Tyhjän paperin kammo, ehtyvä runosuoni jne... rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vaikka kyseinen tunne, jolloin tekstiä ei synny, mieli tuntuu olevan ihan sumussa, sormet eivät lennä näppäimistöllä ja yksittäiset sanatkin vaativat ponnistelua, ei erityisen rakas olekaan. Ja tyhjä paperi jää tyhjäksi tai sitten siihen saa puristettua vaivalla muutaman sanan, lauseen ja virkkeen, joiden jälkeen on jo ihan puhki. Ja joista paistaa kauas, että tuskalla ne on laadittu. Eikä niissä lauseissa ole päätä eikä häntää.
Kun kirjoittaminen sujuu, se tunne on ihan uskomaton. Kirjoittaessaan inspiraation vallassa sitä on tietyssä mielessä kaikkivaltias, "pikkuluoja" - kuten Tolkien ja Lewis määrittelivät - jolla se tyhjä valkoinen paperi (tai tietokoneruutu) tarjoaa vain rajattomat mahdollisuudet.Kun kirjoittaminen ei suju, se valkoinen paperi (tai tietokoneruutu) onkin sitten vihollinen, joka ilkkuu ja haastaa.
Kirjoittamisen kauheus on ainakin minusta siinä, että se luovuus menee ja tulee tuulen lailla, sitä ei voi hallita. Ehkä on olemassa jokin asia kuin "lahjakkuus", joka antaa tietynlaiset eväät ja mahdollisuudet kirjoittamiseen, mutta se henki, joka siinä on (inspiraatio, muusa, mielikuvitus jne.) ja jonka voimalla minä olen aina kirjoittanut, ei ole hallittavissa ja se tulee ja menee kuten tahtoo. Kun se iskee, kaikki on hyvin ja voi olla vain kiitollinen. Kun se katoaa, noh - silloin kaikki ei ole hyvin.
torstai 21. helmikuuta 2008
maanantai 18. helmikuuta 2008
Miksi naiset ovat parempia lastenohjaajia?
Päiväkerho, jossa olin kerran töissä, järjesti kerran viikossa niin sanottua lapsiparkkitoimintaa. Ajatus oli, että vanhemmat saattoivat tuoda lapset hoitoon ilmoittamatta muutamaksi tunniksi yhtenä päivänä viikossa. Toiminta ei maksanut vanhemmille mitään, eikä mitään ennakkoilmoituksia myöskään tarvittu, eli se mahdollisti sen että ainakin pienten lasten vanhemmilla oli mahdollisuus pitää muutaman tunnin viikossa vapaata ja käydä vaikka rauhassa kaupassa.
Koska toiminta ei edellyttänyt vanhemmilta ilmoittautumisia eikä sitoutumista, se tarkoitti myös sitä, että ennakkoon ei koskaan tiennyt miten paljon lapsia paikalle mahdollisesti tulee. Siellä kävi kyllä säännöllisesti tietty väkiporukka, mutta ei aina. Joskus tuntui että työntekijöitä tarvittaisiin tuplasti enemmän, joskus taas että tuplasti vähemmän.
Kerran eräs äiti toi ensimmäistä kertaa hoitoon pienen lapsensa. Lapsi oli noin 1-vuotias poika, vaaleahiuksinen pikku pullukka, kuten tuon ikäiset lapset nyt ovat. Hän oli myös sinä aamuna ainoa hoidettava, joten leikkitoverien puuttumisen takia minä leikin liki kolme tuntia lapsen kanssa. Eli siis esittelin lapselle eri leluja, mitä meillä oli: pikkuautoja, dinosauruksia, palikoita jne. Lapsi ei ollut niistä kovin kiinnostunut, mutta sen sijaan leikkiuuni, astiat ja ruoat kiinnostivat kovasti. Niinpä siis "kokkasimme" koko kolmituntisen. Välillä yritin houkutella lasta tekemään jotain muutakin (lähinnä koska minua kyllästytti syödä leikisti kaikkia niitä ruokia, joita minulle tarjottiin), mutta poika ohitti uudet lelut lähinnä olankohautuksella ja kohta olimme taas uunin ympärille ja minulle ojennettiin lautasella muovinen parsa "Oo hyä" (suom. ole hyvä) kehotuksen kanssa.
Lapsen äiti tuli sitten hakemaan lapsensa, minä kerroin mitä olimme tehneet ja että oli ollut ihan mukavaa ja äitikin sai houkutella lapsen pois uunin ja astioiden luota. Pukiessaan lasta ulkovaatteisiin äiti sanoi lapselle "Sano nyt Sanna setälle hei-hei". Ja lapsi tietysti sanoi "hei-hei", johon minäkin vastasin, joskin kovasti yllättyneenä siitä, että leikkitoverini olikin sitten ollut tyttö eikä poika. Ei ihme, että autot eivät olleet kiinnostaneet.
Lounastauolla kerroin työkavereilleni (kaikki naisia), että olin luullut äskeistä lasta koko ajan pojaksi, koska en ollut kuullut lapsen nimeä. Työkaverit katsoivat minua kuin idioottia ja totesivat että lapsihan oli ollut ihan selkeästi tyttö. Jopa työkaveri, joka oli tullut töihin lapsen jo tultua, oli heti tiennyt lapsen olevan tyttö. Kun kysyin että miten noin nuoresta lapsesta suoraan näkee, että onko se tyttö vai poika, niin minulle kerrottiin että kyllähän ne nyt ulkonäöstä tunnistaa. Ja jos ei muuten, niin kuulemma vaatteista. Olihan tälläkin tytöllä vaaleanpunaiset sukat ja vaaleanpunainen paita, jossa oli pupu ja sydän. Varma tunnusmerkki.
Ettäs tiedätte.
Koska toiminta ei edellyttänyt vanhemmilta ilmoittautumisia eikä sitoutumista, se tarkoitti myös sitä, että ennakkoon ei koskaan tiennyt miten paljon lapsia paikalle mahdollisesti tulee. Siellä kävi kyllä säännöllisesti tietty väkiporukka, mutta ei aina. Joskus tuntui että työntekijöitä tarvittaisiin tuplasti enemmän, joskus taas että tuplasti vähemmän.
Kerran eräs äiti toi ensimmäistä kertaa hoitoon pienen lapsensa. Lapsi oli noin 1-vuotias poika, vaaleahiuksinen pikku pullukka, kuten tuon ikäiset lapset nyt ovat. Hän oli myös sinä aamuna ainoa hoidettava, joten leikkitoverien puuttumisen takia minä leikin liki kolme tuntia lapsen kanssa. Eli siis esittelin lapselle eri leluja, mitä meillä oli: pikkuautoja, dinosauruksia, palikoita jne. Lapsi ei ollut niistä kovin kiinnostunut, mutta sen sijaan leikkiuuni, astiat ja ruoat kiinnostivat kovasti. Niinpä siis "kokkasimme" koko kolmituntisen. Välillä yritin houkutella lasta tekemään jotain muutakin (lähinnä koska minua kyllästytti syödä leikisti kaikkia niitä ruokia, joita minulle tarjottiin), mutta poika ohitti uudet lelut lähinnä olankohautuksella ja kohta olimme taas uunin ympärille ja minulle ojennettiin lautasella muovinen parsa "Oo hyä" (suom. ole hyvä) kehotuksen kanssa.
Lapsen äiti tuli sitten hakemaan lapsensa, minä kerroin mitä olimme tehneet ja että oli ollut ihan mukavaa ja äitikin sai houkutella lapsen pois uunin ja astioiden luota. Pukiessaan lasta ulkovaatteisiin äiti sanoi lapselle "Sano nyt Sanna setälle hei-hei". Ja lapsi tietysti sanoi "hei-hei", johon minäkin vastasin, joskin kovasti yllättyneenä siitä, että leikkitoverini olikin sitten ollut tyttö eikä poika. Ei ihme, että autot eivät olleet kiinnostaneet.
Lounastauolla kerroin työkavereilleni (kaikki naisia), että olin luullut äskeistä lasta koko ajan pojaksi, koska en ollut kuullut lapsen nimeä. Työkaverit katsoivat minua kuin idioottia ja totesivat että lapsihan oli ollut ihan selkeästi tyttö. Jopa työkaveri, joka oli tullut töihin lapsen jo tultua, oli heti tiennyt lapsen olevan tyttö. Kun kysyin että miten noin nuoresta lapsesta suoraan näkee, että onko se tyttö vai poika, niin minulle kerrottiin että kyllähän ne nyt ulkonäöstä tunnistaa. Ja jos ei muuten, niin kuulemma vaatteista. Olihan tälläkin tytöllä vaaleanpunaiset sukat ja vaaleanpunainen paita, jossa oli pupu ja sydän. Varma tunnusmerkki.
Ettäs tiedätte.
lauantai 16. helmikuuta 2008
Pientä ja turhanpäiväistä nalkutusta
Asiat, jotka ärsyttävät enemmän tai vähemmän:
- Ihmiset, jotka tulevat täyteen kahvilaan, tilaavat pienen kahvin ja Ilta-sanomat. Juovat kahvin 5 minuutissa ja lukevat lehteä 25 minuuttia, vaikka kahvila on ääriään myöten täynnä ja vapaita paikkoja ei tahdo löytyä.
- Samat ihmiset, jotka siinä ääriään myöten täynnä olevassa kahvilassa nostavat päällystakin, repun, muovipussit, kaulaliinan ja rahapussin tyhjälle tuolille. Päästäksesi istumaan joudut pyytämään, että voisiko hän tyhjentää tuon tuolin. Tunnet itsesi yleensä epäkohteliaaksi moukaksi, varsinkin kun sen roinamäärän kerääminen yleensä vie kauan.
- Ihmiset, jotka linja-autossa nostavat repun, matkalaukun ja muovikassit kahdelle tuolille voidakseen maata kahdella muulla. Yksi ihminen vie siis neljä penkkiä. Tätä tekevät aikuisetkin.
- Ihmiset, jotka eivät ilman eri kehotusta tee tilaa tavaroineen siellä linja-autossa, vaikka hyvin näkevät että linkka on täynnä. Tärkeintähän se kaiketi on, että reppu saa matkustaa mukavasti.
- Ihmiset, jotka puhuvat julkisessa kulkuneuvossa puhelimeensa kovalla äänellä niin että koko matkustamo saisi tietää hänen asioistaan.
- Ihmiset, jotka puhuvat julkisessa kulkuneuvossa puhelimeensa humalassa kovalla äänellä niin että koko matkustamo saisi varmasti tietää hänen asioistaan.
- Ihmiset, jotka tulevat täyteen kahvilaan, tilaavat pienen kahvin ja Ilta-sanomat. Juovat kahvin 5 minuutissa ja lukevat lehteä 25 minuuttia, vaikka kahvila on ääriään myöten täynnä ja vapaita paikkoja ei tahdo löytyä.
- Samat ihmiset, jotka siinä ääriään myöten täynnä olevassa kahvilassa nostavat päällystakin, repun, muovipussit, kaulaliinan ja rahapussin tyhjälle tuolille. Päästäksesi istumaan joudut pyytämään, että voisiko hän tyhjentää tuon tuolin. Tunnet itsesi yleensä epäkohteliaaksi moukaksi, varsinkin kun sen roinamäärän kerääminen yleensä vie kauan.
- Ihmiset, jotka linja-autossa nostavat repun, matkalaukun ja muovikassit kahdelle tuolille voidakseen maata kahdella muulla. Yksi ihminen vie siis neljä penkkiä. Tätä tekevät aikuisetkin.
- Ihmiset, jotka eivät ilman eri kehotusta tee tilaa tavaroineen siellä linja-autossa, vaikka hyvin näkevät että linkka on täynnä. Tärkeintähän se kaiketi on, että reppu saa matkustaa mukavasti.
- Ihmiset, jotka puhuvat julkisessa kulkuneuvossa puhelimeensa kovalla äänellä niin että koko matkustamo saisi tietää hänen asioistaan.
- Ihmiset, jotka puhuvat julkisessa kulkuneuvossa puhelimeensa humalassa kovalla äänellä niin että koko matkustamo saisi varmasti tietää hänen asioistaan.
perjantai 15. helmikuuta 2008
Haarukka ei maistu hyvälle
Olen ujo. Olen ollut niin ujo, että olen syönyt haarukan.
Se tapahtui lukion ensimmäisellä luokalla. Me pikkukylän kasvatit olimme siirtyneet suureen maailmaan eli naapurikaupunkiin, jossa oli lukio. Ja siellä oli myös turkkilaissyntyisten ihmisten pitämä kebab-pizzeria, jollaista taas meidän pitäjässämme ei ollut. Koska lukiolaiset saivat liikkua vapaasti, moni kävi hakemassa päivän lounaansa aina tuosta pizzeriasta. Kuulin paljon hyvää kyseisestä paikasta ja minunkin olisi tehnyt mieli käydä siellä. Mutta en kehdannut.
Sitten kerran kohtalo puuttui peliin. Oli kemian kaksoistunti, mikä jo itsessään riittäisi hankkiutumaan nopeasti lohturuoan ääreen. Tämä kemian tunti oli vielä sellainen, että sen välissä oli tarkoitus viettää ruokatunti. Ja kuinka ollakaan, juuri tuolloin - ensimmäisen ja ainoan kerran koko tähänastisen koulu- ja opiskelu-urani - koulun ruokalassa meni joku uuni tai vastaava rikki. Tästä seurasi se, että ruokajonot olivat tavattoman pitkiä, kun keittäjät yrittivät epätoivoisesti valmistaa ruoan ala-asteelle, yläasteelle ja lukiolle. Kaiken kukkuraksi ruoaksi tarjottiin silloin mantelikalaksi kutsuttua ruokaa, johon olin nopeasti muutaman syöntikerran jälkeen kehittänyt vahvahkon vihasuhteen. Tuo appelsiinikuorrutukselta maistuva rasvainen ja manteleilla koristeltu kalanpötkäle ei herättänyt minussa suurta ruokahalua eikä ainakaan sellaista, että olisin ollut valmis jonottamaan sitä ensin puoli tuntia. Pitkällisen harkinnan tuloksena päätin siis mennä syömään pizzeriaan.
Ujona miehenalkuna selviytymisstrategiani perustui ennakkosuunnitteluun, suunnitteluun ja suunnitteluun. Punnitsin tarkkaan mielessäni kaikki mahdolliset pizzeriaan menemisen plussat ja miinukset, laskin kellonajat, kävin läpi kaikki keksimäni skenaariot ja harjoittelin vuorosanani samalla kun otsa jo jännityshiessä vaelsin kohti pizzeriaa: "Yksi jauhelihapizza, kiitos; yksi jauhelihapizza, kiitos; yksi jauhelihapizza, kiitos."
Tullessani pizzeriaan paikalla oli vain muutama ihminen, luultavasti yläaste-ikäisiä, jotka olivat minun tavoin tulleet hakemaan ruokansa täältä. En tuntenut heitä eivätkä he tunteneet minua. Pizzerian ovessa oli soittokello ja kun astuin sisään, se tietysti kilahti. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Siinä vaiheessa minun olisi tehnyt jo mieli paeta paikalta jouduttuani "huomion keskipisteeksi". Vaelsin kuitenkin tiskille tuntien katseet selässäni. Pizzerian myyjä katsoi minua odottavasti ja minä sanoin käheällä, vapisevalla äänellä vuorosanani "Yksi jauhelihapizza, kiitos" ja ojensin kädessäni rypistyneen setelin maksuksi.
"Jauheliha on valitettavasti loppu", sanoi myyjä puheessaan selvä korostus. Minä taas en ollut varautunut tähän skenaarioon lainkaan, että jauheliha olisi lopussa. Paniikissa luin pizzerian menua, aika kiisi eteenpäin, sekunti viisari nakutti, myyjä tuijotti minua, koko pizzeria tuntui odottavan henkeä pidätellen seuraavaa vuorosanaani, hiljaisuus venyi ja venyi ja venyi…. Sano nyt jotain!
"Kinkkupizza" sanoin paniikissa, vaikka en ole koskaan erityisemmin pitänyt kinkkupizzoista. En kuitenkaan keksinyt mitään muutakaan, halusin vain pois siitä tiskiltä. Mutta koettelemus jatkui. Myyjä sanoi minulle jotain, erotin että se oli kysymys, mutta muuten en saanut sanoista selvää. Pyysin häntä toistamaan. Myyjä kumartui kummastuneen näköisenä eteenpäin, rykäisin ja toistin pyyntöni äänekkäämmin. Myyjä sanoi taas jotain, enkä vieläkään saanut selvää. Ja kun en enää kehdannut kysyä uudestaan, sanoin epäröivästi "Kyllä?" ja toivoin että se olisi järkevä vastaus siihen, mitä myyjä ikinä nyt kysyikään.
Ilmeisesti oli, koska myyjä nyökkäsi ja näytti missä vesi ja aterimet olivat. Nyökyttelin ja nappasin ensimmäiset käteen osuneet aterimet mukaani ja etsin mahdollisimman piilossa olevan pöydän. Vasta siellä huomasin, että mukaani oli tarttunut muovihaarukka ja veitsi. Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. Aika kului kulumistaan, ruokatunti läheni loppuaan eikä pizzaa kuulunut. Tajusin, että tulisin myöhästymään tunnilta, mikä oli tunnolliselle oppilaalle aika järkyttävä ajatus. Ja kun se pizza viimein tuli ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen niin se oli tietenkin sellainen kunnollinen pizzeriapizza, ei mikään roiskeläppä.
Aloin epätoivon synnyttämäällä kiireellä leikata kuumasta pizzasta palasia. Itsestään selvää oli,että kertakäyttövälineistä ei ollut tässä työssä oikein mitään apua, haarukan piikit eivät kunnolla meneet edes juustokerroksen läpi ja veitsellä leikkaaminen oli pikemminkin polttamista. Eikä kestänyt kauan kun haarukasta katkesi yksi piikki.
Tässä vaiheessa huomasin myös sen, että pizzeriassa oli tarjolla myös normaalit, kunnolliset haarukat ja veitset. Luonnollinen, looginen toimenpide olisi ollut yksinkertaisesti nousta ja hakea ne. Mutta minulle, siinä mielentilassa, ajatus siitä, että olisin noussut ja kävellyt kaikkein nähden hakemaan uuden haarukan ja samalla paljastanut tyhmyyteni (kun olin ottanut muovihaarukan) tuntui silloin aivan ylivoimaiselta. Joten jatkoin pizzan syömistä huonoilla välineillä.
Haarukka jatkoi hajoamistaan syömisen edistyessä. Jossain vaiheessa päähäni juolahti, että sekin on aika noloa, että kaverilla on muovihaarukka, jolla ei voi syödä, mutta joka siitä huolimatta ei hae uutta haarukkaa. Sehän vastaa tyhmää olisi, vai?
No, hae uusi haarukka, sisäinen ääni kehottaa. Mutta kun olen jo näin kauan syönyt tällä rikkinäisellä haarukalla. Sehän vasta noloa olisi, jos hakisin näin pitkän ajan jälkeen uuden haarukan. Mitä siis tehdä? Rikkinäinen haarukka oli ilmeinen todiste sarjasta huonoja valintoja, josta oli päästävä eroon. Joten päätin syödä sen. Sitä mukaa kun haarukka mureni, sotkin muovinpalaset pizzan joukkoon ja nieleskelin ne alas. Muovi raapi ikävästi kurkkua eikä erityisemmin parantanut pizzan makua.
Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että vielä nolompaa olisi, jos jäisin kiinni haarukan syömisestä. Lisäksi minun oli jo aivan pakko jättää pizzan syönti kesken ja juosta tunnille. Mutta en voisi jättää puoliksi syötyä haarukkaa puoliksi syödyn pizzan kanssa. Sehän vasta noloa olisi. Pohdin tätä pulmaa aikani, sitten otin lautasliinan ja käärin salaa haarukan ja veitsen sen sisään. Sisäinen ääni pohti, että muut voisivat ihmetellä, että millä olin syönyt pizzan, jos paikalla ei olisi aterimia, mutta siihen pulmaan en enää keksinyt ratkaisua. Nousin ylös, kävelin roskalaatikon luo ja heitin näyttävästi joukon lautasliinoja roskiin. Sen sijaan sen haarukkaliinan pidin piilossa taskussani. Enhän voinut jättää sitä tähän roskikseen, josta joku mahdollisesti löytäisi sen. Nyökkäsin kiitokseksi ja marssin ulos. Sitten etsin toisen roskalaatikon, jonne heitin puoliksi syödyn haarukkani. Ja juoksin kasvot tulipunaisina tunnille.
Pizzeriassa kävin seuraavan kerran vuotta myöhemmin.
Se tapahtui lukion ensimmäisellä luokalla. Me pikkukylän kasvatit olimme siirtyneet suureen maailmaan eli naapurikaupunkiin, jossa oli lukio. Ja siellä oli myös turkkilaissyntyisten ihmisten pitämä kebab-pizzeria, jollaista taas meidän pitäjässämme ei ollut. Koska lukiolaiset saivat liikkua vapaasti, moni kävi hakemassa päivän lounaansa aina tuosta pizzeriasta. Kuulin paljon hyvää kyseisestä paikasta ja minunkin olisi tehnyt mieli käydä siellä. Mutta en kehdannut.
Sitten kerran kohtalo puuttui peliin. Oli kemian kaksoistunti, mikä jo itsessään riittäisi hankkiutumaan nopeasti lohturuoan ääreen. Tämä kemian tunti oli vielä sellainen, että sen välissä oli tarkoitus viettää ruokatunti. Ja kuinka ollakaan, juuri tuolloin - ensimmäisen ja ainoan kerran koko tähänastisen koulu- ja opiskelu-urani - koulun ruokalassa meni joku uuni tai vastaava rikki. Tästä seurasi se, että ruokajonot olivat tavattoman pitkiä, kun keittäjät yrittivät epätoivoisesti valmistaa ruoan ala-asteelle, yläasteelle ja lukiolle. Kaiken kukkuraksi ruoaksi tarjottiin silloin mantelikalaksi kutsuttua ruokaa, johon olin nopeasti muutaman syöntikerran jälkeen kehittänyt vahvahkon vihasuhteen. Tuo appelsiinikuorrutukselta maistuva rasvainen ja manteleilla koristeltu kalanpötkäle ei herättänyt minussa suurta ruokahalua eikä ainakaan sellaista, että olisin ollut valmis jonottamaan sitä ensin puoli tuntia. Pitkällisen harkinnan tuloksena päätin siis mennä syömään pizzeriaan.
Ujona miehenalkuna selviytymisstrategiani perustui ennakkosuunnitteluun, suunnitteluun ja suunnitteluun. Punnitsin tarkkaan mielessäni kaikki mahdolliset pizzeriaan menemisen plussat ja miinukset, laskin kellonajat, kävin läpi kaikki keksimäni skenaariot ja harjoittelin vuorosanani samalla kun otsa jo jännityshiessä vaelsin kohti pizzeriaa: "Yksi jauhelihapizza, kiitos; yksi jauhelihapizza, kiitos; yksi jauhelihapizza, kiitos."
Tullessani pizzeriaan paikalla oli vain muutama ihminen, luultavasti yläaste-ikäisiä, jotka olivat minun tavoin tulleet hakemaan ruokansa täältä. En tuntenut heitä eivätkä he tunteneet minua. Pizzerian ovessa oli soittokello ja kun astuin sisään, se tietysti kilahti. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Siinä vaiheessa minun olisi tehnyt jo mieli paeta paikalta jouduttuani "huomion keskipisteeksi". Vaelsin kuitenkin tiskille tuntien katseet selässäni. Pizzerian myyjä katsoi minua odottavasti ja minä sanoin käheällä, vapisevalla äänellä vuorosanani "Yksi jauhelihapizza, kiitos" ja ojensin kädessäni rypistyneen setelin maksuksi.
"Jauheliha on valitettavasti loppu", sanoi myyjä puheessaan selvä korostus. Minä taas en ollut varautunut tähän skenaarioon lainkaan, että jauheliha olisi lopussa. Paniikissa luin pizzerian menua, aika kiisi eteenpäin, sekunti viisari nakutti, myyjä tuijotti minua, koko pizzeria tuntui odottavan henkeä pidätellen seuraavaa vuorosanaani, hiljaisuus venyi ja venyi ja venyi…. Sano nyt jotain!
"Kinkkupizza" sanoin paniikissa, vaikka en ole koskaan erityisemmin pitänyt kinkkupizzoista. En kuitenkaan keksinyt mitään muutakaan, halusin vain pois siitä tiskiltä. Mutta koettelemus jatkui. Myyjä sanoi minulle jotain, erotin että se oli kysymys, mutta muuten en saanut sanoista selvää. Pyysin häntä toistamaan. Myyjä kumartui kummastuneen näköisenä eteenpäin, rykäisin ja toistin pyyntöni äänekkäämmin. Myyjä sanoi taas jotain, enkä vieläkään saanut selvää. Ja kun en enää kehdannut kysyä uudestaan, sanoin epäröivästi "Kyllä?" ja toivoin että se olisi järkevä vastaus siihen, mitä myyjä ikinä nyt kysyikään.
Ilmeisesti oli, koska myyjä nyökkäsi ja näytti missä vesi ja aterimet olivat. Nyökyttelin ja nappasin ensimmäiset käteen osuneet aterimet mukaani ja etsin mahdollisimman piilossa olevan pöydän. Vasta siellä huomasin, että mukaani oli tarttunut muovihaarukka ja veitsi. Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. Aika kului kulumistaan, ruokatunti läheni loppuaan eikä pizzaa kuulunut. Tajusin, että tulisin myöhästymään tunnilta, mikä oli tunnolliselle oppilaalle aika järkyttävä ajatus. Ja kun se pizza viimein tuli ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen niin se oli tietenkin sellainen kunnollinen pizzeriapizza, ei mikään roiskeläppä.
Aloin epätoivon synnyttämäällä kiireellä leikata kuumasta pizzasta palasia. Itsestään selvää oli,että kertakäyttövälineistä ei ollut tässä työssä oikein mitään apua, haarukan piikit eivät kunnolla meneet edes juustokerroksen läpi ja veitsellä leikkaaminen oli pikemminkin polttamista. Eikä kestänyt kauan kun haarukasta katkesi yksi piikki.
Tässä vaiheessa huomasin myös sen, että pizzeriassa oli tarjolla myös normaalit, kunnolliset haarukat ja veitset. Luonnollinen, looginen toimenpide olisi ollut yksinkertaisesti nousta ja hakea ne. Mutta minulle, siinä mielentilassa, ajatus siitä, että olisin noussut ja kävellyt kaikkein nähden hakemaan uuden haarukan ja samalla paljastanut tyhmyyteni (kun olin ottanut muovihaarukan) tuntui silloin aivan ylivoimaiselta. Joten jatkoin pizzan syömistä huonoilla välineillä.
Haarukka jatkoi hajoamistaan syömisen edistyessä. Jossain vaiheessa päähäni juolahti, että sekin on aika noloa, että kaverilla on muovihaarukka, jolla ei voi syödä, mutta joka siitä huolimatta ei hae uutta haarukkaa. Sehän vastaa tyhmää olisi, vai?
No, hae uusi haarukka, sisäinen ääni kehottaa. Mutta kun olen jo näin kauan syönyt tällä rikkinäisellä haarukalla. Sehän vasta noloa olisi, jos hakisin näin pitkän ajan jälkeen uuden haarukan. Mitä siis tehdä? Rikkinäinen haarukka oli ilmeinen todiste sarjasta huonoja valintoja, josta oli päästävä eroon. Joten päätin syödä sen. Sitä mukaa kun haarukka mureni, sotkin muovinpalaset pizzan joukkoon ja nieleskelin ne alas. Muovi raapi ikävästi kurkkua eikä erityisemmin parantanut pizzan makua.
Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että vielä nolompaa olisi, jos jäisin kiinni haarukan syömisestä. Lisäksi minun oli jo aivan pakko jättää pizzan syönti kesken ja juosta tunnille. Mutta en voisi jättää puoliksi syötyä haarukkaa puoliksi syödyn pizzan kanssa. Sehän vasta noloa olisi. Pohdin tätä pulmaa aikani, sitten otin lautasliinan ja käärin salaa haarukan ja veitsen sen sisään. Sisäinen ääni pohti, että muut voisivat ihmetellä, että millä olin syönyt pizzan, jos paikalla ei olisi aterimia, mutta siihen pulmaan en enää keksinyt ratkaisua. Nousin ylös, kävelin roskalaatikon luo ja heitin näyttävästi joukon lautasliinoja roskiin. Sen sijaan sen haarukkaliinan pidin piilossa taskussani. Enhän voinut jättää sitä tähän roskikseen, josta joku mahdollisesti löytäisi sen. Nyökkäsin kiitokseksi ja marssin ulos. Sitten etsin toisen roskalaatikon, jonne heitin puoliksi syödyn haarukkani. Ja juoksin kasvot tulipunaisina tunnille.
Pizzeriassa kävin seuraavan kerran vuotta myöhemmin.
tiistai 12. helmikuuta 2008
Seurakuntatäti
Muistatko sen seurakuntatädin? Sen, joka selitti uskonasioita oudon hymisevällä ja lässyttävällä äänellä? Sen, joka oli niin harras, että pelkäsit sen menevän oikeasti rikki? Sen, jonka kasvoilla oli aina kummallinen jähmeä hymy, joka sai sinut tajuamaan mitä tarkoittaa sana "siirappinen"? Sen, joka lauloi virsiä värisevällä äänellä? Sen, joka sai aiheeseen kuin aiheeseen tuotua mukaan Jeesuksen tai Jumalan, silloinkin, kun yhtymäkohdat olivat aivan olemattomat? Sen, jonka ääni ihan oikeasti värisi liikutuksesta, kun hän puhui Jeesuksen merkityksestä meille kuulijoilleen? Sen, joka vältti vaikeat kysymykset hymyllä, joka ehkä jäykistyi vain hivenen?
Pitkään uskoin, ettei näitä seurakuntatätejä ole olemassa, ainakaan enää. Epäilin jopa, että seurakuntatätejä ei ole koskaan ollutkaan olemassa, vaan ne ovat urbaaneja legendoja. Mutta sitten tein havainnon. Se ei ole lainkaan miellyttävä havainto, vaan pikemminkin erittäin masentava.
Minä olen tuo seurakuntatäti.
Pitkään uskoin, ettei näitä seurakuntatätejä ole olemassa, ainakaan enää. Epäilin jopa, että seurakuntatätejä ei ole koskaan ollutkaan olemassa, vaan ne ovat urbaaneja legendoja. Mutta sitten tein havainnon. Se ei ole lainkaan miellyttävä havainto, vaan pikemminkin erittäin masentava.
Minä olen tuo seurakuntatäti.
Suomi on oikeusvaltio
Iltalehdestä ja keskustelupalstoilta bongattua:
Tamperelaismies tuomittiin käräjäoikeudessa kunnianloukkauksesta maksamaan 70 päiväsakkoa sekä maksamaan kahdelle kantajalle kummallekin 5000 euroa henkisestä kärsimyksestä. Mies oli netin keskustelupalstoilla kutsunut kantajien koiria sairaiksi.
Samaan aikaan toisaalla:
Käräjäoikeus tuomitsi koillissavolaisen miehen vuoden ja kahden kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Mies oli käyttänyt useita kertoja seksuaalisesti hyväkseen 17-vuotiasta kehitysvammaista poikaa, joka oli kehitystasoltaan 5-7-vuotiaan tasolla . Lisäksi mies määrättiin korvaamaan pojalle henkisestä kärsimyksestä 4000 euroa.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200801297170051_uu.shtml
Tamperelaismies tuomittiin käräjäoikeudessa kunnianloukkauksesta maksamaan 70 päiväsakkoa sekä maksamaan kahdelle kantajalle kummallekin 5000 euroa henkisestä kärsimyksestä. Mies oli netin keskustelupalstoilla kutsunut kantajien koiria sairaiksi.
Samaan aikaan toisaalla:
Käräjäoikeus tuomitsi koillissavolaisen miehen vuoden ja kahden kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Mies oli käyttänyt useita kertoja seksuaalisesti hyväkseen 17-vuotiasta kehitysvammaista poikaa, joka oli kehitystasoltaan 5-7-vuotiaan tasolla . Lisäksi mies määrättiin korvaamaan pojalle henkisestä kärsimyksestä 4000 euroa.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200801297170051_uu.shtml
maanantai 11. helmikuuta 2008
Inttisanastoa
Armeijan ehkä mielenkiintoisin ja hauskin piirre oli siellä elävä oma kieli eli inttisanasto, joka tarttui nopeasti omaan puheeseen. Tietenkin kun sitä jatkuvasti kuuli ja sitä oikeasti käytettiin. Siviiliin pääsyn jälkeen kieli alkoi nopeasti unohtua. Sittemmin olen huomannut että inttisanasto on toisaalta hyvin kulttuurisidonnaista: eri varuskunnissa on hieman erilaista kieltä, aselajien välillä on selkeitäkin eroja. Lisäksi aika vaikuttaa tähän. Meidän aikanamme ei enää puhuttu kapiaisista tai kantapeikoista, jota taas isämme ja isoisiemme ikäpolvet käyttivät. Me puhuimme skappareista.
Niinpä olen tähän koonnut lyhyen listan inttisanastoa eri lähteistä. Lista ei ole täydellinen, enkä muista enää käytettiinkö näitä kaikkia termejä tosiaan omassa palveluspaikassani. Olen kuitenkin pyrkinyt keräämään vain omassa varuskunnassani vaikuttaneita termejä.
INTTISANASTOA
Aamukasa: Henkilö, jolla on vielä paljon aamuja jäljellä ennen siviiliä.
Alikessu, alikki: Alikersantti
Apupässi: Päivystäjän apulainen
Aukki: Aliupseerikoulu eli AUK
Avautua: Valittaa, väittää vastaan, antaa epäsotilaallisesti palautetta toiselle
Avohärdelli: Epäsotilaallisesti järjestäytynyt tykkimiesten joukko
Gonahtaa: Menettää sotilaallinen ote palvelukseen
Hajoaminen, hajottaa: Palveluksen synnyttämä depressio "Nyt hajottaa"
Härötä, häröillä: Toimia epäsotilaallisesti
Iivee: Pidennetty iltavapaa.
Kassu: Kasarmi.
Kines: Kiinniolovuoro.
Keppi, KP: Kelpaa palvelukseen, "onnistunut" reissu veksissä.
Koksu: Upseerikokelas.
Korppi: Korpraali.
KSE: Koulutuksen suoma etu, selittää monet esimies-alaissuhteen epäoikeudenmukaisuudet.
Kuntsari, KL: Kuntoisuusloma ansiokkaan palvelun vuoksi
Kusiluistimet, släbärit: Suihkusandaalit
Kusiraja: AUK:n oppilaiden hihamerkki
Käsi: Henkilö, joka tekee virheitä jatkuvasti tai jopa useita samanaikaisesti.
Levyttää: Maata, loikoilla
Liitäminen: Armeijan ehdoton sääntö 1) esimiehen käskyjä totellaan ripeästi, kävely on poissuljettu vaihtoehto. Armeijan ehdoton sääntö 2) sisällä ei juosta. Ratkaisu: liitämiseksi kutsuttu liikkumistapa, jossa jalat eivät juuri nouse maasta, mutta vauhti on parhaimmillaan lähes juoksun tasolla.
Lusmuilu, rötväily: Tehtävien pakoilu, lintsailu.
Mortti: Alokas
Nakittaja: Nakin antaja.
Nakki: Tehtävä, usein odottamaton ja ylimääräinen
Nakkikone: Tykkimies, jolle jostain syystä nakkeja napsahtaa usein
Nakkisuoja: Paikka, jonne nakittaja ei löydä
Napata: Kiinnostaa, käytetään yleensä negaatiossa: "Nyt ei nappaa"
Nasse: Kaasunaamari
Natsa: Arvomerkit
Pekka: Poistumiskielto
Peltipaita: Harmaa kenttäpaita
Pikkumustat: Armeijan urheilushortsit
Pinkka: Päiväpeitosta tuvan jakkaralle tehtävä laskostelma
Punkka: Sänky
Pässi: Päivystäjä, alikersantti joka huutaa ja meuhkaa käytävällä ja tekee itsestään pässin
Runkkupuku: Armeijan sininen yöasu
Satiaiset: Joukko-osaston tunnukset hihamerkissä
Skappari: Kantahenkilökuntaan kuuluva upseeri tai opistoupseeri
Sotku: Sotilaskoti
Spade: Keittiömies
Spolli: Sotilaspoliisi
Tamppooni: Armeijan toppa- eli sissitakki, joka empiirisissä kokeissa todettiin imukykyiseksi
Tetsari: Taisteluvyö; harva, mutta samalla lämpimin asuste, joka painaa noin kymmenen kiloa
Tetsaus: Taisteluharjoitus
Tj: Tänään jäljellä
Tornihuhu: Huhu, juoru, joka leviää armeijassa nopeasti
Tykäri: Tykkimies
Veepee,VP: Vapautus palvelusta
Veksi: Varusmiessairaala
Vemppa: Terveydellisistä syistä vapautuksia saanut varusmies
Vemppakone: Varusmies, jolla on vapautuksia terveydyllisistä syistä kovin usein
Veepoppi: Virkapaikalla oleva päivystävä upseeri
VMTL: Vapautus marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta
Viheltää: Taikasana, joka tutustuttaa varusmiehen Suomen maaperään
VUP, vuppi: Vapautus ulkopalvelusta
Väijy: Vartio
YP: ylimääräinen palvelu
Niinpä olen tähän koonnut lyhyen listan inttisanastoa eri lähteistä. Lista ei ole täydellinen, enkä muista enää käytettiinkö näitä kaikkia termejä tosiaan omassa palveluspaikassani. Olen kuitenkin pyrkinyt keräämään vain omassa varuskunnassani vaikuttaneita termejä.
INTTISANASTOA
Aamukasa: Henkilö, jolla on vielä paljon aamuja jäljellä ennen siviiliä.
Alikessu, alikki: Alikersantti
Apupässi: Päivystäjän apulainen
Aukki: Aliupseerikoulu eli AUK
Avautua: Valittaa, väittää vastaan, antaa epäsotilaallisesti palautetta toiselle
Avohärdelli: Epäsotilaallisesti järjestäytynyt tykkimiesten joukko
Gonahtaa: Menettää sotilaallinen ote palvelukseen
Hajoaminen, hajottaa: Palveluksen synnyttämä depressio "Nyt hajottaa"
Härötä, häröillä: Toimia epäsotilaallisesti
Iivee: Pidennetty iltavapaa.
Kassu: Kasarmi.
Kines: Kiinniolovuoro.
Keppi, KP: Kelpaa palvelukseen, "onnistunut" reissu veksissä.
Koksu: Upseerikokelas.
Korppi: Korpraali.
KSE: Koulutuksen suoma etu, selittää monet esimies-alaissuhteen epäoikeudenmukaisuudet.
Kuntsari, KL: Kuntoisuusloma ansiokkaan palvelun vuoksi
Kusiluistimet, släbärit: Suihkusandaalit
Kusiraja: AUK:n oppilaiden hihamerkki
Käsi: Henkilö, joka tekee virheitä jatkuvasti tai jopa useita samanaikaisesti.
Levyttää: Maata, loikoilla
Liitäminen: Armeijan ehdoton sääntö 1) esimiehen käskyjä totellaan ripeästi, kävely on poissuljettu vaihtoehto. Armeijan ehdoton sääntö 2) sisällä ei juosta. Ratkaisu: liitämiseksi kutsuttu liikkumistapa, jossa jalat eivät juuri nouse maasta, mutta vauhti on parhaimmillaan lähes juoksun tasolla.
Lusmuilu, rötväily: Tehtävien pakoilu, lintsailu.
Mortti: Alokas
Nakittaja: Nakin antaja.
Nakki: Tehtävä, usein odottamaton ja ylimääräinen
Nakkikone: Tykkimies, jolle jostain syystä nakkeja napsahtaa usein
Nakkisuoja: Paikka, jonne nakittaja ei löydä
Napata: Kiinnostaa, käytetään yleensä negaatiossa: "Nyt ei nappaa"
Nasse: Kaasunaamari
Natsa: Arvomerkit
Pekka: Poistumiskielto
Peltipaita: Harmaa kenttäpaita
Pikkumustat: Armeijan urheilushortsit
Pinkka: Päiväpeitosta tuvan jakkaralle tehtävä laskostelma
Punkka: Sänky
Pässi: Päivystäjä, alikersantti joka huutaa ja meuhkaa käytävällä ja tekee itsestään pässin
Runkkupuku: Armeijan sininen yöasu
Rukki, RUK: Reserviupseerikoulu
Rynkky, rynsesteri, Ärkoo kuuskaks: Rakkaalla lapsella on monta nimeä, rynnäkkökivääri 7.62 RK 62
Ryynätä: Tapa palvella taisteluharjoituksessa
Räkäpää: Kiväärin puupanosSatiaiset: Joukko-osaston tunnukset hihamerkissä
Skappari: Kantahenkilökuntaan kuuluva upseeri tai opistoupseeri
Sotku: Sotilaskoti
Spade: Keittiömies
Spolli: Sotilaspoliisi
Sykkiä: Liikkua vauhdikkaasti ja uupumatta
Sysäri: Sysäyksenvahvistin, joka hajottaa ammutut räkäpäät
Särmätä: Järjestää viimeisen päälle; ylisärmä on liian tunnollinen järjestäminen.
Säätää: Testata, kokeilla, yleensä tuloksia tuottamattomalla tavallaTamppooni: Armeijan toppa- eli sissitakki, joka empiirisissä kokeissa todettiin imukykyiseksi
Tetsari: Taisteluvyö; harva, mutta samalla lämpimin asuste, joka painaa noin kymmenen kiloa
Tetsaus: Taisteluharjoitus
Tj: Tänään jäljellä
Tornihuhu: Huhu, juoru, joka leviää armeijassa nopeasti
Tykäri: Tykkimies
Veepee,VP: Vapautus palvelusta
Veksi: Varusmiessairaala
Vemppa: Terveydellisistä syistä vapautuksia saanut varusmies
Vemppakone: Varusmies, jolla on vapautuksia terveydyllisistä syistä kovin usein
Veepoppi: Virkapaikalla oleva päivystävä upseeri
VMTL: Vapautus marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta
Viheltää: Taikasana, joka tutustuttaa varusmiehen Suomen maaperään
VUP, vuppi: Vapautus ulkopalvelusta
Väijy: Vartio
YP: ylimääräinen palvelu
torstai 7. helmikuuta 2008
Seitsemän kuolemansyntiä: kateus
Maalaispoikana suuri järkytys isossa kaupungissa olivat kerjäläiset, jotka kaduilla pummasivat rahaa. Minä usein annoin rahaa, vaikka minua neuvottiin olemaan antamatta. Sitten luin Helsingin sanomien jutun ammattikerjääjästä, joka asui Kauniaisissa omistusasunnossa ja kävi hakemassa jännitystä elämäänsä kerjäämällä Helsingissä. Sitä lukiessa oli revetä verisuoni päästä. Sehän tienaa perhana enemmän kuin minä. Tilannetta ei parantanut se, että hän liikkui töissä alueella, jossa tiesin itsekin liikkuvani. Oli siis todennäköistä, että minäkin olin auttanut ja antanut vähän rahaa.
Mutta miksi loppujen lopuksi olin niin tuohtunut? Ne muutamat euron kolikot, jotka olin hänelle mahdollisesti antanut, eivät vaikuta minun talouteeni millään tavalla. Oliko moraalisessa närkästyksessäni ehkä mukana ripaus vanhaa kunnon kateutta?
Kateus on mielenkiintoisen kamala piirre meissä ihmisissä. Kirkon opettajat määrittelivät aikanaan kateuden sellaiseksi synniksi, jossa ei ole yhtään mitään hyvää. Kaikissa muissa kuolemansynneissä on aina mukana myös ripaus hyvää. Kirkko ei suhtautunut niin kielteisesti elämän pieniin iloihin kuin moni nykyisin haluaisi väittää, vaikka varhaisessa ja keskiajan kirkossa olikin oma askeettinen puolensa. Synneiksi muut kuolemansynnit muuttuivat vasta liikakäytön yhteydessä, jolloin ne haittasivat ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin, Jumalaan ja itseensä.
Kateus on kuitenkin poikkeus, joka vahvisti säännön. Sillä ei ole positiivisia aspekteja, se ei tuota mielihyvää missään muodossa. Joskus kateus sekoitetaan ahneuteen ja ne ovatkin jossain määrin samanlaisia syntejä. Ero on kuitenkin siinä, että ahne haluaa saada itselleen. Kade haluaa viedä muilta pois. Ahneen mielestä hänellä ei ole tarpeeksi. Kateellisen mielestä muilla on liikaa. Ahne haluaa luoda saadakseen. Kade haluaa tuhota viedäkseen.
Kateus on tunteena monesti täysin epärealistista. Se ei suuntaudu pelkästään ns. hyväosaisiin. Kaikkein kieroimmillaan kateus suuntautuu niihin, joilla on itse asiassa vähemmän kuin minulla. Mutta jotain sellaista niillä on, mitä minusta niillä ei saisi olla. Ja se täytyy viedä pois.
"Sossu se maksoi somalien uuden telkkarin", "onhan se kiva olla vankilassa, kun on katto pään päällä ja lämmin ruoka", "kummasti on yhteiskunnalla varaa joitain juoppoja hyysätä" jne. Useimmat meistä tiedostavat kateuden olevan negatiivinen asia. Joten kun sanot jollekin huolestuneelle kansalaiselle, että kenties hänen huolensa vankiloiden oloista ei johdukaan valveutuneisuudesta, vaan kateudesta, hän yleensä kiistää sen jyrkästi. Moni itse asiassa tuohtuu.
Ja ihan aiheestakin: harva meistä tuskin vakavissaan haluaa päästä vankilaan, vaikka siellä onkin lämmin ruoka ja katto pään päällä. Tai maahanmuuttajaksi/pakolaiseksi vieraaseen maahan, vaikka saisikin ilmaisen television. Tai yhteiskunnan tuella eläväksi alkoholistiksi. Useimmat meistä tiedostavat järjen tasolla senkin, että se mitä, sossu/yhteiskunta muille antaa, on vain pieniä murusia hyvänolontunnetta yleiseen kurjuuteen. Mutta silti se ikävä tunne kaihertaa rinnassa. Se vain on, perkele, väärin että muut saavat! Pois sekin vähä. Vankilassa pitää olla kurjaa, maahanmuuttajan on itse tienattava televisiorahansa, juoppo voi kuolla pois.
Se se on sitä kateutta.
Mutta miksi loppujen lopuksi olin niin tuohtunut? Ne muutamat euron kolikot, jotka olin hänelle mahdollisesti antanut, eivät vaikuta minun talouteeni millään tavalla. Oliko moraalisessa närkästyksessäni ehkä mukana ripaus vanhaa kunnon kateutta?
Kateus on mielenkiintoisen kamala piirre meissä ihmisissä. Kirkon opettajat määrittelivät aikanaan kateuden sellaiseksi synniksi, jossa ei ole yhtään mitään hyvää. Kaikissa muissa kuolemansynneissä on aina mukana myös ripaus hyvää. Kirkko ei suhtautunut niin kielteisesti elämän pieniin iloihin kuin moni nykyisin haluaisi väittää, vaikka varhaisessa ja keskiajan kirkossa olikin oma askeettinen puolensa. Synneiksi muut kuolemansynnit muuttuivat vasta liikakäytön yhteydessä, jolloin ne haittasivat ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin, Jumalaan ja itseensä.
Kateus on kuitenkin poikkeus, joka vahvisti säännön. Sillä ei ole positiivisia aspekteja, se ei tuota mielihyvää missään muodossa. Joskus kateus sekoitetaan ahneuteen ja ne ovatkin jossain määrin samanlaisia syntejä. Ero on kuitenkin siinä, että ahne haluaa saada itselleen. Kade haluaa viedä muilta pois. Ahneen mielestä hänellä ei ole tarpeeksi. Kateellisen mielestä muilla on liikaa. Ahne haluaa luoda saadakseen. Kade haluaa tuhota viedäkseen.
Kateus on tunteena monesti täysin epärealistista. Se ei suuntaudu pelkästään ns. hyväosaisiin. Kaikkein kieroimmillaan kateus suuntautuu niihin, joilla on itse asiassa vähemmän kuin minulla. Mutta jotain sellaista niillä on, mitä minusta niillä ei saisi olla. Ja se täytyy viedä pois.
"Sossu se maksoi somalien uuden telkkarin", "onhan se kiva olla vankilassa, kun on katto pään päällä ja lämmin ruoka", "kummasti on yhteiskunnalla varaa joitain juoppoja hyysätä" jne. Useimmat meistä tiedostavat kateuden olevan negatiivinen asia. Joten kun sanot jollekin huolestuneelle kansalaiselle, että kenties hänen huolensa vankiloiden oloista ei johdukaan valveutuneisuudesta, vaan kateudesta, hän yleensä kiistää sen jyrkästi. Moni itse asiassa tuohtuu.
Ja ihan aiheestakin: harva meistä tuskin vakavissaan haluaa päästä vankilaan, vaikka siellä onkin lämmin ruoka ja katto pään päällä. Tai maahanmuuttajaksi/pakolaiseksi vieraaseen maahan, vaikka saisikin ilmaisen television. Tai yhteiskunnan tuella eläväksi alkoholistiksi. Useimmat meistä tiedostavat järjen tasolla senkin, että se mitä, sossu/yhteiskunta muille antaa, on vain pieniä murusia hyvänolontunnetta yleiseen kurjuuteen. Mutta silti se ikävä tunne kaihertaa rinnassa. Se vain on, perkele, väärin että muut saavat! Pois sekin vähä. Vankilassa pitää olla kurjaa, maahanmuuttajan on itse tienattava televisiorahansa, juoppo voi kuolla pois.
Se se on sitä kateutta.
Rooleissa liikkumisen vaikeus
Minä olin oikeastaan koko koulu-urani seinän vierellä istuva keskirivin oppilas. Varsinkin yläasteella siinä, missä kukin istuu, tuntuu olevan ihan oma koodikielensä. Eturivissä istuvat "hikarit" ja ne pahikset, jotka on siirretty sinne kurinpidollisista syistä. Takarivissä istuvat pahikset. Keskellä istuvat sitten ne, jotka eivät kuulu kumpaankaan ääripäähän ja ujot hakeutuvat ikään kuin luonnostaan seinien viereen. Onpahan jotain, johon nojata. Siellä minäkin olin.
Minä olin luokkani luultavasti hiljaisin hissukka, joka ei juuri puhunut, elämöinyt tai muutenkaan pitänyt ääntä itsestään. Kukaan ei suuremmin kiinnittänyt huomiota tulemisiini ja menemisiini. Älkää ymmärtäkö väärin, en ollut mikään amerikkalaisten teinielokuvien ruma ankanpoikanen, joka olikin oikeasti kaunis joutsen, mitä kukaan ei vaan huomannut. Minä olin juuri siinä roolissa, jossa tahdoinkin olla. Toki siinä oli omat ongelmansa, mutta niin on kaikissa rooleissa. Pääpiirteittäin olin missä halusinkin olla ja olin tyytyväinen rooliini.
Sitten minusta tuli ohjaaja/opettaja erilaisissa tilantessa. Se pakotti muuttamaan roolia. Alusta alkaen tämä oleminen "väärässä" roolissa on tuntunut hieman oudolta enkä ole aina oikein osannut suhtautua siihen. Päiväkerhossa, kun muut ohjaajat kertoivat, että lapset olivat kyselleet, oliko Jussi tänään töissä, oloni tuntui perin kummalliselta. Toki se oli mukavaa, mutta silti jotenkin outoa. Olin tosin jo tottunut pienten lasten kanssa tekemisissäni ollessani olemaan eri roolissa (olinhan tehnyt vuosia töitä lapsenvahtina), mutta todelliseen koitokseen olo uudessa roolissa joutui, kun aloin tekemisiin nuorten kanssa.
Yhdellä rippileirillä nuoret keksivät minulle lempinimen. Se tapahtui aivan spontaanisti ja levisi erittäin nopeasti, niin että leirin lopulla suurin piirtein ainoat, jotka yhä käyttivät minusta oikeaa nimeäni, olivat työtoverit ja jotkut isoset. Kaikille muille olin Justin.
Vaikka kyse oli ihan aidosta lempinimestä, eikä mistään pilkkanimestä, minusta se tuntui aika kiusalliselta. Varsinkin kun sitä käytettiin usein ja tulemisiini ja menemisiini kiinnitettiin usein huomiota. Ihan siis hyvässä mielessä. Tuntui oudolta, että astuessani huoneeseen, joku nuorista morjesti isoon ääneen. Aluksi se tuntui huvittavalta, sitten kiusalliselta, sitten ärsyttävältä. Muistan miten kerran olin vessassa ja kuulin, miten joku nuori haki käytävällä Justinia. Ja minä kiehuin raivosta, että "eikö täällä saa vessassakaan käydä rauhassa!"
Loppupuolella leiriä sopeuduin tähän "Justin-juttuun" ja opin suhtautumaan siihen. Seuraava shokki olikin sitten "siviilissä", kun samat nuoret edelleen morjestelivat minua, pysähtyivät kertomaan asioistaan ja kyselivät kuulumisia. Ja minä mietin pääni puhki, että miten tässä tilanteessa nyt tulisi käyttäytyä.
Tuntui ja edelleen tuntuu vaikealta astua rooliin, joka ei ollut sitä luontevinta minää. Tuntui vaikealta olla yllättäen eräänlainen keskipiste, koska minä en ole koskaan kaivannut sitä. Luultavasti siksi koen viihtyväni paremmin avustajana kuin varsinaisena opettajana. Avustaja on kuitenkin aina - noh, avustaja.
Minä olin luokkani luultavasti hiljaisin hissukka, joka ei juuri puhunut, elämöinyt tai muutenkaan pitänyt ääntä itsestään. Kukaan ei suuremmin kiinnittänyt huomiota tulemisiini ja menemisiini. Älkää ymmärtäkö väärin, en ollut mikään amerikkalaisten teinielokuvien ruma ankanpoikanen, joka olikin oikeasti kaunis joutsen, mitä kukaan ei vaan huomannut. Minä olin juuri siinä roolissa, jossa tahdoinkin olla. Toki siinä oli omat ongelmansa, mutta niin on kaikissa rooleissa. Pääpiirteittäin olin missä halusinkin olla ja olin tyytyväinen rooliini.
Sitten minusta tuli ohjaaja/opettaja erilaisissa tilantessa. Se pakotti muuttamaan roolia. Alusta alkaen tämä oleminen "väärässä" roolissa on tuntunut hieman oudolta enkä ole aina oikein osannut suhtautua siihen. Päiväkerhossa, kun muut ohjaajat kertoivat, että lapset olivat kyselleet, oliko Jussi tänään töissä, oloni tuntui perin kummalliselta. Toki se oli mukavaa, mutta silti jotenkin outoa. Olin tosin jo tottunut pienten lasten kanssa tekemisissäni ollessani olemaan eri roolissa (olinhan tehnyt vuosia töitä lapsenvahtina), mutta todelliseen koitokseen olo uudessa roolissa joutui, kun aloin tekemisiin nuorten kanssa.
Yhdellä rippileirillä nuoret keksivät minulle lempinimen. Se tapahtui aivan spontaanisti ja levisi erittäin nopeasti, niin että leirin lopulla suurin piirtein ainoat, jotka yhä käyttivät minusta oikeaa nimeäni, olivat työtoverit ja jotkut isoset. Kaikille muille olin Justin.
Vaikka kyse oli ihan aidosta lempinimestä, eikä mistään pilkkanimestä, minusta se tuntui aika kiusalliselta. Varsinkin kun sitä käytettiin usein ja tulemisiini ja menemisiini kiinnitettiin usein huomiota. Ihan siis hyvässä mielessä. Tuntui oudolta, että astuessani huoneeseen, joku nuorista morjesti isoon ääneen. Aluksi se tuntui huvittavalta, sitten kiusalliselta, sitten ärsyttävältä. Muistan miten kerran olin vessassa ja kuulin, miten joku nuori haki käytävällä Justinia. Ja minä kiehuin raivosta, että "eikö täällä saa vessassakaan käydä rauhassa!"
Loppupuolella leiriä sopeuduin tähän "Justin-juttuun" ja opin suhtautumaan siihen. Seuraava shokki olikin sitten "siviilissä", kun samat nuoret edelleen morjestelivat minua, pysähtyivät kertomaan asioistaan ja kyselivät kuulumisia. Ja minä mietin pääni puhki, että miten tässä tilanteessa nyt tulisi käyttäytyä.
Tuntui ja edelleen tuntuu vaikealta astua rooliin, joka ei ollut sitä luontevinta minää. Tuntui vaikealta olla yllättäen eräänlainen keskipiste, koska minä en ole koskaan kaivannut sitä. Luultavasti siksi koen viihtyväni paremmin avustajana kuin varsinaisena opettajana. Avustaja on kuitenkin aina - noh, avustaja.
keskiviikko 6. helmikuuta 2008
Tahtoisin opettajaksi, mutta kun en pidä opettamisesta
Pohdin tänään omaa suhdettani opettajuuteen tai opettajan rooliin, miten sen nyt sitten muotoilisikaan.
Olen vuosien varrella toiminut sellaisissa tehtävissä, joissa voisi kai sanoa minun toimineen opettajana. Silti olen aina vierastanut tämän termin käyttöä itsestäni. Kutsun itseäni mieluummin esimerkiksi lastenohjaajien avustajaksi (itse keksitty titteli), kesäteologiksi rippileireillä tai jos minua pyydetään määrittelemään, mitä teen esimerkiksi rippileirillä, sanon olevani yksi ohjaajista (yleensä silloinkin määrittelen itseni mieluummin apulaiseksi tai avustajaksi). En kutsu itseäni opettajaksi siis edes yhteyksissä, jossa työhöni kuuluu opettamista.
Pidän itse työstä jostain syystä. Päiväkerhoissa pidin siitä avustajan roolista mikä minulla oli, rippileireillä ja koulussa tunnen vetoa samankaltaisiin tehtäviin. Teen mielelläni töitä lasten ja nuorten kanssa ja olen jopa harkinnut opettajaksi ryhtymistä. Mutta siinä on yksi iso mutta.
En pidä opettamisesta. Tässä ei ole mitään eroa sen suhteen onko kyse rippikoulutunnista, jonka aiheena on Jumala vai päiväkerhon ohjatusta askartelutuokiosta. Tunnen oloni kiusalliseksi, vaivaantuneeksi ja olen erittäin tyytyväinen, kun tilanne on ohi. Ehkä se on ujoutta, ehkä se on epävarmuutta omasta osaamisesta. Ehkä se menee ohi, ehkä ei. Vuosia se kuitenkin on jatkunut ja edelleen mieluummin vältän tilanteita, joissa tiedän joutuvani opettajaksi.
Voiko olla olemassa opettajaa, joka ei pidä opettamisesta?
Olen vuosien varrella toiminut sellaisissa tehtävissä, joissa voisi kai sanoa minun toimineen opettajana. Silti olen aina vierastanut tämän termin käyttöä itsestäni. Kutsun itseäni mieluummin esimerkiksi lastenohjaajien avustajaksi (itse keksitty titteli), kesäteologiksi rippileireillä tai jos minua pyydetään määrittelemään, mitä teen esimerkiksi rippileirillä, sanon olevani yksi ohjaajista (yleensä silloinkin määrittelen itseni mieluummin apulaiseksi tai avustajaksi). En kutsu itseäni opettajaksi siis edes yhteyksissä, jossa työhöni kuuluu opettamista.
Pidän itse työstä jostain syystä. Päiväkerhoissa pidin siitä avustajan roolista mikä minulla oli, rippileireillä ja koulussa tunnen vetoa samankaltaisiin tehtäviin. Teen mielelläni töitä lasten ja nuorten kanssa ja olen jopa harkinnut opettajaksi ryhtymistä. Mutta siinä on yksi iso mutta.
En pidä opettamisesta. Tässä ei ole mitään eroa sen suhteen onko kyse rippikoulutunnista, jonka aiheena on Jumala vai päiväkerhon ohjatusta askartelutuokiosta. Tunnen oloni kiusalliseksi, vaivaantuneeksi ja olen erittäin tyytyväinen, kun tilanne on ohi. Ehkä se on ujoutta, ehkä se on epävarmuutta omasta osaamisesta. Ehkä se menee ohi, ehkä ei. Vuosia se kuitenkin on jatkunut ja edelleen mieluummin vältän tilanteita, joissa tiedän joutuvani opettajaksi.
Voiko olla olemassa opettajaa, joka ei pidä opettamisesta?
maanantai 4. helmikuuta 2008
Seitsemän kuolemansyntiä: ylpeys
Marssimme eteenpäin hiekkatietä. Pikkukivet ponnahtelevat kengistämme pitäessämme yllä kovaa vauhtia. Pekka marssii vierelläni, hänen hengityksensä on jo puoliksi huohotusta ja minunkin rintaani pistää hapenpuute. Hiki kihelmöi otsalla, vaikka onkin viileä kesäilta, joka on muutaman tunnin sisällä taittumassa yöksi. Olemme kuitenkin tehneet tätä jo kauan ja se alkaa vaatia veronsa.
Sisälläni kuplii polttava voimaton raivo. Tilanne on jatkunut jo vaikka kuinka kauan eikä ulospääsyä näytä olevan. Voimamme alkavat hiipua, mutta ylpeys ei anna antaa periksi. Perässä tulevat vihollisemme ja kiusaajamme: Pekan isoveli Mikko ja minun pikkuveljeni. He ovat meistä noin kahden metrin päässä, riittävän kaukana ehtiäkseen väistää äkkihyökkäykset, riittävän lähellä painostaakseen. He marssivat samaa omituista pikamarssia kuin mekin, pysyen tiukasti kannoillamme. Kuuluu vain tasaista läpsytystä, kun lenkkarit iskevät hiekkatiehen ja raskasta hengitystä yhdistyneenä vihellykseen, joka tulee Pekan rään umpeuttamasta nenästä. "Jättäkää meidät jo rauhaan!" Pekka huutaa ja hänen äänensä on itkunsekainen sen saman voimattoman raivon vuoksi, jota minäkin tunnen. Vastaus tulee välittömästi: "Tää on vapaa maa, me saadaan olla missä halutaan!" Kiristämme hiukan marssitahtia ja kuulemme että takana tulijat tekevät samoin.
Sitten, ilman mitään erityistä merkkiä tai elettä, minä ja Pekka ampaisemme molemmat juoksuun rinta rinnan. "Ne pääsee karkuun!" huutaa Mikko takanamme ja hekin ampaisevat juoksuun. Kuuluu vain tasainen läps-läps-läps kun lenkkarit iskevät tiehen ja ravaamme eteenpäin, me yrittäen pudottaa kiusaajamme, he taas päättäneinä että niin ei tule tapahtumaan. Jossain välissä yritän tehdä taktisen vedon. Kurvaan tiukasti vasemmalle, loikkaan ojan yli ja pingon tuttuun metsään, joka on nyt jo täysin pimeä. Pekka tulee aivan kannoillani ja pian kuuluu rytinää, joka syntyy siitä kun Mikko ja veljeni seuraavat meitä.
Voimamme ovat jo aivan lopussa, emme jaksa enää juosta. Yrityksemme tehdä pesäero epäonnistui ja olemme taas siinä samassa lähtötilanteessa, mistä aloitimmekin. Pekka sekoaa. Kirosanoja karjuen hän ryntää nyrkit heiluen kohti pimeyttä. Pajupuskat vain rytisevät Pekan yrittäessä tavoittaa isoveljensä ja pikkuveljeni, jotka loikkivat tieltä pois. "Saatanan hullu!" huutaa Mikko ääni vihasta sortuen.
"Tuu nyt pois sieltä" huudan voipuneella äänellä. Pekka lönkyttelee luokseni nyyhkyttäen Mikon ja pikkuveljeni huudellessa ivallisesti perään. Ilmeisesti hyökkäys ei tuottanut toivottua tulosta. Epätoivo repii minua ja ryntään suuren kiven päälle asettuen polvilleni sen reunalle: "Jos ette nyt lähe, mä hyppään täältä ja sitten mä kuolen!" huudan raivoissani kiven päältä.
"Hyppää vaan!" huutaa sukurakas pikkuveljeni. Hänen äänensä on vihasta kimeä ja se pysäyttää minut. Miksi hän oikein on vihainen? Meillehän tässä on vääryyttä tehty. Vai onko? En ehdi kuitenkaan miettiä sitä sen tarkemmin, kun ylpeys saa niskani jäykistymään. Meitä tässä on kiusattu! Kapuan alas kiveltä ja viittaan kiven juurella tilannetta uteliaana seuranneen Pekan mukaani. Mikko uhkailee hakevansa isänsä, jos emme heti lähde tästä metsästä pois. En vastaa mitään, vaan kävelen leuka pystyssä eteenpäin, taas kohti maantietä. Mikko ja veljeni tekevät tilaa meille, vaikka Mikon suu käykin koko ajan. Minulle he ovat kuin ilmaa ja Pekka yrittää matkia ylimielistä askellustani.
Olemme taas tiellä ja sama marssi jatkuu, nyt toiseen suuntaan. Mikko on erittäin tuohtunut ja hän ivaa pieleen mennyttä itsemurhayritystäni ja Pekan hyökkäystä minkä kerkiää pikkuveljeni kannustamana. Sotamme siirtyy ihan uudelle tasolle, kun meitä syytetään pelkureiksi. Mikko ja veljeni ovat siirtyneet tien reunoille ja yrittävät samalla komentaa meidät tekemään samoin. Mutta mehän emme paskiaisia tottele! Marssimme niin keskellä tietä kuin on mahdollista.
"Te ette saa olla keskellä tietä!", "Mitä sitten, iteki olitte äskön?!", "Todista!", "Kyllä te vielä väistytte!", "Sehän nähään" huutelemme kilpaa toisillemme. Tien päähän ilmestyvät autonvalot. "Väistäkää nyt!". Emme väistä, vaan marssimme suoraan eteenpäin. Valot lähestyvät. "Hullut!". Meitä ei pelota yhtään, emmekä taatusti anna periksi yhden auton takia. Valot kasvavat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, kunnes alkuyön pimeys on yhtä häikäisevää valoa ja moottorin jyrinä peittää kaiken.
Auton renkaat kirskuvat, Mikko ja veljeni huutavat kauhusta, minä ja Pekka heittäydymme sivuun. Kaadun kyljelleni ja kierähdän saman tien ympäri, kierin sivuun päästäkseni renkaiden alta turvaan. Päädyn makaamaan kuivan ojan pohjalle selälläni. Sydämeni sykkii lujaa ja tuijotan yläpuolella olevaa tähtitaivasta. Tasaannutan hengitystäni ja käännän varovaisesti päätäni vasemmalle. Auto seisoo paikallaan tiellä, veljeni ja Mikko seisovat jäykistyneinä paikoillaan. Sitten auto lähtee nytkähtäen liikkeelle ja jatkaa matkaansa varovaisesti. Auton takavalojen kadotessa pimeyteen nousen ojasta seisomaan, Pekka omastaan. Huomaan että jalkani tärisevät ja minua alkaa huolestuttaa se, mitä tuli juuri tehtyä. Mikko ja veljeni ryntäävät luoksemme, mutta kukaan ei sano mitään. Tuijotamme toisiamme kaikki neljä laajennein silmin ja hengitämme raitista yöilmaa.
Sisälläni kuplii polttava voimaton raivo. Tilanne on jatkunut jo vaikka kuinka kauan eikä ulospääsyä näytä olevan. Voimamme alkavat hiipua, mutta ylpeys ei anna antaa periksi. Perässä tulevat vihollisemme ja kiusaajamme: Pekan isoveli Mikko ja minun pikkuveljeni. He ovat meistä noin kahden metrin päässä, riittävän kaukana ehtiäkseen väistää äkkihyökkäykset, riittävän lähellä painostaakseen. He marssivat samaa omituista pikamarssia kuin mekin, pysyen tiukasti kannoillamme. Kuuluu vain tasaista läpsytystä, kun lenkkarit iskevät hiekkatiehen ja raskasta hengitystä yhdistyneenä vihellykseen, joka tulee Pekan rään umpeuttamasta nenästä. "Jättäkää meidät jo rauhaan!" Pekka huutaa ja hänen äänensä on itkunsekainen sen saman voimattoman raivon vuoksi, jota minäkin tunnen. Vastaus tulee välittömästi: "Tää on vapaa maa, me saadaan olla missä halutaan!" Kiristämme hiukan marssitahtia ja kuulemme että takana tulijat tekevät samoin.
Sitten, ilman mitään erityistä merkkiä tai elettä, minä ja Pekka ampaisemme molemmat juoksuun rinta rinnan. "Ne pääsee karkuun!" huutaa Mikko takanamme ja hekin ampaisevat juoksuun. Kuuluu vain tasainen läps-läps-läps kun lenkkarit iskevät tiehen ja ravaamme eteenpäin, me yrittäen pudottaa kiusaajamme, he taas päättäneinä että niin ei tule tapahtumaan. Jossain välissä yritän tehdä taktisen vedon. Kurvaan tiukasti vasemmalle, loikkaan ojan yli ja pingon tuttuun metsään, joka on nyt jo täysin pimeä. Pekka tulee aivan kannoillani ja pian kuuluu rytinää, joka syntyy siitä kun Mikko ja veljeni seuraavat meitä.
Voimamme ovat jo aivan lopussa, emme jaksa enää juosta. Yrityksemme tehdä pesäero epäonnistui ja olemme taas siinä samassa lähtötilanteessa, mistä aloitimmekin. Pekka sekoaa. Kirosanoja karjuen hän ryntää nyrkit heiluen kohti pimeyttä. Pajupuskat vain rytisevät Pekan yrittäessä tavoittaa isoveljensä ja pikkuveljeni, jotka loikkivat tieltä pois. "Saatanan hullu!" huutaa Mikko ääni vihasta sortuen.
"Tuu nyt pois sieltä" huudan voipuneella äänellä. Pekka lönkyttelee luokseni nyyhkyttäen Mikon ja pikkuveljeni huudellessa ivallisesti perään. Ilmeisesti hyökkäys ei tuottanut toivottua tulosta. Epätoivo repii minua ja ryntään suuren kiven päälle asettuen polvilleni sen reunalle: "Jos ette nyt lähe, mä hyppään täältä ja sitten mä kuolen!" huudan raivoissani kiven päältä.
"Hyppää vaan!" huutaa sukurakas pikkuveljeni. Hänen äänensä on vihasta kimeä ja se pysäyttää minut. Miksi hän oikein on vihainen? Meillehän tässä on vääryyttä tehty. Vai onko? En ehdi kuitenkaan miettiä sitä sen tarkemmin, kun ylpeys saa niskani jäykistymään. Meitä tässä on kiusattu! Kapuan alas kiveltä ja viittaan kiven juurella tilannetta uteliaana seuranneen Pekan mukaani. Mikko uhkailee hakevansa isänsä, jos emme heti lähde tästä metsästä pois. En vastaa mitään, vaan kävelen leuka pystyssä eteenpäin, taas kohti maantietä. Mikko ja veljeni tekevät tilaa meille, vaikka Mikon suu käykin koko ajan. Minulle he ovat kuin ilmaa ja Pekka yrittää matkia ylimielistä askellustani.
Olemme taas tiellä ja sama marssi jatkuu, nyt toiseen suuntaan. Mikko on erittäin tuohtunut ja hän ivaa pieleen mennyttä itsemurhayritystäni ja Pekan hyökkäystä minkä kerkiää pikkuveljeni kannustamana. Sotamme siirtyy ihan uudelle tasolle, kun meitä syytetään pelkureiksi. Mikko ja veljeni ovat siirtyneet tien reunoille ja yrittävät samalla komentaa meidät tekemään samoin. Mutta mehän emme paskiaisia tottele! Marssimme niin keskellä tietä kuin on mahdollista.
"Te ette saa olla keskellä tietä!", "Mitä sitten, iteki olitte äskön?!", "Todista!", "Kyllä te vielä väistytte!", "Sehän nähään" huutelemme kilpaa toisillemme. Tien päähän ilmestyvät autonvalot. "Väistäkää nyt!". Emme väistä, vaan marssimme suoraan eteenpäin. Valot lähestyvät. "Hullut!". Meitä ei pelota yhtään, emmekä taatusti anna periksi yhden auton takia. Valot kasvavat yhä suuremmiksi ja suuremmiksi, kunnes alkuyön pimeys on yhtä häikäisevää valoa ja moottorin jyrinä peittää kaiken.
Auton renkaat kirskuvat, Mikko ja veljeni huutavat kauhusta, minä ja Pekka heittäydymme sivuun. Kaadun kyljelleni ja kierähdän saman tien ympäri, kierin sivuun päästäkseni renkaiden alta turvaan. Päädyn makaamaan kuivan ojan pohjalle selälläni. Sydämeni sykkii lujaa ja tuijotan yläpuolella olevaa tähtitaivasta. Tasaannutan hengitystäni ja käännän varovaisesti päätäni vasemmalle. Auto seisoo paikallaan tiellä, veljeni ja Mikko seisovat jäykistyneinä paikoillaan. Sitten auto lähtee nytkähtäen liikkeelle ja jatkaa matkaansa varovaisesti. Auton takavalojen kadotessa pimeyteen nousen ojasta seisomaan, Pekka omastaan. Huomaan että jalkani tärisevät ja minua alkaa huolestuttaa se, mitä tuli juuri tehtyä. Mikko ja veljeni ryntäävät luoksemme, mutta kukaan ei sano mitään. Tuijotamme toisiamme kaikki neljä laajennein silmin ja hengitämme raitista yöilmaa.
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
Pahanilkinen uteliaisuus
Yhdessä varhaisimmissa muistoissani seison pikkuveljeni kanssa kotitalomme portailla. Portaita oli muistaakseni noin kolme kappaletta ennen pääsyä ulko-ovelle. Minä seisoin ylimmällä tasanteella, pikkuveli yhden tai kaksi alempana. Olen korkeintaan neljävuotias, veli vuoden nuorempi. On kesä ja olemme saattamassa jotain meillä käynyttä vierasta kotimatkalle. Äiti on pihamaalla tämän vieraan kanssa (hän saattoi olla kummitätini ?), me taas seisomme rappusille vilkuttamassa.
Muistan yhä miten seisoin siinä veljeni takana ja katsoin hänen selkäänsä. Ja miten ikään kuin jokin pieni ääni olisi kuiskannut päässäni "Tee se". Joten tönäisin veljeni rappusilta alas.
Muistan, että pikkuveli kaatui maahan ja alkoi itkeä isoon ääneen ja minä säikähdin valtavasti. En tiedä mitä oikein olin odottanut tapahtuvaksi, mutta reaktio yllätti minut. Se, mitä sitten tapahtui, on kadonnut muististani. Kaikille huolestuneille kuitenkin tiedoksi, että pikkuveli on yhä hengissä, hän ei loukkaantunut vakavasti tai edes lievästi ja olemme yhä puheväleissä siitäkin huolimatta että sama hiljainen ääni päässäni yllytti minut muutamaa vuotta myöhemmin työntämään hänen päänsä saunassa vesisankoon.
Kummassakaan tapauksessa emme olleet riidelleet tai mitään. En halunnut mitään pahaa veljelleni. Itse asiassa minulla ei juuri ollut edes ajatusta siitä, että mitä tarkalleen ottaen tapahtuisi, kun työntää veljensä alas rappusilta tai työntää hänen päänsä ämpäriin. Tunsin vain jonkinlaista pahanilkistä uteliaisuutta sen suhteen että mitä tapahtuisi. Enkä miettinyt seurauksia sen kummemmin. Halusin vain nähdä.
Olen alkanut ajatella, että tuo pahanilkinen uteliaisuus ehkä selittää montakin asiaa meissä ihmisissä ja tästä maailmasta, varsinkin niistä osista, jotka ovat savuavina raunioina. Se näkyy kaikkein voimakkaimmin lapsissa, jotka eivät osaa vielä peittää sitä sivistyneen pintakuoren alle ja ovat avoimesti pahanilkisen uteliaita. Mutta kyllä se näkyy aikuisissakin. Luulen, että monet nykyajan tuhovälineet ja aseet on keksitty tuon saman pahanilkisen uteliaisuuden vallassa. Ei välttämättä haluta mitään pahaa kenellekään suoranaisesti, mutta kun kiinnostaa nähdä että mitä tapahtuu, kun nappia painaa. Myöhemmin voi sitten järkyttyä, atomipommin keksijäthän kantoivat loppuelämänsä valtavaa syyllisyydentunnetta siitä mitä olivat tehneet. Ja kyllähän minuakin jälkeenpäin kadutti.
Ehkä ihmiselämän suuria haasteita onkin oppia tunnistamaan itsessään pahanilkinen uteliaisuus ja se mitä mielleyhtymiä kannattaa seurata. Se on helppoa tiettyyn rajaan asti. Minä en ole enää työntänyt ihmisiä alas rappusilta, vaan opin kerrasta. Mutta mitä aikuisemmaksi ihminen tulee, sitä monimutkaisemmaksi muuttuvat myös mielihalut ja sitä sivistyneempiä muotoja saa pahanilkinen uteliaisuus. Ja sen erottamisessa onkin sitten haastetta kerrakseen.
Muistan yhä miten seisoin siinä veljeni takana ja katsoin hänen selkäänsä. Ja miten ikään kuin jokin pieni ääni olisi kuiskannut päässäni "Tee se". Joten tönäisin veljeni rappusilta alas.
Muistan, että pikkuveli kaatui maahan ja alkoi itkeä isoon ääneen ja minä säikähdin valtavasti. En tiedä mitä oikein olin odottanut tapahtuvaksi, mutta reaktio yllätti minut. Se, mitä sitten tapahtui, on kadonnut muististani. Kaikille huolestuneille kuitenkin tiedoksi, että pikkuveli on yhä hengissä, hän ei loukkaantunut vakavasti tai edes lievästi ja olemme yhä puheväleissä siitäkin huolimatta että sama hiljainen ääni päässäni yllytti minut muutamaa vuotta myöhemmin työntämään hänen päänsä saunassa vesisankoon.
Kummassakaan tapauksessa emme olleet riidelleet tai mitään. En halunnut mitään pahaa veljelleni. Itse asiassa minulla ei juuri ollut edes ajatusta siitä, että mitä tarkalleen ottaen tapahtuisi, kun työntää veljensä alas rappusilta tai työntää hänen päänsä ämpäriin. Tunsin vain jonkinlaista pahanilkistä uteliaisuutta sen suhteen että mitä tapahtuisi. Enkä miettinyt seurauksia sen kummemmin. Halusin vain nähdä.
Olen alkanut ajatella, että tuo pahanilkinen uteliaisuus ehkä selittää montakin asiaa meissä ihmisissä ja tästä maailmasta, varsinkin niistä osista, jotka ovat savuavina raunioina. Se näkyy kaikkein voimakkaimmin lapsissa, jotka eivät osaa vielä peittää sitä sivistyneen pintakuoren alle ja ovat avoimesti pahanilkisen uteliaita. Mutta kyllä se näkyy aikuisissakin. Luulen, että monet nykyajan tuhovälineet ja aseet on keksitty tuon saman pahanilkisen uteliaisuuden vallassa. Ei välttämättä haluta mitään pahaa kenellekään suoranaisesti, mutta kun kiinnostaa nähdä että mitä tapahtuu, kun nappia painaa. Myöhemmin voi sitten järkyttyä, atomipommin keksijäthän kantoivat loppuelämänsä valtavaa syyllisyydentunnetta siitä mitä olivat tehneet. Ja kyllähän minuakin jälkeenpäin kadutti.
Ehkä ihmiselämän suuria haasteita onkin oppia tunnistamaan itsessään pahanilkinen uteliaisuus ja se mitä mielleyhtymiä kannattaa seurata. Se on helppoa tiettyyn rajaan asti. Minä en ole enää työntänyt ihmisiä alas rappusilta, vaan opin kerrasta. Mutta mitä aikuisemmaksi ihminen tulee, sitä monimutkaisemmaksi muuttuvat myös mielihalut ja sitä sivistyneempiä muotoja saa pahanilkinen uteliaisuus. Ja sen erottamisessa onkin sitten haastetta kerrakseen.
lauantai 2. helmikuuta 2008
Miten katastrofi syntyy
Oli evästauko. Lapset istuivat ruokapöydässä ja söivät eväitään. CD-soittimesta tuli rauhallista musiikkia ja jostain kuului hiljaista juttelua. Joskus, mikäli aamupäivä oli ollut poikkeuksellisen levoton ja oli vaara, että levottomuus siirtyisi myös ruokailuun, saatoimme vaatia, että ruokailun aikana ei puhuttaisi, vaan annettaisiin kaikille ruokarauha. Nyt päivä oli kuitenkin kulunut hyvään ja mukavaan rytmiin ja olin niin kuin en olisi kuullutkaan pientä jutustelua. Minä istuin oman pöytäni ääressä ja nautin tästä hetken rauhoittumisesta ja join juuri hakemaani kahvikupillista. Työkaveri oli hakemassa itselleen kahvia.
Sitten yksi lapsista, joka oli juuri ollut viemässä leipää suuhunsa, siirsikin leivän syrjään ja oksensi. Ja kun sanon, että oksensi, tarkoitan että oksensi niin kuin Manaaja-elokuvassa oksennetaan. Valtavalla, ryöppyävällä paineella ja määrästä päätellen kaiken, mitä oli elämänsä aikana syönyt. Pöytä ja lattia saivat ihan uuden värityksen.
"Hyi, se oksensi!", "Katsokaa, se oksensi!", "Jussi, toi oksensi!" lapset huusivat. Jotkut ryntäsivät paikoiltaan nähdäkseen lähempää tämän jännittävän ilmiön. Jotkut ryntäsivät päinvastaiseen suuntaan päästäkseen tulilinjalta pois. Muutama juoksi minun luokseni kertomaan, mitä oli tapahtunut, jotta varmasti huomaisin asian. Yltä päällä oksennuksessa oleva sairastunut lapsi tietysti itki isoon ääneen pahaa oloaan. Vieressä istuva roiskeita saanut lapsi itki myös. Toisella puolella olevan lapsen naama alkoi kurtistua kuin rusina itkun tehdessä tuloaan. Itkisit sinäkin, jos olisit kaikessa rauhassa syömässä lounasta ja yhtäkkiä huomaisit olevasi naapurin oksennuksen peitossa. Ja muutama lapsi jatkoi järkähtämättömä syömistä, vaikka edessä lainehti pienimuotoinen oksennusmeri ja odottivat, mitä muuta ohjelmaa oli luvassa.
Minä otin toisella kädellä sairastunutta lasta kädellä kiinni ja aloin opastamaan häntä vessaan samalla kun rauhoittelin häntä. Toisella kädellä huidoin ilmaan ja yritin saada luokan järjestykseen. "Jussi hei, täällä haisee", joku valitti. "Joo, mä siivoan sen ihan kohta", lupasin.
Yksi lapsi tuijotti lumoutuneena oksennettua makkaranpalasta ja alkoi hitaasti ojentamaan kättään sitä kohti ilmeisesti saadakseen tietää miltä oksennettu makkaranpalanen oikein tuntuu. "Älä koske siihen", komensin ja lapsi nykäisi kätensä pois. Samassa joku toinen lapsi yökkäsi, onneksi kuitenkin pelkkää ilmaa.
Tajusin, että pian tapahtuu joukko-oksentaminen, jos en tee jotain. "Nyt tehdäänkin niin, että pidetään eväsretki. Kaikki keräävät eväänsä ja menevät syömään ne leikkihuoneeseen - nyt!" komensin. "Jee!" huusivat lapset ja alkoivat kerätä tavaroitaan.
"Mul ei oo enää eväit ja mul on nälkä!" yksi lapsi, jonka eväät uiskentelivat tällä hetkellä lammikossa, sanoi, nosti nenänpäänsä taivasta kohti ja alkoi ulvoa.
"Meillä on varmaan tuolla jääkaapissa jotain, sä saat sieltä jotain" lupasin, ja toivoin että siellä olisi tosiaan jotain muutakin kuin maitoa ja hiihtolomaviikon makkarangrillauksesta jäänyt sinappipötkö. Lupaus siitä, että saisi syödä tätien ja Jussin eväät riitti kuitenkin piristämään lapsen ja hän lähti juoksemaan ovelle saadakseen parhaan paikan leikkihuoneen sohvalta. Muutkin lapset tajusivat, että nopeus olisi valttia ja lähtivät juoksemaan - avoimet mehupullot kainalon alle sullottuna. Lattia sai taas vähän lisää väriä.
Tässä vaiheessa muut kerhonohjaajat pääsivät apuun. Yksi meni vessaan pesemään sairastuneen lapsen ja roiskeuhrit oksennuksesta ja soitti vanhemmille; yksi piti silmällä lapsia; kaksi pesi oksennusta ja mehua ja auttoi pitämään silmällä lapsia. Rauhallinen, miellyttävä päivä oli enää kaikkea muuta kuin rauhallinen ja miellyttävä ja tuntui siltä, että olisi pitänyt ehtiä moneen paikkaan samaan aikaan.
Lapset puolestaan nakersivat iloisina eväitään ja kerhon loppuessa eteisestä kuului iloinen puheensorina lasten kertoessa äideille mitä mukavaa tänään oli kerhossa tehty.
Sitten yksi lapsista, joka oli juuri ollut viemässä leipää suuhunsa, siirsikin leivän syrjään ja oksensi. Ja kun sanon, että oksensi, tarkoitan että oksensi niin kuin Manaaja-elokuvassa oksennetaan. Valtavalla, ryöppyävällä paineella ja määrästä päätellen kaiken, mitä oli elämänsä aikana syönyt. Pöytä ja lattia saivat ihan uuden värityksen.
"Hyi, se oksensi!", "Katsokaa, se oksensi!", "Jussi, toi oksensi!" lapset huusivat. Jotkut ryntäsivät paikoiltaan nähdäkseen lähempää tämän jännittävän ilmiön. Jotkut ryntäsivät päinvastaiseen suuntaan päästäkseen tulilinjalta pois. Muutama juoksi minun luokseni kertomaan, mitä oli tapahtunut, jotta varmasti huomaisin asian. Yltä päällä oksennuksessa oleva sairastunut lapsi tietysti itki isoon ääneen pahaa oloaan. Vieressä istuva roiskeita saanut lapsi itki myös. Toisella puolella olevan lapsen naama alkoi kurtistua kuin rusina itkun tehdessä tuloaan. Itkisit sinäkin, jos olisit kaikessa rauhassa syömässä lounasta ja yhtäkkiä huomaisit olevasi naapurin oksennuksen peitossa. Ja muutama lapsi jatkoi järkähtämättömä syömistä, vaikka edessä lainehti pienimuotoinen oksennusmeri ja odottivat, mitä muuta ohjelmaa oli luvassa.
Minä otin toisella kädellä sairastunutta lasta kädellä kiinni ja aloin opastamaan häntä vessaan samalla kun rauhoittelin häntä. Toisella kädellä huidoin ilmaan ja yritin saada luokan järjestykseen. "Jussi hei, täällä haisee", joku valitti. "Joo, mä siivoan sen ihan kohta", lupasin.
Yksi lapsi tuijotti lumoutuneena oksennettua makkaranpalasta ja alkoi hitaasti ojentamaan kättään sitä kohti ilmeisesti saadakseen tietää miltä oksennettu makkaranpalanen oikein tuntuu. "Älä koske siihen", komensin ja lapsi nykäisi kätensä pois. Samassa joku toinen lapsi yökkäsi, onneksi kuitenkin pelkkää ilmaa.
Tajusin, että pian tapahtuu joukko-oksentaminen, jos en tee jotain. "Nyt tehdäänkin niin, että pidetään eväsretki. Kaikki keräävät eväänsä ja menevät syömään ne leikkihuoneeseen - nyt!" komensin. "Jee!" huusivat lapset ja alkoivat kerätä tavaroitaan.
"Mul ei oo enää eväit ja mul on nälkä!" yksi lapsi, jonka eväät uiskentelivat tällä hetkellä lammikossa, sanoi, nosti nenänpäänsä taivasta kohti ja alkoi ulvoa.
"Meillä on varmaan tuolla jääkaapissa jotain, sä saat sieltä jotain" lupasin, ja toivoin että siellä olisi tosiaan jotain muutakin kuin maitoa ja hiihtolomaviikon makkarangrillauksesta jäänyt sinappipötkö. Lupaus siitä, että saisi syödä tätien ja Jussin eväät riitti kuitenkin piristämään lapsen ja hän lähti juoksemaan ovelle saadakseen parhaan paikan leikkihuoneen sohvalta. Muutkin lapset tajusivat, että nopeus olisi valttia ja lähtivät juoksemaan - avoimet mehupullot kainalon alle sullottuna. Lattia sai taas vähän lisää väriä.
Tässä vaiheessa muut kerhonohjaajat pääsivät apuun. Yksi meni vessaan pesemään sairastuneen lapsen ja roiskeuhrit oksennuksesta ja soitti vanhemmille; yksi piti silmällä lapsia; kaksi pesi oksennusta ja mehua ja auttoi pitämään silmällä lapsia. Rauhallinen, miellyttävä päivä oli enää kaikkea muuta kuin rauhallinen ja miellyttävä ja tuntui siltä, että olisi pitänyt ehtiä moneen paikkaan samaan aikaan.
Lapset puolestaan nakersivat iloisina eväitään ja kerhon loppuessa eteisestä kuului iloinen puheensorina lasten kertoessa äideille mitä mukavaa tänään oli kerhossa tehty.
perjantai 1. helmikuuta 2008
Seitsemän kuolemansyntiä: laiskuus/hengen velttous/murehtiminen
Trillerissä Seitsemän (alkup. Seven) yksi kuolemansynneistä innoituksensa saaneen murhaajan uhreista on laiska. Elokuva kuitenkin johtaa hieman väärille poluille mitä tulee siihen käsitykseen, joka keskiajan munkeilla ja varhaisen kirkon erakkoliikkeen edustajilla oli tästä kuolemansynnistä, jonka englanninkielinen nimi on Sloth.
Kyse on pikemminkin hengen velttoudesta, jota erakkoliikkeet munkit kuvasivat keskipäivän synniksi. Se on siis se mielentila, joka valtaa ihmisen keskipäivällä, kun aurinko on korkeimmillaan ja varjot lyhyimmillään. Silloin sitä vain makaa maassa velttona ja mikään ei huvita. Ei sitten niin mikään, ei edes nukkuminen. Se oli erakko- ja munkkiliikkeen edustajien mukaan hengen velttoutta. Mikään ei kiinnosta, mitään ei halua tietää, mitään ei halua oppia, mitään ei halua tehdä, ainoastaan olla ja möllöttää. On ehkä tärkeää tehdä se ero, että hengen velttous ei kuvaa masennusta, vaan ehkä pikemminkin ihmisen tietoista ratkaisua. Moni nykyajan pintaliitojulkkis syyllistyy mielestäni eräänlaiseen hengen velttouteen.
Hengen velttoudella oli toinenkin puoli, joskus eri synniksikin laskettu ominaisuus, jonka nimi on murehtiminen. Laiskuuteen ja hengen velttouteen tämä ominaisuus liittyy siten, että murehtiminen voi lamauttaa ihimisen kokonaan ja viedä hänen elämästään kaiken ilon ja toivon. Ja jossain vaiheessa katoaa ehkä kaikki rakkauskin.
Murehtija murehtii maailmasta, perheestään, itsestään. Sellaista asiaa ei olekaan mistä ei voisi murehtia. Murehtiminen synnyttää ajoittain ihan fyysistä kipua, tuntuu että sydän repeää rinnassa kaiken sen painon alla, jonka murehtijana itselleen lastaa. On aika mielenkiintoista, että murehtimisen paino tuntuu nimenomaan rinnassa. Jossain vaiheessa se raja tulee vastaan, sietokyky ylettyy. Paino muuttuu niin raskaaksi, että se vetää väkisin maahan, pakottaa pysymään alhaalla. Ei pysty edes vuoteesta nousemaan, koska murehtimisen taakka ja ahdistus on jo liian suuri.
Miksi oppineet aikanaan luonnehtivat tämän synniksi? Koska liiallinen murehtiminen voi kovin helposti johtaa pään pistämiseen pensaaseen. Ei haluta tietää mistään mitään, ei haluta kuulla mistään mitään, halutaan vain kulkea ohi, jottei tarvitsisi murehtia. Ja samalla kuljetaan lähimmäisten ja rakkaiden ohi.
Kyse on pikemminkin hengen velttoudesta, jota erakkoliikkeet munkit kuvasivat keskipäivän synniksi. Se on siis se mielentila, joka valtaa ihmisen keskipäivällä, kun aurinko on korkeimmillaan ja varjot lyhyimmillään. Silloin sitä vain makaa maassa velttona ja mikään ei huvita. Ei sitten niin mikään, ei edes nukkuminen. Se oli erakko- ja munkkiliikkeen edustajien mukaan hengen velttoutta. Mikään ei kiinnosta, mitään ei halua tietää, mitään ei halua oppia, mitään ei halua tehdä, ainoastaan olla ja möllöttää. On ehkä tärkeää tehdä se ero, että hengen velttous ei kuvaa masennusta, vaan ehkä pikemminkin ihmisen tietoista ratkaisua. Moni nykyajan pintaliitojulkkis syyllistyy mielestäni eräänlaiseen hengen velttouteen.
Hengen velttoudella oli toinenkin puoli, joskus eri synniksikin laskettu ominaisuus, jonka nimi on murehtiminen. Laiskuuteen ja hengen velttouteen tämä ominaisuus liittyy siten, että murehtiminen voi lamauttaa ihimisen kokonaan ja viedä hänen elämästään kaiken ilon ja toivon. Ja jossain vaiheessa katoaa ehkä kaikki rakkauskin.
Murehtija murehtii maailmasta, perheestään, itsestään. Sellaista asiaa ei olekaan mistä ei voisi murehtia. Murehtiminen synnyttää ajoittain ihan fyysistä kipua, tuntuu että sydän repeää rinnassa kaiken sen painon alla, jonka murehtijana itselleen lastaa. On aika mielenkiintoista, että murehtimisen paino tuntuu nimenomaan rinnassa. Jossain vaiheessa se raja tulee vastaan, sietokyky ylettyy. Paino muuttuu niin raskaaksi, että se vetää väkisin maahan, pakottaa pysymään alhaalla. Ei pysty edes vuoteesta nousemaan, koska murehtimisen taakka ja ahdistus on jo liian suuri.
Miksi oppineet aikanaan luonnehtivat tämän synniksi? Koska liiallinen murehtiminen voi kovin helposti johtaa pään pistämiseen pensaaseen. Ei haluta tietää mistään mitään, ei haluta kuulla mistään mitään, halutaan vain kulkea ohi, jottei tarvitsisi murehtia. Ja samalla kuljetaan lähimmäisten ja rakkaiden ohi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)