Tyhjän paperin kammo, ehtyvä runosuoni jne... rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vaikka kyseinen tunne, jolloin tekstiä ei synny, mieli tuntuu olevan ihan sumussa, sormet eivät lennä näppäimistöllä ja yksittäiset sanatkin vaativat ponnistelua, ei erityisen rakas olekaan. Ja tyhjä paperi jää tyhjäksi tai sitten siihen saa puristettua vaivalla muutaman sanan, lauseen ja virkkeen, joiden jälkeen on jo ihan puhki. Ja joista paistaa kauas, että tuskalla ne on laadittu. Eikä niissä lauseissa ole päätä eikä häntää.
Kun kirjoittaminen sujuu, se tunne on ihan uskomaton. Kirjoittaessaan inspiraation vallassa sitä on tietyssä mielessä kaikkivaltias, "pikkuluoja" - kuten Tolkien ja Lewis määrittelivät - jolla se tyhjä valkoinen paperi (tai tietokoneruutu) tarjoaa vain rajattomat mahdollisuudet.Kun kirjoittaminen ei suju, se valkoinen paperi (tai tietokoneruutu) onkin sitten vihollinen, joka ilkkuu ja haastaa.
Kirjoittamisen kauheus on ainakin minusta siinä, että se luovuus menee ja tulee tuulen lailla, sitä ei voi hallita. Ehkä on olemassa jokin asia kuin "lahjakkuus", joka antaa tietynlaiset eväät ja mahdollisuudet kirjoittamiseen, mutta se henki, joka siinä on (inspiraatio, muusa, mielikuvitus jne.) ja jonka voimalla minä olen aina kirjoittanut, ei ole hallittavissa ja se tulee ja menee kuten tahtoo. Kun se iskee, kaikki on hyvin ja voi olla vain kiitollinen. Kun se katoaa, noh - silloin kaikki ei ole hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti