Haarukka ei maistu hyvälle

Olen ujo. Olen ollut niin ujo, että olen syönyt haarukan.

Se tapahtui lukion ensimmäisellä luokalla. Me pikkukylän kasvatit olimme siirtyneet suureen maailmaan eli naapurikaupunkiin, jossa oli lukio. Ja siellä oli myös turkkilaissyntyisten ihmisten pitämä kebab-pizzeria, jollaista taas meidän pitäjässämme ei ollut. Koska lukiolaiset saivat liikkua vapaasti, moni kävi hakemassa päivän lounaansa aina tuosta pizzeriasta. Kuulin paljon hyvää kyseisestä paikasta ja minunkin olisi tehnyt mieli käydä siellä. Mutta en kehdannut.

Sitten kerran kohtalo puuttui peliin. Oli kemian kaksoistunti, mikä jo itsessään riittäisi hankkiutumaan nopeasti lohturuoan ääreen. Tämä kemian tunti oli vielä sellainen, että sen välissä oli tarkoitus viettää ruokatunti. Ja kuinka ollakaan, juuri tuolloin - ensimmäisen ja ainoan kerran koko tähänastisen koulu- ja opiskelu-urani - koulun ruokalassa meni joku uuni tai vastaava rikki. Tästä seurasi se, että ruokajonot olivat tavattoman pitkiä, kun keittäjät yrittivät epätoivoisesti valmistaa ruoan ala-asteelle, yläasteelle ja lukiolle. Kaiken kukkuraksi ruoaksi tarjottiin silloin mantelikalaksi kutsuttua ruokaa, johon olin nopeasti muutaman syöntikerran jälkeen kehittänyt vahvahkon vihasuhteen. Tuo appelsiinikuorrutukselta maistuva rasvainen ja manteleilla koristeltu kalanpötkäle ei herättänyt minussa suurta ruokahalua eikä ainakaan sellaista, että olisin ollut valmis jonottamaan sitä ensin puoli tuntia. Pitkällisen harkinnan tuloksena päätin siis mennä syömään pizzeriaan.

Ujona miehenalkuna selviytymisstrategiani perustui ennakkosuunnitteluun, suunnitteluun ja suunnitteluun. Punnitsin tarkkaan mielessäni kaikki mahdolliset pizzeriaan menemisen plussat ja miinukset, laskin kellonajat, kävin läpi kaikki keksimäni skenaariot ja harjoittelin vuorosanani samalla kun otsa jo jännityshiessä vaelsin kohti pizzeriaa: "Yksi jauhelihapizza, kiitos; yksi jauhelihapizza, kiitos; yksi jauhelihapizza, kiitos."

Tullessani pizzeriaan paikalla oli vain muutama ihminen, luultavasti yläaste-ikäisiä, jotka olivat minun tavoin tulleet hakemaan ruokansa täältä. En tuntenut heitä eivätkä he tunteneet minua. Pizzerian ovessa oli soittokello ja kun astuin sisään, se tietysti kilahti. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Siinä vaiheessa minun olisi tehnyt jo mieli paeta paikalta jouduttuani "huomion keskipisteeksi". Vaelsin kuitenkin tiskille tuntien katseet selässäni. Pizzerian myyjä katsoi minua odottavasti ja minä sanoin käheällä, vapisevalla äänellä vuorosanani "Yksi jauhelihapizza, kiitos" ja ojensin kädessäni rypistyneen setelin maksuksi.

"Jauheliha on valitettavasti loppu", sanoi myyjä puheessaan selvä korostus. Minä taas en ollut varautunut tähän skenaarioon lainkaan, että jauheliha olisi lopussa. Paniikissa luin pizzerian menua, aika kiisi eteenpäin, sekunti viisari nakutti, myyjä tuijotti minua, koko pizzeria tuntui odottavan henkeä pidätellen seuraavaa vuorosanaani, hiljaisuus venyi ja venyi ja venyi…. Sano nyt jotain!

"Kinkkupizza" sanoin paniikissa, vaikka en ole koskaan erityisemmin pitänyt kinkkupizzoista. En kuitenkaan keksinyt mitään muutakaan, halusin vain pois siitä tiskiltä. Mutta koettelemus jatkui. Myyjä sanoi minulle jotain, erotin että se oli kysymys, mutta muuten en saanut sanoista selvää. Pyysin häntä toistamaan. Myyjä kumartui kummastuneen näköisenä eteenpäin, rykäisin ja toistin pyyntöni äänekkäämmin. Myyjä sanoi taas jotain, enkä vieläkään saanut selvää. Ja kun en enää kehdannut kysyä uudestaan, sanoin epäröivästi "Kyllä?" ja toivoin että se olisi järkevä vastaus siihen, mitä myyjä ikinä nyt kysyikään.

Ilmeisesti oli, koska myyjä nyökkäsi ja näytti missä vesi ja aterimet olivat. Nyökyttelin ja nappasin ensimmäiset käteen osuneet aterimet mukaani ja etsin mahdollisimman piilossa olevan pöydän. Vasta siellä huomasin, että mukaani oli tarttunut muovihaarukka ja veitsi. Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. Aika kului kulumistaan, ruokatunti läheni loppuaan eikä pizzaa kuulunut. Tajusin, että tulisin myöhästymään tunnilta, mikä oli tunnolliselle oppilaalle aika järkyttävä ajatus. Ja kun se pizza viimein tuli ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen niin se oli tietenkin sellainen kunnollinen pizzeriapizza, ei mikään roiskeläppä.

Aloin epätoivon synnyttämäällä kiireellä leikata kuumasta pizzasta palasia. Itsestään selvää oli,että kertakäyttövälineistä ei ollut tässä työssä oikein mitään apua, haarukan piikit eivät kunnolla meneet edes juustokerroksen läpi ja veitsellä leikkaaminen oli pikemminkin polttamista. Eikä kestänyt kauan kun haarukasta katkesi yksi piikki.

Tässä vaiheessa huomasin myös sen, että pizzeriassa oli tarjolla myös normaalit, kunnolliset haarukat ja veitset. Luonnollinen, looginen toimenpide olisi ollut yksinkertaisesti nousta ja hakea ne. Mutta minulle, siinä mielentilassa, ajatus siitä, että olisin noussut ja kävellyt kaikkein nähden hakemaan uuden haarukan ja samalla paljastanut tyhmyyteni (kun olin ottanut muovihaarukan) tuntui silloin aivan ylivoimaiselta. Joten jatkoin pizzan syömistä huonoilla välineillä.

Haarukka jatkoi hajoamistaan syömisen edistyessä. Jossain vaiheessa päähäni juolahti, että sekin on aika noloa, että kaverilla on muovihaarukka, jolla ei voi syödä, mutta joka siitä huolimatta ei hae uutta haarukkaa. Sehän vastaa tyhmää olisi, vai?

No, hae uusi haarukka, sisäinen ääni kehottaa. Mutta kun olen jo näin kauan syönyt tällä rikkinäisellä haarukalla. Sehän vasta noloa olisi, jos hakisin näin pitkän ajan jälkeen uuden haarukan. Mitä siis tehdä? Rikkinäinen haarukka oli ilmeinen todiste sarjasta huonoja valintoja, josta oli päästävä eroon. Joten päätin syödä sen. Sitä mukaa kun haarukka mureni, sotkin muovinpalaset pizzan joukkoon ja nieleskelin ne alas. Muovi raapi ikävästi kurkkua eikä erityisemmin parantanut pizzan makua.

Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että vielä nolompaa olisi, jos jäisin kiinni haarukan syömisestä. Lisäksi minun oli jo aivan pakko jättää pizzan syönti kesken ja juosta tunnille. Mutta en voisi jättää puoliksi syötyä haarukkaa puoliksi syödyn pizzan kanssa. Sehän vasta noloa olisi. Pohdin tätä pulmaa aikani, sitten otin lautasliinan ja käärin salaa haarukan ja veitsen sen sisään. Sisäinen ääni pohti, että muut voisivat ihmetellä, että millä olin syönyt pizzan, jos paikalla ei olisi aterimia, mutta siihen pulmaan en enää keksinyt ratkaisua. Nousin ylös, kävelin roskalaatikon luo ja heitin näyttävästi joukon lautasliinoja roskiin. Sen sijaan sen haarukkaliinan pidin piilossa taskussani. Enhän voinut jättää sitä tähän roskikseen, josta joku mahdollisesti löytäisi sen. Nyökkäsin kiitokseksi ja marssin ulos. Sitten etsin toisen roskalaatikon, jonne heitin puoliksi syödyn haarukkani. Ja juoksin kasvot tulipunaisina tunnille.

Pizzeriassa kävin seuraavan kerran vuotta myöhemmin.