Oli evästauko. Lapset istuivat ruokapöydässä ja söivät eväitään. CD-soittimesta tuli rauhallista musiikkia ja jostain kuului hiljaista juttelua. Joskus, mikäli aamupäivä oli ollut poikkeuksellisen levoton ja oli vaara, että levottomuus siirtyisi myös ruokailuun, saatoimme vaatia, että ruokailun aikana ei puhuttaisi, vaan annettaisiin kaikille ruokarauha. Nyt päivä oli kuitenkin kulunut hyvään ja mukavaan rytmiin ja olin niin kuin en olisi kuullutkaan pientä jutustelua. Minä istuin oman pöytäni ääressä ja nautin tästä hetken rauhoittumisesta ja join juuri hakemaani kahvikupillista. Työkaveri oli hakemassa itselleen kahvia.
Sitten yksi lapsista, joka oli juuri ollut viemässä leipää suuhunsa, siirsikin leivän syrjään ja oksensi. Ja kun sanon, että oksensi, tarkoitan että oksensi niin kuin Manaaja-elokuvassa oksennetaan. Valtavalla, ryöppyävällä paineella ja määrästä päätellen kaiken, mitä oli elämänsä aikana syönyt. Pöytä ja lattia saivat ihan uuden värityksen.
"Hyi, se oksensi!", "Katsokaa, se oksensi!", "Jussi, toi oksensi!" lapset huusivat. Jotkut ryntäsivät paikoiltaan nähdäkseen lähempää tämän jännittävän ilmiön. Jotkut ryntäsivät päinvastaiseen suuntaan päästäkseen tulilinjalta pois. Muutama juoksi minun luokseni kertomaan, mitä oli tapahtunut, jotta varmasti huomaisin asian. Yltä päällä oksennuksessa oleva sairastunut lapsi tietysti itki isoon ääneen pahaa oloaan. Vieressä istuva roiskeita saanut lapsi itki myös. Toisella puolella olevan lapsen naama alkoi kurtistua kuin rusina itkun tehdessä tuloaan. Itkisit sinäkin, jos olisit kaikessa rauhassa syömässä lounasta ja yhtäkkiä huomaisit olevasi naapurin oksennuksen peitossa. Ja muutama lapsi jatkoi järkähtämättömä syömistä, vaikka edessä lainehti pienimuotoinen oksennusmeri ja odottivat, mitä muuta ohjelmaa oli luvassa.
Minä otin toisella kädellä sairastunutta lasta kädellä kiinni ja aloin opastamaan häntä vessaan samalla kun rauhoittelin häntä. Toisella kädellä huidoin ilmaan ja yritin saada luokan järjestykseen. "Jussi hei, täällä haisee", joku valitti. "Joo, mä siivoan sen ihan kohta", lupasin.
Yksi lapsi tuijotti lumoutuneena oksennettua makkaranpalasta ja alkoi hitaasti ojentamaan kättään sitä kohti ilmeisesti saadakseen tietää miltä oksennettu makkaranpalanen oikein tuntuu. "Älä koske siihen", komensin ja lapsi nykäisi kätensä pois. Samassa joku toinen lapsi yökkäsi, onneksi kuitenkin pelkkää ilmaa.
Tajusin, että pian tapahtuu joukko-oksentaminen, jos en tee jotain. "Nyt tehdäänkin niin, että pidetään eväsretki. Kaikki keräävät eväänsä ja menevät syömään ne leikkihuoneeseen - nyt!" komensin. "Jee!" huusivat lapset ja alkoivat kerätä tavaroitaan.
"Mul ei oo enää eväit ja mul on nälkä!" yksi lapsi, jonka eväät uiskentelivat tällä hetkellä lammikossa, sanoi, nosti nenänpäänsä taivasta kohti ja alkoi ulvoa.
"Meillä on varmaan tuolla jääkaapissa jotain, sä saat sieltä jotain" lupasin, ja toivoin että siellä olisi tosiaan jotain muutakin kuin maitoa ja hiihtolomaviikon makkarangrillauksesta jäänyt sinappipötkö. Lupaus siitä, että saisi syödä tätien ja Jussin eväät riitti kuitenkin piristämään lapsen ja hän lähti juoksemaan ovelle saadakseen parhaan paikan leikkihuoneen sohvalta. Muutkin lapset tajusivat, että nopeus olisi valttia ja lähtivät juoksemaan - avoimet mehupullot kainalon alle sullottuna. Lattia sai taas vähän lisää väriä.
Tässä vaiheessa muut kerhonohjaajat pääsivät apuun. Yksi meni vessaan pesemään sairastuneen lapsen ja roiskeuhrit oksennuksesta ja soitti vanhemmille; yksi piti silmällä lapsia; kaksi pesi oksennusta ja mehua ja auttoi pitämään silmällä lapsia. Rauhallinen, miellyttävä päivä oli enää kaikkea muuta kuin rauhallinen ja miellyttävä ja tuntui siltä, että olisi pitänyt ehtiä moneen paikkaan samaan aikaan.
Lapset puolestaan nakersivat iloisina eväitään ja kerhon loppuessa eteisestä kuului iloinen puheensorina lasten kertoessa äideille mitä mukavaa tänään oli kerhossa tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti