Joulukuussa 2004 meille haettiin pieni koiranpentu. Nostin sen autoon ja se pissi päälleni. Sitten se nukahti. Kun autoon loppumatkalla tuli lisää ihmisiä, se nosti päätään ja heilutteli pikkuruista hännänsaparoaan. Kuiskasin sille, että "minä pidän sinusta huolta". Ensimmäiset yöt nukuimme vierekkäin sohvalla. Nimekseen se sai Zorro.
Emme asuneet samassa osoitteessa, mutta aina vapaillani ja lomillani tulin tänne koti-kotiin ja samoilimme pitkin "laajoja erämaita". Olimme parhaat kaverit. Sen ansiosta minusta tuli Amnestyn jäsen; tässä blogissa se on seikkaillut lukemattomia kertoja.
Myöhemmin siitä paljastui uusia puolia: koira, joka vihasi muita koiria, rakasti pikkukissojen hoitamista. Tyttökoirat saivat sen pyörtymään.
Vuosi sitten otin toisen koiran, joka asui samassa osoitteessa kanssani, joten hieman Zorro joutui paikkaansa sydämessäni jakamaan, mutta se oli kuitenkin minulle tärkeä ja rakas, vaikka välillä huusinkin sitä uuden koiran nimellä.
Vuosi sitten aloin myös nähdä, että Zorrosta oli tullut vanha, askel ei enää noussut entiseen tahtiin ja itsepäisyys oli hioutunut täydellisyyteen. Näin sen kolme viikkoa sitten, silloin se itki riemusta nähdessään minut, tuli syliin ja suukotteli. Niin kuin ennen muinoin. Lähtiessäni se hyppäsi autooni (Zorro tykkäsi kovasti autoilusta). Sanoin kuitenkin silloin jo enteelliset sanat: "Joka kerta kun täältä lähtee, on sellainen olo, että niinköhän on viimeinen kerta kun Zorron näkee."
Viikko sitten Zorro sairastui. Se ei enää syönyt eikä juonut. Se oksensi ulos kaiken, pysyi horjuen pystyssä. Sain viestin, että huonolta näyttää.
Tänään sitten pääsin sitä katsomaan. Se ei enää jaksanut nousta ylös tervehtimään minua, joten minä kontin rappusten alle sen luo. Se heilutti häntäänsä, antoi pusun, kun pyysin. Sitten se joi vettä ja piristyi niin, että lähti päättäväisesti lenkille metsään niin kuin monta kertaa aiemminkin nuoremman koiran kanssa. Yläpihalle asti se jaksoi. Sitten se pysähtyi syömään ruohoa ja tuijottamaan tyhjyyteen. Sen jalat tärisivät. Nostin sen vähän paremmalle paikalle. Se istahti. Minä istahdin sen viereen. Katselimme maisemia. Juttelimme niitä näitä. Naapuri kävi pihallaan. Nuori/terve Zorro olisi antanut moisella röyhkimykselle äkkilähdöt. Tämä Zorro tuijotti vain, jos edes tajusi mitä näki. Ei se ollut enää koira.
Alkoi sataa. Kannoin sen sisälle ja itkin. Eläinlääkäriin varattiin aika. Päätös oli pakko tehdä. Matkalla eläinlääkäriin se istui pirteänä siskoni sylissä ja katseli maisemia. Pihalla se tepasteli reippain askelin. Pieni toiveikkuus heräsi. Ja pelko. Olemmeko tekemässä pahan virheen?
Eläinlääkäri ehdotti verikokeiden ottoa. Ne otettiin. Zorro seisoi pöydällä, pää alaspäin. Antoi pusun, kun sitä pyysin. Otin sen syliini. Kuiskuttelin sen korvaan, että ei tarvitse pelätä. Eläinlääkäri palasi labrakokeiden tulosten kanssa. Huonolta näyttää. Voitaisiin tehdä jotain, mutta ennuste on huono joka tapauksessa, joten eläinlääkäri suositteli eutanasiaa. Päätimme niin..
Zorro sai rauhoittavan pistoksen. Eläinlääkäri jätti meidät rauhaan. Nostin Zorron syliini, jottei se kaatuisi. Se oli sylissäni, kunnes alkoi torkkua. Sitten äitini otti sen vuorostaan syliinsä. Äitini syliin se nukahti, silmät lupsahtivat kiinni. Eläinlääkäri palasi, Zorro nostettiin pöydälle. Laitoin käteni sen päälle, silittelin ja kuiskuttelin kehuja. Toista kättäni pidin sen kuonon edessä, tunsin sen kuuman hengityksen. Uskon, että se haistoi että olin läsnä.
Eläinlääkäri sanoi antavansa viimeisen pistoksen. Suljin silmäni, pidin käteni Zorrossa kiinni. Automaattisesti huomasin alkavani kuiskata Isä meidän-rukousta. Ja sitten en enää tuntenut hengitystä.
Sen pituinen se. Toivottavasti pystyin lunastamaan lupaukseni, jonka annoin silloin joulukuussa takki koiranpissalta haisten.
Kirkkoisät sanoivat, että eläimillä ei ole sielua.
He ovat väärässä.
Jälleennäkemistä toivoen
Emme asuneet samassa osoitteessa, mutta aina vapaillani ja lomillani tulin tänne koti-kotiin ja samoilimme pitkin "laajoja erämaita". Olimme parhaat kaverit. Sen ansiosta minusta tuli Amnestyn jäsen; tässä blogissa se on seikkaillut lukemattomia kertoja.
Myöhemmin siitä paljastui uusia puolia: koira, joka vihasi muita koiria, rakasti pikkukissojen hoitamista. Tyttökoirat saivat sen pyörtymään.
Vuosi sitten otin toisen koiran, joka asui samassa osoitteessa kanssani, joten hieman Zorro joutui paikkaansa sydämessäni jakamaan, mutta se oli kuitenkin minulle tärkeä ja rakas, vaikka välillä huusinkin sitä uuden koiran nimellä.
Vuosi sitten aloin myös nähdä, että Zorrosta oli tullut vanha, askel ei enää noussut entiseen tahtiin ja itsepäisyys oli hioutunut täydellisyyteen. Näin sen kolme viikkoa sitten, silloin se itki riemusta nähdessään minut, tuli syliin ja suukotteli. Niin kuin ennen muinoin. Lähtiessäni se hyppäsi autooni (Zorro tykkäsi kovasti autoilusta). Sanoin kuitenkin silloin jo enteelliset sanat: "Joka kerta kun täältä lähtee, on sellainen olo, että niinköhän on viimeinen kerta kun Zorron näkee."
Viikko sitten Zorro sairastui. Se ei enää syönyt eikä juonut. Se oksensi ulos kaiken, pysyi horjuen pystyssä. Sain viestin, että huonolta näyttää.
Tänään sitten pääsin sitä katsomaan. Se ei enää jaksanut nousta ylös tervehtimään minua, joten minä kontin rappusten alle sen luo. Se heilutti häntäänsä, antoi pusun, kun pyysin. Sitten se joi vettä ja piristyi niin, että lähti päättäväisesti lenkille metsään niin kuin monta kertaa aiemminkin nuoremman koiran kanssa. Yläpihalle asti se jaksoi. Sitten se pysähtyi syömään ruohoa ja tuijottamaan tyhjyyteen. Sen jalat tärisivät. Nostin sen vähän paremmalle paikalle. Se istahti. Minä istahdin sen viereen. Katselimme maisemia. Juttelimme niitä näitä. Naapuri kävi pihallaan. Nuori/terve Zorro olisi antanut moisella röyhkimykselle äkkilähdöt. Tämä Zorro tuijotti vain, jos edes tajusi mitä näki. Ei se ollut enää koira.
Alkoi sataa. Kannoin sen sisälle ja itkin. Eläinlääkäriin varattiin aika. Päätös oli pakko tehdä. Matkalla eläinlääkäriin se istui pirteänä siskoni sylissä ja katseli maisemia. Pihalla se tepasteli reippain askelin. Pieni toiveikkuus heräsi. Ja pelko. Olemmeko tekemässä pahan virheen?
Eläinlääkäri ehdotti verikokeiden ottoa. Ne otettiin. Zorro seisoi pöydällä, pää alaspäin. Antoi pusun, kun sitä pyysin. Otin sen syliini. Kuiskuttelin sen korvaan, että ei tarvitse pelätä. Eläinlääkäri palasi labrakokeiden tulosten kanssa. Huonolta näyttää. Voitaisiin tehdä jotain, mutta ennuste on huono joka tapauksessa, joten eläinlääkäri suositteli eutanasiaa. Päätimme niin..
Zorro sai rauhoittavan pistoksen. Eläinlääkäri jätti meidät rauhaan. Nostin Zorron syliini, jottei se kaatuisi. Se oli sylissäni, kunnes alkoi torkkua. Sitten äitini otti sen vuorostaan syliinsä. Äitini syliin se nukahti, silmät lupsahtivat kiinni. Eläinlääkäri palasi, Zorro nostettiin pöydälle. Laitoin käteni sen päälle, silittelin ja kuiskuttelin kehuja. Toista kättäni pidin sen kuonon edessä, tunsin sen kuuman hengityksen. Uskon, että se haistoi että olin läsnä.
Eläinlääkäri sanoi antavansa viimeisen pistoksen. Suljin silmäni, pidin käteni Zorrossa kiinni. Automaattisesti huomasin alkavani kuiskata Isä meidän-rukousta. Ja sitten en enää tuntenut hengitystä.
Sen pituinen se. Toivottavasti pystyin lunastamaan lupaukseni, jonka annoin silloin joulukuussa takki koiranpissalta haisten.
Kirkkoisät sanoivat, että eläimillä ei ole sielua.
He ovat väärässä.
Jälleennäkemistä toivoen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti