Marssimme eteenpäin hiekkatietä. Pikkukivet ponnahtelevat kengistämme pitäessämme yllä kovaa vauhtia. Pekka marssii vierelläni, hänen hengityksensä on jo puoliksi huohotusta ja minunkin rintaani pistää hapenpuute. Hiki kihelmöi otsalla, vaikka onkin viileä kesäilta, joka on muutaman tunnin sisällä taittumassa yöksi. Olemme kuitenkin tehneet tätä jo kauan ja se alkaa vaatia veronsa.
Sisälläni kuplii polttava voimaton raivo. Tilanne on jatkunut jo vaikka kuinka kauan eikä ulospääsyä näytä olevan. Voimamme alkavat hiipua, mutta ylpeys ei anna antaa periksi. Perässä tulevat vihollisemme ja kiusaajamme: Pekan isoveli Mikko ja minun pikkuveljeni. He ovat meistä noin kahden metrin päässä, riittävän kaukana ehtiäkseen väistää äkkihyökkäykset, riittävän lähellä painostaakseen. He marssivat samaa omituista pikamarssia kuin mekin, pysyen tiukasti kannoillamme. Kuuluu vain tasaista läpsytystä, kun lenkkarit iskevät hiekkatiehen ja raskasta hengitystä yhdistyneenä vihellykseen, joka tulee Pekan rään umpeuttamasta nenästä. "Jättäkää meidät jo rauhaan!" Pekka huutaa ja hänen äänensä on itkunsekainen sen saman voimattoman raivon vuoksi, jota minäkin tunnen. Vastaus tulee välittömästi: "Tää on vapaa maa, me saadaan olla missä halutaan!" Kiristämme hiukan marssitahtia ja kuulemme että takana tulijat tekevät samoin.
Sitten, ilman mitään erityistä merkkiä tai elettä, minä ja Pekka ampaisemme molemmat juoksuun rinta rinnan. "Ne pääsee karkuun!" huutaa Mikko takanamme ja hekin ampaisevat juoksuun. Kuuluu vain tasainen läps-läps-läps kun lenkkarit iskevät tiehen ja ravaamme eteenpäin, me yrittäen pudottaa kiusaajamme, he taas päättäneinä että niin ei tule tapahtumaan. Jossain välissä yritän tehdä taktisen vedon. Kurvaan tiukasti vasemmalle, loikkaan ojan yli ja pingon tuttuun metsään, joka on nyt jo täysin pimeä. Pekka tulee aivan kannoillani ja pian kuuluu rytinää, joka syntyy siitä kun Mikko ja veljeni seuraavat meitä.
Voimamme ovat jo aivan lopussa, emme jaksa enää juosta. Yrityksemme tehdä pesäero epäonnistui ja olemme taas siinä samassa lähtötilanteessa, mistä aloitimmekin. Pekka sekoaa. Kirosanoja karjuen hän ryntää nyrkit heiluen kohti pimeyttä. Pajupuskat vain rytisevät Pekan yrittäessä tavoittaa isoveljensä ja pikkuveljeni, jotka loikkivat tieltä pois. "Saatanan hullu!" huutaa Mikko ääni vihasta sortuen.
"Tuu nyt pois sieltä" huudan voipuneella äänellä. Pekka lönkyttelee luokseni nyyhkyttäen Mikon ja pikkuveljeni huudellessa ivallisesti perään. Ilmeisesti hyökkäys ei tuottanut toivottua tulosta. Epätoivo repii minua ja ryntään suuren kiven päälle asettuen polvilleni sen reunalle: "Jos ette nyt lähe, mä hyppään täältä ja sitten mä kuolen!" huudan raivoissani kiven päältä.
"Hyppää vaan!" huutaa sukurakas pikkuveljeni. Hänen äänensä on vihasta kimeä ja se pysäyttää minut. Miksi hän oikein on vihainen? Meillehän tässä on vääryyttä tehty. Vai onko? En ehdi kuitenkaan miettiä sitä sen tarkemmin, kun ylpeys saa niskani jäykistymään. Meitä tässä on kiusattu! Kapuan alas kiveltä ja viittaan kiven juurella tilannetta uteliaana seuranneen Pekan mukaani. Mikko uhkailee hakevansa isänsä, jos emme heti lähde tästä metsästä pois. En vastaa mitään, vaan kävelen leuka pystyssä eteenpäin, taas kohti maantietä. Mikko ja veljeni tekevät tilaa meille, vaikka Mikon suu käykin koko ajan. Minulle he ovat kuin ilmaa ja Pekka yrittää matkia ylimielistä askellustani.
Olemme taas tiellä ja sama marssi jatkuu, nyt toiseen suuntaan. Mikko on erittäin tuohtunut ja hän ivaa pieleen mennyttä itsemurhayritystäni ja Pekan hyökkäystä minkä kerkiää pikkuveljeni kannustamana. Sotamme siirtyy ihan uudelle tasolle, kun meitä syytetään pelkureiksi. Mikko ja veljeni ovat siirtyneet tien reunoille ja yrittävät samalla komentaa meidät tekemään samoin. Mutta mehän emme paskiaisia tottele! Marssimme niin keskellä tietä kuin on mahdollista.
"Te ette saa olla keskellä tietä!", "Mitä sitten, iteki olitte äskön?!", "Todista!", "Kyllä te vielä väistytte!", "Sehän nähään" huutelemme kilpaa toisillemme. Tien päähän ilmestyvät autonvalot. "Väistäkää nyt!". Emme väistä, vaan marssimme suoraan eteenpäin. Valot lähestyvät. "Hullut!". Meitä ei pelota yhtään, emmekä taatusti anna periksi yhden auton takia. Valot kasvavat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, kunnes alkuyön pimeys on yhtä häikäisevää valoa ja moottorin jyrinä peittää kaiken.
Auton renkaat kirskuvat, Mikko ja veljeni huutavat kauhusta, minä ja Pekka heittäydymme sivuun. Kaadun kyljelleni ja kierähdän saman tien ympäri, kierin sivuun päästäkseni renkaiden alta turvaan. Päädyn makaamaan kuivan ojan pohjalle selälläni. Sydämeni sykkii lujaa ja tuijotan yläpuolella olevaa tähtitaivasta. Tasaannutan hengitystäni ja käännän varovaisesti päätäni vasemmalle. Auto seisoo paikallaan tiellä, veljeni ja Mikko seisovat jäykistyneinä paikoillaan. Sitten auto lähtee nytkähtäen liikkeelle ja jatkaa matkaansa varovaisesti. Auton takavalojen kadotessa pimeyteen nousen ojasta seisomaan, Pekka omastaan. Huomaan että jalkani tärisevät ja minua alkaa huolestuttaa se, mitä tuli juuri tehtyä. Mikko ja veljeni ryntäävät luoksemme, mutta kukaan ei sano mitään. Tuijotamme toisiamme kaikki neljä laajennein silmin ja hengitämme raitista yöilmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti