Päiväkerho, jossa olin kerran töissä, järjesti kerran viikossa niin sanottua lapsiparkkitoimintaa. Ajatus oli, että vanhemmat saattoivat tuoda lapset hoitoon ilmoittamatta muutamaksi tunniksi yhtenä päivänä viikossa. Toiminta ei maksanut vanhemmille mitään, eikä mitään ennakkoilmoituksia myöskään tarvittu, eli se mahdollisti sen että ainakin pienten lasten vanhemmilla oli mahdollisuus pitää muutaman tunnin viikossa vapaata ja käydä vaikka rauhassa kaupassa.
Koska toiminta ei edellyttänyt vanhemmilta ilmoittautumisia eikä sitoutumista, se tarkoitti myös sitä, että ennakkoon ei koskaan tiennyt miten paljon lapsia paikalle mahdollisesti tulee. Siellä kävi kyllä säännöllisesti tietty väkiporukka, mutta ei aina. Joskus tuntui että työntekijöitä tarvittaisiin tuplasti enemmän, joskus taas että tuplasti vähemmän.
Kerran eräs äiti toi ensimmäistä kertaa hoitoon pienen lapsensa. Lapsi oli noin 1-vuotias poika, vaaleahiuksinen pikku pullukka, kuten tuon ikäiset lapset nyt ovat. Hän oli myös sinä aamuna ainoa hoidettava, joten leikkitoverien puuttumisen takia minä leikin liki kolme tuntia lapsen kanssa. Eli siis esittelin lapselle eri leluja, mitä meillä oli: pikkuautoja, dinosauruksia, palikoita jne. Lapsi ei ollut niistä kovin kiinnostunut, mutta sen sijaan leikkiuuni, astiat ja ruoat kiinnostivat kovasti. Niinpä siis "kokkasimme" koko kolmituntisen. Välillä yritin houkutella lasta tekemään jotain muutakin (lähinnä koska minua kyllästytti syödä leikisti kaikkia niitä ruokia, joita minulle tarjottiin), mutta poika ohitti uudet lelut lähinnä olankohautuksella ja kohta olimme taas uunin ympärille ja minulle ojennettiin lautasella muovinen parsa "Oo hyä" (suom. ole hyvä) kehotuksen kanssa.
Lapsen äiti tuli sitten hakemaan lapsensa, minä kerroin mitä olimme tehneet ja että oli ollut ihan mukavaa ja äitikin sai houkutella lapsen pois uunin ja astioiden luota. Pukiessaan lasta ulkovaatteisiin äiti sanoi lapselle "Sano nyt Sanna setälle hei-hei". Ja lapsi tietysti sanoi "hei-hei", johon minäkin vastasin, joskin kovasti yllättyneenä siitä, että leikkitoverini olikin sitten ollut tyttö eikä poika. Ei ihme, että autot eivät olleet kiinnostaneet.
Lounastauolla kerroin työkavereilleni (kaikki naisia), että olin luullut äskeistä lasta koko ajan pojaksi, koska en ollut kuullut lapsen nimeä. Työkaverit katsoivat minua kuin idioottia ja totesivat että lapsihan oli ollut ihan selkeästi tyttö. Jopa työkaveri, joka oli tullut töihin lapsen jo tultua, oli heti tiennyt lapsen olevan tyttö. Kun kysyin että miten noin nuoresta lapsesta suoraan näkee, että onko se tyttö vai poika, niin minulle kerrottiin että kyllähän ne nyt ulkonäöstä tunnistaa. Ja jos ei muuten, niin kuulemma vaatteista. Olihan tälläkin tytöllä vaaleanpunaiset sukat ja vaaleanpunainen paita, jossa oli pupu ja sydän. Varma tunnusmerkki.
Ettäs tiedätte.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti