Sain Millanilta uuden napin, joka tuossa oikealla puolella nyt on nähtävillä. Siinä on oikein kieliä. Jos uskomme Millania (ja miksemme uskoisi) se on portugalia. Ja siinä sanotaan jotain tutustumisen arvoisesta blogista.
Tunnustuksia on kiva saada, varsinkin nyt, kun jouduin eilen katselemaan töissä kameratallenteita. Masentavin ilmestys kameroissa olin minä itse. Kriittinen silmäni havaitsi että olen vähän joka suuntaan pullea, paita oli rypyssä, päässä oleva hiuspyörre näyttää aika hyvältä kaljun alulta ja kävelen vaappumalla kuin sorsa, jolla on paskat housussa.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
sunnuntai 23. elokuuta 2009
Kirjoittamisesta
Millan pohtii blogikirjoittamista ja pyysi kommentteja. Minun kommenttini on nyt tässä, koska itsekkäänä keksin käyttää tätä mahdollisuutena päivittää omaa blogiani.
Olen itsekin aina ajoittain miettinyt, että lukeeko tätä blogia kukaan. Kun kyseessä kuitenkin on julkaisu, niin toivoisi sen saavan sitten myös niitä lukijoita. Olen myös miettinyt, että pitäisikö tyyli tai aiheita muuttaa, mutta oma kokemukseni on toisaalta, että suurimpia virheitä, jonka kirjoittaja voi tehdä, on alkaa kirjoittamaan lukijoita varten. Varsinkin jos päättää kirjoittaa hauskasti. Silloin juttu ei naurata lopulta enää edes kirjoittajaa itseään, koska sitä on niin penteleen hauska.
Kai se kirjoittamisen pääpointin on oltava, että ensimmäiseksi kirjoitetaan itselle siitä mitä haluaa ja miten haluaa.
Mutta sitten taas toisaalta ainakin itsellä on lukijoita, joita varten kirjoitan. Eli sitä kuitenkin itse miettii ja kriisiytyy siitä, että mitä ne lukijat, varsinkin se "ihannelukija" (eli lukija/t, joiden mielipiteet nyt vain syystä tai toisesta merkkaavat erityisen paljon), nyt tästä sanoo. Ja tykkääkö ne. Kun haluaa tehdä niihin vaikutuksen.
Sitä varten minulla on sitten myös esilukija, jota kiusaan ja vaadin tätä kertomaan mielipiteensä aina sellaisista teksteistä, joita itse pidän "vaarallisina". Ja kuulostelen vähän häneltäkin, että mitäköhän "ihannelukija" on nyt tästä jutusta miettinyt. Kun sattuvat tuntemaan toisensa.
Ja jos esilukija tykkää ja ihannelukijakin tykkää ja pistää kommentin, niin onhan se siistiä. Koska kaiketi jokaisessa kirjoittajassa elää myös se huomiota ja kehuja kaipaava otus. Vaikka samaan aikaan se on ihan hirvittävää ajatella, että näitä joku lukee. Varsinkin tutut.
Joskus sitä vaan tuntuu itsestä, että kirjoittaa vaan kuraa. Ja joskus pelkkää kultaa. Kai se kuuluu tähän luomiseen, mitä kirjoittaminen on. Koska kyllä itse kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoo, että kirjoittaminen ja ahdistus (ja varmaan muukin taide) kulkevat käsi kädessä.
Mutta onneksi se oma fiilis ei aina näy niissä teksteissä. Koska vaikka kirjoittaminen onkin lahja, se on myös taitolaji ja tietyt kikat oppii ja niillä voi hämätä ja teksti voi olla hyvinkin korkeatasoista, vaikka itsestä tuntuu, että kuraa se on. Joskus se ahdistus pettää. Ja toisinpäin: itselle on käynyt niinkin, että olen ollut mielettömän ylpeä jostain teoksesta, mutta se ei synnytä lukijoissa mitään intohimoja. Sitten sitä täytyy vaan tehdä se päätös, että onko tämä juttu nyt minulle vai heille.
Ja aika usein siinä sitten myös käy niin, että se ulkopuolinen on oikeassa. Koska sitä ikään kuin rakastuu omiin tuotoksiinsa eikä näe niissä mitään virheitä.
Ajatusvirta aiheesta päättyy.
Olen itsekin aina ajoittain miettinyt, että lukeeko tätä blogia kukaan. Kun kyseessä kuitenkin on julkaisu, niin toivoisi sen saavan sitten myös niitä lukijoita. Olen myös miettinyt, että pitäisikö tyyli tai aiheita muuttaa, mutta oma kokemukseni on toisaalta, että suurimpia virheitä, jonka kirjoittaja voi tehdä, on alkaa kirjoittamaan lukijoita varten. Varsinkin jos päättää kirjoittaa hauskasti. Silloin juttu ei naurata lopulta enää edes kirjoittajaa itseään, koska sitä on niin penteleen hauska.
Kai se kirjoittamisen pääpointin on oltava, että ensimmäiseksi kirjoitetaan itselle siitä mitä haluaa ja miten haluaa.
Mutta sitten taas toisaalta ainakin itsellä on lukijoita, joita varten kirjoitan. Eli sitä kuitenkin itse miettii ja kriisiytyy siitä, että mitä ne lukijat, varsinkin se "ihannelukija" (eli lukija/t, joiden mielipiteet nyt vain syystä tai toisesta merkkaavat erityisen paljon), nyt tästä sanoo. Ja tykkääkö ne. Kun haluaa tehdä niihin vaikutuksen.
Sitä varten minulla on sitten myös esilukija, jota kiusaan ja vaadin tätä kertomaan mielipiteensä aina sellaisista teksteistä, joita itse pidän "vaarallisina". Ja kuulostelen vähän häneltäkin, että mitäköhän "ihannelukija" on nyt tästä jutusta miettinyt. Kun sattuvat tuntemaan toisensa.
Ja jos esilukija tykkää ja ihannelukijakin tykkää ja pistää kommentin, niin onhan se siistiä. Koska kaiketi jokaisessa kirjoittajassa elää myös se huomiota ja kehuja kaipaava otus. Vaikka samaan aikaan se on ihan hirvittävää ajatella, että näitä joku lukee. Varsinkin tutut.
Joskus sitä vaan tuntuu itsestä, että kirjoittaa vaan kuraa. Ja joskus pelkkää kultaa. Kai se kuuluu tähän luomiseen, mitä kirjoittaminen on. Koska kyllä itse kuulun siihen koulukuntaan, joka uskoo, että kirjoittaminen ja ahdistus (ja varmaan muukin taide) kulkevat käsi kädessä.
Mutta onneksi se oma fiilis ei aina näy niissä teksteissä. Koska vaikka kirjoittaminen onkin lahja, se on myös taitolaji ja tietyt kikat oppii ja niillä voi hämätä ja teksti voi olla hyvinkin korkeatasoista, vaikka itsestä tuntuu, että kuraa se on. Joskus se ahdistus pettää. Ja toisinpäin: itselle on käynyt niinkin, että olen ollut mielettömän ylpeä jostain teoksesta, mutta se ei synnytä lukijoissa mitään intohimoja. Sitten sitä täytyy vaan tehdä se päätös, että onko tämä juttu nyt minulle vai heille.
Ja aika usein siinä sitten myös käy niin, että se ulkopuolinen on oikeassa. Koska sitä ikään kuin rakastuu omiin tuotoksiinsa eikä näe niissä mitään virheitä.
Ajatusvirta aiheesta päättyy.
torstai 20. elokuuta 2009
Turpaan vaan
Helsingin sanomat julkaisi artikkelin, jossa kerrottiin, että seurustelusuhteissa pojat kokevat huomattavan paljon väkivaltaa, eli naiset/tytöt lyövät seurustelukumppaneitaan surutta.
Kuten jo arvata saattoi, uutinen on herättänyt keskustelua. Ja kuten myös arvata saattoi, myös vähättelyä.
Naisen lyömistä on puolusteltu sanoen, että se nyt on eri asia, koska nainen lyö paljon heikommin kuin mies. Tai että nainen lyö vain avarilla, kun taas mies lyö nyrkillä. Miehet jopa potkivat. Tai että tulos on vääristynyt, koska naiset suojelevat miehiään (kun taas miesten on ilmeisesti helppo myöntää, että nainen on lyönyt heitä).
Väkisinkin tulee mieleen, että nainen saa lyödä, koska nainen on heikompi osapuoli ja siten kykenemätön väkivaltaan. Ei haluta myöntää sitä, että väkivalta on väkivaltaa ja ihmisellä tulisi olla oikeus koskemattomuuteen. Ja sitä koskemattomuutta ei saa rikkoa edes läimäyttämällä, vaikka se ei "edes satu". Samalla asenne tekee oikeaa väkivaltaa kokeneista miehistä yhteisön silmissä "luusereita". Miten he voivat hakea apua, tehdä rikosilmoituksen, mennä turvakotiin, jos heidän pahoinpitelijänsä on yhteisön silmissä kykenemätön väkivaltaan? Yhteisö suojelee tässä tapauksessa rikoksentekijää. Vastenmielistä.
Yhtä vastenmielistä on se ilmiö, jossa naisten väkivalta yritetään selittää jollain evoluutio-aspektilla, jossa lyövä nainen yrittää vain herättää nössö-miehessään uinuvan "laumanjohtajan". Eli uhri syyllistetään ja saman aikaisesti sanotaan, että naiset itse asiassa alitajuisesti haluavat itselleen "laumanjohtajan". Kenties jopa saada itse turpiin.
Ja toisekseen, nainen, joka ei pysty satuttamaan, on myytti. Yksi iso syy siihen, että kokeneet portsarit vihaavat pikkujouluaikaa (itse en ole siis kokenut portsari) ovat humalaiset juopottelun amatöörinaiset. Siis ne, jotka juovat vain kerran vuodessa. Sitten mennään räkäkännissä baariin, riehutaan ja riekutaan, haukutaan tarjoilija läskihuoraksi ja lyödään ärsyttävää naapuria tuopilla ohimoon. Kun ei ole käsitystä siitä, mikä on oma alkoholin sietokyky ja tunnereaktiot eikä uskota, että "naisen väkivalta on oikeaa väkivaltaa".
Sitten paikalle tulee portsari, jonka kimppuun käydään sormet haralla ja silmiin tähdäten. Potkitaan vähän munille ja syljetään, kunnes portsari siirtyy voimankäyttöön ja vääntää käden lukkoon ja se tekee kipeää. Sitten itketään ja huudetaan apua. Ja satavarmasti jostain paikalle ilmestyy mies vähän kurittamaan naisen kimppuun käynyttä portsaria. Naisen poistaminen voimakeinoin päättyy kuulemma hyvin usein siihen, että nainen päätyy pihalle ja narikassa istuu käsiraudoissa yksi tai kaksi "pelastajaa" odottamassa poliisia. Ja portsari päätyy joko kuulusteluihin tai iltapäivälehden otsikoihin, koska kävi syyttä rauhallisesti iltaa viettäneen naisen kimppuun.
Pitkän vuodatuksen ydinkohdat ovat: Väkivalta on väärin. Sukupuoli ei oikeuta ketään käyttämään väkivaltaa tai velvoita ketään olemaan väkivallan kohteena.
Kuten jo arvata saattoi, uutinen on herättänyt keskustelua. Ja kuten myös arvata saattoi, myös vähättelyä.
Naisen lyömistä on puolusteltu sanoen, että se nyt on eri asia, koska nainen lyö paljon heikommin kuin mies. Tai että nainen lyö vain avarilla, kun taas mies lyö nyrkillä. Miehet jopa potkivat. Tai että tulos on vääristynyt, koska naiset suojelevat miehiään (kun taas miesten on ilmeisesti helppo myöntää, että nainen on lyönyt heitä).
Väkisinkin tulee mieleen, että nainen saa lyödä, koska nainen on heikompi osapuoli ja siten kykenemätön väkivaltaan. Ei haluta myöntää sitä, että väkivalta on väkivaltaa ja ihmisellä tulisi olla oikeus koskemattomuuteen. Ja sitä koskemattomuutta ei saa rikkoa edes läimäyttämällä, vaikka se ei "edes satu". Samalla asenne tekee oikeaa väkivaltaa kokeneista miehistä yhteisön silmissä "luusereita". Miten he voivat hakea apua, tehdä rikosilmoituksen, mennä turvakotiin, jos heidän pahoinpitelijänsä on yhteisön silmissä kykenemätön väkivaltaan? Yhteisö suojelee tässä tapauksessa rikoksentekijää. Vastenmielistä.
Yhtä vastenmielistä on se ilmiö, jossa naisten väkivalta yritetään selittää jollain evoluutio-aspektilla, jossa lyövä nainen yrittää vain herättää nössö-miehessään uinuvan "laumanjohtajan". Eli uhri syyllistetään ja saman aikaisesti sanotaan, että naiset itse asiassa alitajuisesti haluavat itselleen "laumanjohtajan". Kenties jopa saada itse turpiin.
Ja toisekseen, nainen, joka ei pysty satuttamaan, on myytti. Yksi iso syy siihen, että kokeneet portsarit vihaavat pikkujouluaikaa (itse en ole siis kokenut portsari) ovat humalaiset juopottelun amatöörinaiset. Siis ne, jotka juovat vain kerran vuodessa. Sitten mennään räkäkännissä baariin, riehutaan ja riekutaan, haukutaan tarjoilija läskihuoraksi ja lyödään ärsyttävää naapuria tuopilla ohimoon. Kun ei ole käsitystä siitä, mikä on oma alkoholin sietokyky ja tunnereaktiot eikä uskota, että "naisen väkivalta on oikeaa väkivaltaa".
Sitten paikalle tulee portsari, jonka kimppuun käydään sormet haralla ja silmiin tähdäten. Potkitaan vähän munille ja syljetään, kunnes portsari siirtyy voimankäyttöön ja vääntää käden lukkoon ja se tekee kipeää. Sitten itketään ja huudetaan apua. Ja satavarmasti jostain paikalle ilmestyy mies vähän kurittamaan naisen kimppuun käynyttä portsaria. Naisen poistaminen voimakeinoin päättyy kuulemma hyvin usein siihen, että nainen päätyy pihalle ja narikassa istuu käsiraudoissa yksi tai kaksi "pelastajaa" odottamassa poliisia. Ja portsari päätyy joko kuulusteluihin tai iltapäivälehden otsikoihin, koska kävi syyttä rauhallisesti iltaa viettäneen naisen kimppuun.
Pitkän vuodatuksen ydinkohdat ovat: Väkivalta on väärin. Sukupuoli ei oikeuta ketään käyttämään väkivaltaa tai velvoita ketään olemaan väkivallan kohteena.
sunnuntai 16. elokuuta 2009
Koulukiusaus
Krätyakan blogissa kerrottiin kipeitä muistoja kouluajoilta. Olen aiemmin kyllä kirjoittanut ja julkaissut täällä tämän muistelon, mutta ilmeisesti poistanut sen häpeän vallassa, kun tajusin, että lukijoita on jonkin verran ja osa on tuttuja. Miksi koin sen häpeälliseksi, vaikka minä en ole tehnyt mitään väärää, on varmasti toisen blogimerkinnän aihe.
Olin lukion ensimmäisellä luokalla, 16-vuotias, maalaiskylän poika isossa kaupungissa (10 000 asukasta) ja uudessa koulussa. Aiemmat 9 vuotta olin ollut luokkani hiljainen, joka ei vapaaehtoisesti tunnilla sanaa suustaan päästänyt. En ollut takarivin paha poika, vaan seinävierustan keskirivin hiljaisia.
Lukiossa päätin sitten aloittaa uuden elämän. Kunnianhimoinen ajatukseni oli, että minusta tulee tuntiaktiivinen ja puhelias (no ei tullut, mutta haaveissa on hyvä elää). Tämä suuri ajatus mielessäni menin ensimmäiselle liikunnantunnille, minä ja 30 muuta 16-vuotiasta poikaa, joista suurinta osaa en tuntenut edes näöltä.
Opettaja järjesti meidät istumaan auditorioon. Ensimmäinen liikuntatunti käytettäisiin suunnitteluun, tutustumiseen ja tavoitteiden selväksi tekemiseen, tämä oli päivän mantra. Minä kukistin vaistoni hakeutua taakse ja istuuduin eteen.
Opettaja - joka tunsi ison osan paikalla olevista nuorista yläasteen ajoilta - kertoi visioistaan ja näkemyksistään. Saimme selville muun muassa sen, että hän inhosi salibandya. Hän vaikutti kuitenkin melko hauskalta, tosin karulla tavalla. Sitten opettaja kertoi arvosteluperiaatteistaan. Niihin vaikutti paitsi osaaminen, myös asenne ja yleinen aktiivisuus.
Tässä vaiheessa opettaja kääntyi ja osoitti minua sormella sanoen: "Esimerkiksi sinä olet selvästi ylipainoinen, se laskee numeroa." Olen muistini hämäristä tavoittavinani että hän neuvoi minua myös olemaan ottamatta itseeni. Tai sitten vain kuvittelen nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin.
Sen muistan, että joku nauroi selkäni takana. Ja sen, että istuin lopputunnin paikallani kuin tikku paskassa naama tulipunaisena, toisaalta kylmän puistatukset välillä lävitse mennen ja yritin olla räpyttämättä silmiäni.
Olin lukion ensimmäisellä luokalla, 16-vuotias, maalaiskylän poika isossa kaupungissa (10 000 asukasta) ja uudessa koulussa. Aiemmat 9 vuotta olin ollut luokkani hiljainen, joka ei vapaaehtoisesti tunnilla sanaa suustaan päästänyt. En ollut takarivin paha poika, vaan seinävierustan keskirivin hiljaisia.
Lukiossa päätin sitten aloittaa uuden elämän. Kunnianhimoinen ajatukseni oli, että minusta tulee tuntiaktiivinen ja puhelias (no ei tullut, mutta haaveissa on hyvä elää). Tämä suuri ajatus mielessäni menin ensimmäiselle liikunnantunnille, minä ja 30 muuta 16-vuotiasta poikaa, joista suurinta osaa en tuntenut edes näöltä.
Opettaja järjesti meidät istumaan auditorioon. Ensimmäinen liikuntatunti käytettäisiin suunnitteluun, tutustumiseen ja tavoitteiden selväksi tekemiseen, tämä oli päivän mantra. Minä kukistin vaistoni hakeutua taakse ja istuuduin eteen.
Opettaja - joka tunsi ison osan paikalla olevista nuorista yläasteen ajoilta - kertoi visioistaan ja näkemyksistään. Saimme selville muun muassa sen, että hän inhosi salibandya. Hän vaikutti kuitenkin melko hauskalta, tosin karulla tavalla. Sitten opettaja kertoi arvosteluperiaatteistaan. Niihin vaikutti paitsi osaaminen, myös asenne ja yleinen aktiivisuus.
Tässä vaiheessa opettaja kääntyi ja osoitti minua sormella sanoen: "Esimerkiksi sinä olet selvästi ylipainoinen, se laskee numeroa." Olen muistini hämäristä tavoittavinani että hän neuvoi minua myös olemaan ottamatta itseeni. Tai sitten vain kuvittelen nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin.
Sen muistan, että joku nauroi selkäni takana. Ja sen, että istuin lopputunnin paikallani kuin tikku paskassa naama tulipunaisena, toisaalta kylmän puistatukset välillä lävitse mennen ja yritin olla räpyttämättä silmiäni.
Korkeakirkollinen
Minä olen korkeakirkollinen, olenhan puoli-katoliikki. Kun pamahdin uskoon ja sitten uskaltauduin kirkkoon loppiaisena (en uskaltanut mennä aiemmin, vaikka tämä siis tapahtui joulun alla, koska uskoin että kirkko taatusti hauraan uskoni tuhoaa) ihastuin ennen kaikkea siihen liturgiaan. Tuntuu kuin olisin löytänyt jonkun uuden ja kallisarvoisen aarteen. En muista sanaakaan mitä kirkkoherramme siellä puhui, mutta muistan sen miten lauloin seurakunnan kanssa "Jumalan karitsaa" ja samalla mielessäni vilisti riemu tästä liturgisesta palvonnan muodosta.
Olen korkeakirkollinen, mutta samalla myös matalakirkollinen. En nimittäin jaksa panostaa korkeakirkollisuuteen lainkaan sellaisella innolla kuin monet muut itseään korkeakirkollisiksi kutsuvat. Ei minusta ole miettimään liturgisia lauluja, pohtimaan liturgisia eleitä tms. Pidän niistä ja haluaisin tehdä niitä, mutta olen tosi paikan tullen laiska. Tosi paikan tullen en jaksa polvistua synnintunnustukseen, rukouksiin enkä mihinkään muuhunkaan, vaan seistä nökötän alttarin edessä. Ei ole minusta aloittamaan keskustelua siitä, että voisiko Johdannon ja Sanaosan tehdä jossain muualla kuin alttarilla. Tai käymään keskustelua ehtoollisaineiden jälkisäilytyksestä. Luultavasti en myöskään jaksaa kantaa kasukkaa, kunhan ensimmäisen kerran hikoilen tuskissani papin vaatteet päällä alttarilla.
Enkä myöskään laula liturgiaa. On selvä, että laulettu liturgia on kaunis. Minä tykkään. Mutta en, jos liturgi ei osaa laulaa. Ketä palvelee huonosti laulettu liturgia? Miksi ei lausuta, kun se mahdollista on? Ei se ole yhtä hienoa kuin laulaen, mutta voi sitäkin kehittää. Jumalanpalveluksien ongelmahan on muutenkin se, että ne eivät ole persoonallisia. Siis tekijänsä näköisiä. Sen takia niistä puuttunee sitten myös se tunne, mitä niin monesti haikallaan. Ja sen takia ne tulevat myös kuolemaan, vaikka seurakunnan "päätoimintaa" ovatkin. Paitsi ettei niissä käy edes seurakunnan omat työntekijät.
Korkeakirkollisuuteen laulamattomuus taas ei oikein sovi. Siellähän lauletaan mahdollisimman paljon. Minä olen laulanut tasan yhdessä jumalanpalveluksessa ja II praktikumissakin tein selväksi, että säveltäkään en lurauta. Ja pidin siitä kiinni. Ehkä typerää itsepäisyyttä, mutta haluan nyt opetella hyväksi lausujaksi (eli puhujaksi suomeksi sanottuna).
Sitä en sitten tiedä, että miltä kuulostaa ehtoollisliturgia lausuttuna:
"Herra olkoon teidän kanssanne."
"Niin myös sinun henkesi kanssa."
"Ylentäkää sydämenne."
"Ylennämme sen Herran puoleen."
"Kiittäkäämme Herraa, Jumalaamme."
Mutta olisi se niin hienoa, jos joskus osaisi laulaa Herran siunauksen (suuri ja salainen haaveeni). Joka siis liturgisessa muodossaan menee näin (tämä siis Millanille, joka kopioi vuoden 1938 käännöksen, jonka minäkin olen riparilla ulkoaopetellut):
Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä. Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aamen
Olen korkeakirkollinen, mutta samalla myös matalakirkollinen. En nimittäin jaksa panostaa korkeakirkollisuuteen lainkaan sellaisella innolla kuin monet muut itseään korkeakirkollisiksi kutsuvat. Ei minusta ole miettimään liturgisia lauluja, pohtimaan liturgisia eleitä tms. Pidän niistä ja haluaisin tehdä niitä, mutta olen tosi paikan tullen laiska. Tosi paikan tullen en jaksa polvistua synnintunnustukseen, rukouksiin enkä mihinkään muuhunkaan, vaan seistä nökötän alttarin edessä. Ei ole minusta aloittamaan keskustelua siitä, että voisiko Johdannon ja Sanaosan tehdä jossain muualla kuin alttarilla. Tai käymään keskustelua ehtoollisaineiden jälkisäilytyksestä. Luultavasti en myöskään jaksaa kantaa kasukkaa, kunhan ensimmäisen kerran hikoilen tuskissani papin vaatteet päällä alttarilla.
Enkä myöskään laula liturgiaa. On selvä, että laulettu liturgia on kaunis. Minä tykkään. Mutta en, jos liturgi ei osaa laulaa. Ketä palvelee huonosti laulettu liturgia? Miksi ei lausuta, kun se mahdollista on? Ei se ole yhtä hienoa kuin laulaen, mutta voi sitäkin kehittää. Jumalanpalveluksien ongelmahan on muutenkin se, että ne eivät ole persoonallisia. Siis tekijänsä näköisiä. Sen takia niistä puuttunee sitten myös se tunne, mitä niin monesti haikallaan. Ja sen takia ne tulevat myös kuolemaan, vaikka seurakunnan "päätoimintaa" ovatkin. Paitsi ettei niissä käy edes seurakunnan omat työntekijät.
Korkeakirkollisuuteen laulamattomuus taas ei oikein sovi. Siellähän lauletaan mahdollisimman paljon. Minä olen laulanut tasan yhdessä jumalanpalveluksessa ja II praktikumissakin tein selväksi, että säveltäkään en lurauta. Ja pidin siitä kiinni. Ehkä typerää itsepäisyyttä, mutta haluan nyt opetella hyväksi lausujaksi (eli puhujaksi suomeksi sanottuna).
Sitä en sitten tiedä, että miltä kuulostaa ehtoollisliturgia lausuttuna:
"Herra olkoon teidän kanssanne."
"Niin myös sinun henkesi kanssa."
"Ylentäkää sydämenne."
"Ylennämme sen Herran puoleen."
"Kiittäkäämme Herraa, Jumalaamme."
Mutta olisi se niin hienoa, jos joskus osaisi laulaa Herran siunauksen (suuri ja salainen haaveeni). Joka siis liturgisessa muodossaan menee näin (tämä siis Millanille, joka kopioi vuoden 1938 käännöksen, jonka minäkin olen riparilla ulkoaopetellut):
Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä. Herra kirkastakoon kasvonsa teille ja olkoon teille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa teidän puoleenne ja antakoon teille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aamen
perjantai 14. elokuuta 2009
Meemi
Krätyakan blogista kopioitu meemi. Ohjeet:
Facebookissa pyörivälle "lasten kokemuksille" (tyyliin: "olen täyttänyt 14") on tehty vastineeksi lista aikuisten kokemuksista. Kannattaa täyttää tämä 100 kohdan lista juoksevin numeroin, niin näet heti tuloksen! Jos saat noin 50 pistettä, olet aika normaali. Jos saat yli 70 pistettä, olet kokenut ihan tavattomasti. Jos saat yli 90 pistettä, soita Renny Harlinille, niin se tekee elämästäsi leffan!
Olen...
[1] kävellyt yhteen menoon yli 15 km. (Luultavasti ainakin. Töissä. )
[ ] ostanut ja juonut pullon Beaujolais Nouveau'ta. (joka on...?)
[2 ] nähnyt kuolleen ihmisen.
[3] jäädyttänyt kieleni talvella kiinni metalliin.
[ ] pelastanut jonkun hengen.
[] ostanut jotakin seksikaupasta.
[] murtautunut jonnekin luvattomasti.
[] uinut avannossa.
[4] tappanut/lopettanut eläimen omin käsin.
[ ] litistänyt kolikoita junaradalla. ( Miksi joku tekisi näin?)
[ ] ajanut fillarilla yli 100 km päivässä. (Miksi joku tekisi näin?)
[] ostanut oman asunnon.
[ ] tavannut henkilökohtaisesti suurimman idolini.
[5] saanut kirjoitukseni lehteen.
[] ollut lähellä kuolemaa.
[ ] saanut potkut.
[] avustanut eläimen synnytyksessä.
[] pitänyt sylissä alle vuorokauden ikäistä lasta.
[] kokenut tai nähnyt livenä luonnonmullistuksen.
[ ] käynyt Levillä yli 5 kertaa.
[] syönyt ankkaa, sorsaa ja strutsia - siis näitä kaikkia.
[ ] harrastanut seksiä porealtaassa.
[ saanut sakkoja viisi (5) kappaletta tai enemmän.
[ ] ollut käsi/jalka kipsissä.
[] antanut haastattelun medialle.
[ ] hävinnyt kerralla rahapelissä yli 100 euroa.
[ ] voittanut kerralla rahapelissä yli 1000 euroa.
[ ] käynyt vähintään kymmenessä (10) eri maassa.
[ ] käynyt vähintään kahdessakymmenessä (20) eri maassa.
[ ] harrastanut seksiä henkilön kanssa, jonka nimi jäi arvoitukseksi.
[] ollut käräjillä asianosaisena.
[] valmistanut ruokaa kerralla yli kymmenelle ihmiselle.
[] valmistanut itse alkoholipitoista juomaa - siis muuta kuin simaa.
[ ] ostanut ulkomailta auton/moottoripyörän/asunnon/kesämökin/lemmikin/puolison.
[] pilkkinyt.
[] käynyt nakuna kuutamouinnilla.
[] syönyt unilääkkeitä.
[6] esiintynyt joulupukkina.
[ ] kiivennyt toimivalle tulivuorelle.
[] laskenut työvuosia vuorotteluvapaaseen tai eläkkeeseen.
[ ] laitesukeltanut.
[ ] harrastanut ryhmäseksiä
[ ] reissannut ulkomailla reppu selässä viikkoja/kuukausia vailla tarkkoja suunnitelmia.
[ ] ollut mukana striptease-esityksessä.
[] esiintynyt tv:ssä.
[ ] soutanut kirkkoveneellä.
[ ] juossut maratonin.
[7] blogannut.
[ ] ottanut lävistyksen - muualle kuin korvalehteen.
[] salakuljettanut jotakin rajan yli.
[] käynyt totalitaarivaltiossa tai sota-alueella.
[ ] tehnyt konkurssin.
[ ] kirjoittanut kirjan.
[] synnyttänyt tai ollut mukana synnytyksessä.
[8] vaihtanut autonrenkaan.
[ ] kiivennyt tunturille.
[] kasvattanut yrttejä.
[ ] tehnyt testamentin.
[ ] tullut uhatuksi aseella.
[ ] syönyt toukkia.
[] ollut kihloissa.
[ ] harrastanut seksiä julkisella paikalla.
[] ollut naimisissa.
[ ] eronnut avioliitosta.
[] kerännyt ruokareseptejä.
[] pitänyt villieläintä lemmikkinä.
[ ] opetellut aikuisena uuden kielen.
[ ] menettänyt ajokorttini määräajaksi.
[ ] ollut putkassa.
[ ] ottanut eläkevakuutuksen.
[ ] syönyt koiraa.
[ ] ajanut kolarin. (Pienen)
[] oksentanut alkoholin takia.
[9] yöpynyt sairaalassa aikuisiällä.
[10] tilannut Aku Ankka -lehden.
[ ] ollut vapaaehtoisesti ilman televisiota yli puoli vuotta.
[11] luonut lantaa.
[] istuttanut puun.
[ ] ollut rekan kyydissä/ajanut sellaista.
[] liftannut.
[ ] tehnyt rikosilmoituksen.
[ ] vaeltanut Lapissa.
[ ] laskenut koskea.
[12] käynyt Enontekiöllä.
[ ] ollut purjehtimassa.
[ ] koonnut Ikean huonekaluja.
[ ] käynyt vesijumpassa.
[ ] syönyt jotain itse tappamaani/-ampumaani.
[ ] haastanut riitaa nakkikioskilla.
[13] pukeutunut äidin vaatteisiin.
[ ] himoinnut työkaveria.
[ ] maalannut taulun.
[ ] huijannut vakuutusyhtiötä.
[14] ratsastanut hevolla.
[ ] muuttanut nimeni.
[15] ollut savusaunassa.
[ ] ollut pienlentokoneessa.
[ ] ajanut vasemmanpuoleisessa liikenteessä.
[ ] sanonut "kippis" indonesiaksi.
[16 ] räjäyttänyt jotakin.
16 pistettä. Hmm... Olen siis kuolettavan tylsä. Uskomaton yllätys.
Facebookissa pyörivälle "lasten kokemuksille" (tyyliin: "olen täyttänyt 14") on tehty vastineeksi lista aikuisten kokemuksista. Kannattaa täyttää tämä 100 kohdan lista juoksevin numeroin, niin näet heti tuloksen! Jos saat noin 50 pistettä, olet aika normaali. Jos saat yli 70 pistettä, olet kokenut ihan tavattomasti. Jos saat yli 90 pistettä, soita Renny Harlinille, niin se tekee elämästäsi leffan!
Olen...
[1] kävellyt yhteen menoon yli 15 km. (Luultavasti ainakin. Töissä. )
[ ] ostanut ja juonut pullon Beaujolais Nouveau'ta. (joka on...?)
[2 ] nähnyt kuolleen ihmisen.
[3] jäädyttänyt kieleni talvella kiinni metalliin.
[ ] pelastanut jonkun hengen.
[] ostanut jotakin seksikaupasta.
[] murtautunut jonnekin luvattomasti.
[] uinut avannossa.
[4] tappanut/lopettanut eläimen omin käsin.
[ ] litistänyt kolikoita junaradalla. ( Miksi joku tekisi näin?)
[ ] ajanut fillarilla yli 100 km päivässä. (Miksi joku tekisi näin?)
[] ostanut oman asunnon.
[ ] tavannut henkilökohtaisesti suurimman idolini.
[5] saanut kirjoitukseni lehteen.
[] ollut lähellä kuolemaa.
[ ] saanut potkut.
[] avustanut eläimen synnytyksessä.
[] pitänyt sylissä alle vuorokauden ikäistä lasta.
[] kokenut tai nähnyt livenä luonnonmullistuksen.
[ ] käynyt Levillä yli 5 kertaa.
[] syönyt ankkaa, sorsaa ja strutsia - siis näitä kaikkia.
[ ] harrastanut seksiä porealtaassa.
[ saanut sakkoja viisi (5) kappaletta tai enemmän.
[ ] ollut käsi/jalka kipsissä.
[] antanut haastattelun medialle.
[ ] hävinnyt kerralla rahapelissä yli 100 euroa.
[ ] voittanut kerralla rahapelissä yli 1000 euroa.
[ ] käynyt vähintään kymmenessä (10) eri maassa.
[ ] käynyt vähintään kahdessakymmenessä (20) eri maassa.
[ ] harrastanut seksiä henkilön kanssa, jonka nimi jäi arvoitukseksi.
[] ollut käräjillä asianosaisena.
[] valmistanut ruokaa kerralla yli kymmenelle ihmiselle.
[] valmistanut itse alkoholipitoista juomaa - siis muuta kuin simaa.
[ ] ostanut ulkomailta auton/moottoripyörän/asunn
[] pilkkinyt.
[] käynyt nakuna kuutamouinnilla.
[] syönyt unilääkkeitä.
[6] esiintynyt joulupukkina.
[ ] kiivennyt toimivalle tulivuorelle.
[] laskenut työvuosia vuorotteluvapaaseen tai eläkkeeseen.
[ ] laitesukeltanut.
[ ] harrastanut ryhmäseksiä
[ ] reissannut ulkomailla reppu selässä viikkoja/kuukausia vailla tarkkoja suunnitelmia.
[ ] ollut mukana striptease-esityksessä.
[] esiintynyt tv:ssä.
[ ] soutanut kirkkoveneellä.
[ ] juossut maratonin.
[7] blogannut.
[ ] ottanut lävistyksen - muualle kuin korvalehteen.
[] salakuljettanut jotakin rajan yli.
[] käynyt totalitaarivaltiossa tai sota-alueella.
[ ] tehnyt konkurssin.
[ ] kirjoittanut kirjan.
[] synnyttänyt tai ollut mukana synnytyksessä.
[8] vaihtanut autonrenkaan.
[ ] kiivennyt tunturille.
[] kasvattanut yrttejä.
[ ] tehnyt testamentin.
[ ] tullut uhatuksi aseella.
[ ] syönyt toukkia.
[] ollut kihloissa.
[ ] harrastanut seksiä julkisella paikalla.
[] ollut naimisissa.
[ ] eronnut avioliitosta.
[] kerännyt ruokareseptejä.
[] pitänyt villieläintä lemmikkinä.
[ ] opetellut aikuisena uuden kielen.
[ ] menettänyt ajokorttini määräajaksi.
[ ] ollut putkassa.
[ ] ottanut eläkevakuutuksen.
[ ] syönyt koiraa.
[ ] ajanut kolarin. (Pienen)
[] oksentanut alkoholin takia.
[9] yöpynyt sairaalassa aikuisiällä.
[10] tilannut Aku Ankka -lehden.
[ ] ollut vapaaehtoisesti ilman televisiota yli puoli vuotta.
[11] luonut lantaa.
[] istuttanut puun.
[ ] ollut rekan kyydissä/ajanut sellaista.
[] liftannut.
[ ] tehnyt rikosilmoituksen.
[ ] vaeltanut Lapissa.
[ ] laskenut koskea.
[12] käynyt Enontekiöllä.
[ ] ollut purjehtimassa.
[ ] koonnut Ikean huonekaluja.
[ ] käynyt vesijumpassa.
[ ] syönyt jotain itse tappamaani/-ampumaani.
[ ] haastanut riitaa nakkikioskilla.
[13] pukeutunut äidin vaatteisiin.
[ ] himoinnut työkaveria.
[ ] maalannut taulun.
[ ] huijannut vakuutusyhtiötä.
[14] ratsastanut hevolla.
[ ] muuttanut nimeni.
[15] ollut savusaunassa.
[ ] ollut pienlentokoneessa.
[ ] ajanut vasemmanpuoleisessa liikenteessä.
[ ] sanonut "kippis" indonesiaksi.
[16 ] räjäyttänyt jotakin.
16 pistettä. Hmm... Olen siis kuolettavan tylsä. Uskomaton yllätys.
keskiviikko 12. elokuuta 2009
Harhaoppisyytettä odotellessa
Kuka pelastuu?
Tuota kysyttiin nuorten leirillä.
Minä en ole täysin Antti Kylliäisen linjoilla, sillä en usko, että kaikki pääsevät automaattisesti taivaaseen. Olen kuitenkin aika lähellä sitä. Uskon, että ihminen pelastuu uskosta. Mutta millaisella uskolla, se onkin sitten jo se toinen asia.
Uskon, että Jeesuksessa Jumala tuli erityisellä tavalla ihmisten keskuuteen. Että Jeesuksen opetukset ja elämä kertovat meille siitä, millainen Jumala on. Että Jumala on läsnä siellä, missä ihmiset kokoontuvat yhteen Jeesuksen nimissä.
Mutta uskon kuitenkin, että Jumalan yleinen ilmoitus (luonto, omatunto) mahdollistaa Hänen tuntemisensa myös silloin, kun Jeesus (ja erityinen ilmoitus) on jäänyt vieraaksi. Uskon, että yleinen ilmoitus voi synnyttää ihmisten sydämiin ja sieluihin ns. "jumalakaipuun", halun etsiä ja tavoitella, kurottaa kohti sitä oikeaa Jumalaa. Uskon, että tämä "jumalakaipuun" synnyttämä usko on aivan yhtä oikeaa uskoa kuin erityisen ilmoituksenkin synnyttämää uskoa. Nimittäin uskohan ei ole ihmisen teko, vaan Jumala synnyttää sen meissä.
Näin ollen nekin, jotka meidän silmäämme näyttävät siltä, että joku ei usko, niin voi siltikin olla uskosta ja siten pelastuksesta osallinen.
Mutta hän pelastuu Jeesuksen tähden ja Jeesuksen avaaman tien kautta. Katolisella kirkolla on muistaakseni muotoilu: "Kristuksen kirkko on katolisessa kirkossa". Tärkeä ero, koska lause voisi olla muotoiltu myös "Kristuksen kirkko on katolinen kirkko". Nyt muotoilu pitää sisällään sen mahdollisuuden, että Kristuksen kirkko voi löytyä muualtakin. Mutta se on silti aito Kristuksen kirkko.
Tuota kysyttiin nuorten leirillä.
Minä en ole täysin Antti Kylliäisen linjoilla, sillä en usko, että kaikki pääsevät automaattisesti taivaaseen. Olen kuitenkin aika lähellä sitä. Uskon, että ihminen pelastuu uskosta. Mutta millaisella uskolla, se onkin sitten jo se toinen asia.
Uskon, että Jeesuksessa Jumala tuli erityisellä tavalla ihmisten keskuuteen. Että Jeesuksen opetukset ja elämä kertovat meille siitä, millainen Jumala on. Että Jumala on läsnä siellä, missä ihmiset kokoontuvat yhteen Jeesuksen nimissä.
Mutta uskon kuitenkin, että Jumalan yleinen ilmoitus (luonto, omatunto) mahdollistaa Hänen tuntemisensa myös silloin, kun Jeesus (ja erityinen ilmoitus) on jäänyt vieraaksi. Uskon, että yleinen ilmoitus voi synnyttää ihmisten sydämiin ja sieluihin ns. "jumalakaipuun", halun etsiä ja tavoitella, kurottaa kohti sitä oikeaa Jumalaa. Uskon, että tämä "jumalakaipuun" synnyttämä usko on aivan yhtä oikeaa uskoa kuin erityisen ilmoituksenkin synnyttämää uskoa. Nimittäin uskohan ei ole ihmisen teko, vaan Jumala synnyttää sen meissä.
Näin ollen nekin, jotka meidän silmäämme näyttävät siltä, että joku ei usko, niin voi siltikin olla uskosta ja siten pelastuksesta osallinen.
Mutta hän pelastuu Jeesuksen tähden ja Jeesuksen avaaman tien kautta. Katolisella kirkolla on muistaakseni muotoilu: "Kristuksen kirkko on katolisessa kirkossa". Tärkeä ero, koska lause voisi olla muotoiltu myös "Kristuksen kirkko on katolinen kirkko". Nyt muotoilu pitää sisällään sen mahdollisuuden, että Kristuksen kirkko voi löytyä muualtakin. Mutta se on silti aito Kristuksen kirkko.
Kannanotto
Opiskelujen kohta alkaessa on aika pistää kehiin Kannanotto:
Seurakuntapappi ei tee paskaakaan klassisilla kielillä.
Nih.
Seurakuntapappi ei tee paskaakaan klassisilla kielillä.
Nih.
maanantai 10. elokuuta 2009
Kauheuksia
Malmin Prismassa on tapahtunut kauheuksia. Asiasta uutisoi Ilta-Sanomat.
22-vuotias Jani on ollut kaikessa rauhassa suorittamassa perustuslaillista oikeuttaan tasoittaa tuloeroja, kun vartija on tullut ja heittänyt Janin panssarilasin läpi. Sitten vartija on peitellyt tapon yritystään antamalla ensiapua ja soittamalla ambulanssin.
Vartiointiliike G4S:n näkemys on hieman toisenlainen: heidän mukaansa myymälävarkautta yrittänyt Jani juoksi pakoa yrittäessään panssarilasista läpi. Jani puolestaan ihmettelee, että miten hänenkaltaisensa alle 60-kiloinen kaveri voi edes juosta niin lujaa että pääsisi panssarilasista läpi. Varmaankin hänet on heitetty.
Ehdotan vuoden voimamiespalkintoa vartijalle, joka saa lingottua ihmisen sellaiseen vauhtiin, että se ylittää kaverin juoksunopeuden. Janille puolestaan juoksutreenejä. Onhan hän valinnut itselleen työn, jossa juoksunopeus on olennainen osa onnistumista.
22-vuotias Jani on ollut kaikessa rauhassa suorittamassa perustuslaillista oikeuttaan tasoittaa tuloeroja, kun vartija on tullut ja heittänyt Janin panssarilasin läpi. Sitten vartija on peitellyt tapon yritystään antamalla ensiapua ja soittamalla ambulanssin.
Vartiointiliike G4S:n näkemys on hieman toisenlainen: heidän mukaansa myymälävarkautta yrittänyt Jani juoksi pakoa yrittäessään panssarilasista läpi. Jani puolestaan ihmettelee, että miten hänenkaltaisensa alle 60-kiloinen kaveri voi edes juosta niin lujaa että pääsisi panssarilasista läpi. Varmaankin hänet on heitetty.
Ehdotan vuoden voimamiespalkintoa vartijalle, joka saa lingottua ihmisen sellaiseen vauhtiin, että se ylittää kaverin juoksunopeuden. Janille puolestaan juoksutreenejä. Onhan hän valinnut itselleen työn, jossa juoksunopeus on olennainen osa onnistumista.
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Titteleitä
Kirkolliset tittelit ovat joskus typeriä:
Itse en pidä termistä kesäteologi. Ensinnäkin ihan jo itserakkaista syistä. "Kesäteologi"-nimitystä voitaisiin ihan hyvin käyttää ihmisestä, joka vähän kesällä harrastuksenomaisesti lueskelee teologia. Tai ihmisestä, joka kuvittelee olevansa kovinkin hyvä teologi, mutta ei ole.
Toiseksi termi ei taida useimmille maallikoille sanoa yhtään mitään: "Kesäteologi? Mikä se sitten on?"
Olisiko se niin kauheaa, jos kesätyötä tekevien teologienkin titteli olisi yksinkertaisesti "kesätyöntekijä"? Tai jos halutaan oikein korostaa sitä teologisuutta niin vaikka sitten se muinainen "papiston apulainen" (jolla ennen viitattiin nykyisiin seurakuntapastoreihin).
Toinen on nuorisotyönohjaaja. Jotta mitä vikaa on tittelissä nuoriso-ohjaaja? Miksi se oli huono, mutta lastenohjaaja ei ollut? Nuorisotyönohjaaja kuulostaa minusta henkilöltä, joka ohjaa nuorisotyötä eli toisin sanoen toimii työntekijöiden esimiehenä. Ja sitten nuoriso-ohjaajat tekisivät töitä nuorten kanssa.
Tätä ajatusrakennelmaa vielä tukee se, että lapsityön puolella on olemassa lastenohjaajia ja sitten vielä erikseen lapsityönohjaajia, jotka toimivat lastenohjaajien esimiehinä.
Tai kyllä minä taidan sen tietää, jotta miksi juuri nuorisotyönohjaaja eikä nuoriso-ohjaaja. Kyynikko minussa olettaa, että se johtuu kolmesta kirjaimesta: AMK. Sieltä ei varmaankaan voi valmistua pelkkiä ohjaajia, ainoastaan työnohjaajia.
Itse en pidä termistä kesäteologi. Ensinnäkin ihan jo itserakkaista syistä. "Kesäteologi"-nimitystä voitaisiin ihan hyvin käyttää ihmisestä, joka vähän kesällä harrastuksenomaisesti lueskelee teologia. Tai ihmisestä, joka kuvittelee olevansa kovinkin hyvä teologi, mutta ei ole.
Toiseksi termi ei taida useimmille maallikoille sanoa yhtään mitään: "Kesäteologi? Mikä se sitten on?"
Olisiko se niin kauheaa, jos kesätyötä tekevien teologienkin titteli olisi yksinkertaisesti "kesätyöntekijä"? Tai jos halutaan oikein korostaa sitä teologisuutta niin vaikka sitten se muinainen "papiston apulainen" (jolla ennen viitattiin nykyisiin seurakuntapastoreihin).
Toinen on nuorisotyönohjaaja. Jotta mitä vikaa on tittelissä nuoriso-ohjaaja? Miksi se oli huono, mutta lastenohjaaja ei ollut? Nuorisotyönohjaaja kuulostaa minusta henkilöltä, joka ohjaa nuorisotyötä eli toisin sanoen toimii työntekijöiden esimiehenä. Ja sitten nuoriso-ohjaajat tekisivät töitä nuorten kanssa.
Tätä ajatusrakennelmaa vielä tukee se, että lapsityön puolella on olemassa lastenohjaajia ja sitten vielä erikseen lapsityönohjaajia, jotka toimivat lastenohjaajien esimiehinä.
Tai kyllä minä taidan sen tietää, jotta miksi juuri nuorisotyönohjaaja eikä nuoriso-ohjaaja. Kyynikko minussa olettaa, että se johtuu kolmesta kirjaimesta: AMK. Sieltä ei varmaankaan voi valmistua pelkkiä ohjaajia, ainoastaan työnohjaajia.
tiistai 4. elokuuta 2009
Lasten jumalanpalvelus
Joka kesä tuntuu tuovan eteen myös uusia työtehtäviä. Tänä kesänä pidin ensimmäistä kertaa lasten kirkossa saarnan.
Seurakuntaa oli paikalla runsaasti ja minua jännitti. Puhe oli lyhyt ja ytimekäs ja saarnatekstinä oli Lasten evankeliumi (Mark. 10: 13-16). Eipä tosin paljoa vaihtoehtojakaan ollut, muut Perheen sunnuntain lukukappaleet ovat mielestäni vielä vaikeampi muokata ns. lapsiystävällisiksi (erityisesti Mark. 10:2-9) jossa Jeesus kieltää avioeron. Tärkeä keskustelunaihe kyllä, mutta ei ole minulla kanttia aloittaa sitä keskustelua kirkossa, jossa on paljon erilaisia perheitä erilaisissa tilanteissa.
Harkitsin saarnan elävöittämistä jotenkin, mutta laiskuus vei voiton (hyi minua) ja vain puhuin. Yritin puhua normaalilla puheäänelläni, mutta en sitten tiedä herkesinkö lässyttämään. Toivottavasti en.
Lapset ovat seurakuntaväestä sikäli rehellisimpiä, että kun saarna karkaa yli hilseen tai on kestänyt jo liikaa, niin se tuodaan tiedoksi. Tämän tietäen saarna oli alusta alkaen lyhyt ja aina kun seurakunnan joukosta kuului parahdus tai näkyi levotonta liikahtelua, pudotin lukemastani kappaleesta puolet pois (ei muuten sitten tule toimimaan "aikuisten jumalanpalveluksissa", tiedoksi vaan). Tarkkana piti olla, että saarna pysyi kuitenkin kasassa ja ymmärrettävänä.
Olin kuitenkin ihan tyytyväinen jumalanpalvelukseen ja omaan osuuteeni.
Seurakuntaa oli paikalla runsaasti ja minua jännitti. Puhe oli lyhyt ja ytimekäs ja saarnatekstinä oli Lasten evankeliumi (Mark. 10: 13-16). Eipä tosin paljoa vaihtoehtojakaan ollut, muut Perheen sunnuntain lukukappaleet ovat mielestäni vielä vaikeampi muokata ns. lapsiystävällisiksi (erityisesti Mark. 10:2-9) jossa Jeesus kieltää avioeron. Tärkeä keskustelunaihe kyllä, mutta ei ole minulla kanttia aloittaa sitä keskustelua kirkossa, jossa on paljon erilaisia perheitä erilaisissa tilanteissa.
Harkitsin saarnan elävöittämistä jotenkin, mutta laiskuus vei voiton (hyi minua) ja vain puhuin. Yritin puhua normaalilla puheäänelläni, mutta en sitten tiedä herkesinkö lässyttämään. Toivottavasti en.
Lapset ovat seurakuntaväestä sikäli rehellisimpiä, että kun saarna karkaa yli hilseen tai on kestänyt jo liikaa, niin se tuodaan tiedoksi. Tämän tietäen saarna oli alusta alkaen lyhyt ja aina kun seurakunnan joukosta kuului parahdus tai näkyi levotonta liikahtelua, pudotin lukemastani kappaleesta puolet pois (ei muuten sitten tule toimimaan "aikuisten jumalanpalveluksissa", tiedoksi vaan). Tarkkana piti olla, että saarna pysyi kuitenkin kasassa ja ymmärrettävänä.
Olin kuitenkin ihan tyytyväinen jumalanpalvelukseen ja omaan osuuteeni.
Rahaa
Kävin nettipankissa ja sain melkein hepulin: palkastani puuttuu rahaa! Kuka sen on vienyt!?!
Soittamaan taloustoimistoon. Jämpti puhelu: "Miksi tililleni on maksettu vähemmän rahaa kuin mitä sopimuksessa lukee?"
Vastaus tulee myös: palkastani on luonnollisesti vähennetty verot. Suomessa kun on ilmeisesti tapana maksaa veroja.
Päättelemme puhelun herttaisessa yhteisymmärryksessä.
Olen uskomaton idiootti.
Soittamaan taloustoimistoon. Jämpti puhelu: "Miksi tililleni on maksettu vähemmän rahaa kuin mitä sopimuksessa lukee?"
Vastaus tulee myös: palkastani on luonnollisesti vähennetty verot. Suomessa kun on ilmeisesti tapana maksaa veroja.
Päättelemme puhelun herttaisessa yhteisymmärryksessä.
Olen uskomaton idiootti.
maanantai 3. elokuuta 2009
"Rakastavaiset"
Olen toimintakokemus-rippileirien kannattaja. Haluaisin oppia hyväksi toimintakokemusrippileiri-ohjaajaksi (melkoinen sanahirviö!) . Kuitenkin Toko (eli toimintakokemus) monesti pelottaa minua, varsinkin jos vedän jotain rastia yksin. Onko tämä kokemus turvallinen? Osaanko purkaa tämän? Huomaanko tarpeeksi tarkasti ja ennen kaikkea ajoissa mahdolliset vaaratekijät (ei pelkästään fyysiset)? Osaanko itse käyttäytyä oikein, sopivasti, olemaan kannustava ja luotettava aikuinen? Olenko nolannut jonkun tiedostamattani? Olenko satuttanut, kun olen luullut olevani hauska?
Mutta huonomminkin voisi olla. Paljon huonommin. Löysin tässä erään blogin, jossa toinen kesäteologi kirjoittelee mm. ripareistaan. Yksi postaus, jossa hän kuvasi kauhistuneena erästä leirillä leikitystä leikkiä, järkytti.
Tekstin voi lukea täältä:
http://ekoelamaa.blogspot.com/2009/07/ripari-2-paiva-3-ahdistus-ja-hammennys.html . Viestin loppupuolella blogin pitäjä tyttism kuvailee leikkiä nimeltä "Rakastavaiset" tai "Rakkauden pyramidi". Itse en ollut kyseisestä leikistä kuullutkaan enkä koskaan törmännytkään mihinkään vastaavaan.
Jos jotain inhoan, niin nolausleikkejä. Niillä on pitkä ja kunniaton historia Suomessa, niin kouluissa (monet mopotusperinteet, fuksiaiset, jne.) , armeijassa (siellä niitä sanotaan simputukseksi) ja tietysti sitten myös rippileireillä. Niiden kunniakkain aika taisi olla 1980-1990-luvuilla ja sitten niistä on pikku hiljaa päästy eroon. Mutta yhä ne elävät ja yhä ne nostavat lohikäärmeen päänsä siellä, missä ihmiset kuvittelevat että toisen häpeän näkeminen on jotenkin hauskaa.
Aikuinenkin tuntee olonsa epämukavaksi, kun hänet nolataan. Entä sitten nuori, jonka itsetunto muutenkin on melko alhainen? Joka uskoo, että hänessä on jotain poikkeavaa, että hän on jotenkin erilainen kuin muut? Ja sitten hänet nolataan. Tietysti hän esittää, että on hauskaa. Koska sen paljastaminen, että on nolattu ja että se ei ole hauskaa, se on juuri sitä erilaisuutta, jota jokainen pelkää. Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan itsensä rakastetuksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan olonsa kauniiksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että lähimmäiset arvostavat häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että Jumala rakastaa häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että tässä seurassa, tällä rippileirillä, on hyvä olla?
Nolaaminen on nolaamista, silloinkin kun se tapahtuu leikin varjolla. Ja nolaaminen on vastenmielistä, varsinkin kun nolatuksi joutuu herkässä iässä olevia nuoria.
Vielä vastenmielisempää on seksuaalissävytteinen nolaaminen, jollaista leikki "Rakastavaiset" ilmeisesti on. Leikki, jossa nuoria pakotetaan (sanookaa vaan että vapaaehtoisuutta, mutta jos leikin luonteeseen kuuluu, että a. kaikkea ei paljasteta, ja b. kieltäytyminen on vertaisryhmäpaineessa käytännössä mahdotonta, niin se ei mitään vapaaehtoisuutta ole) leikin varjolla seksiasentoihin, rikkoo paitsi itsetuntoa, myös ihmisoikeuksia, joista yksi on oikeus koskemattomuuteen.
Yleisen seksuaalietiikan suhteen olen melko liberaali. En vastusta avoliittoja yms. Silti tässä suhteessa olen muuttunut tiukkapipoksi. Seksuaalisuus on niin herkkä ja yksityinen osa ihmisyyttä, että seksuaalissävytteisiin leikkeihin tulisi suhtautua suurella varovaisuudella. Ohjaajan roolissa olevan aikuisen tulee pitää silmällä tilannetta ja puuttua, jos hyvä maku ylitetään. Leikit, joissa nuoret tekevät muiden nauraessa vieressä 69-asennon (googlettakaa, jos ette tiedä mikä se on) ei ole asian käsittelemistä hyvällä maulla. Seksillä mässäily rippileirien iltaohjelmissa kuuluu rippileiriin yhtä paljon, kuin kuuden tuuman naula ihmisen päähän. Ei ei lainkaan.
Vastuu on suuri. Ja ahdistus siitä, että olenko osannut kantaa tämän vastuuni on myös suuri. En voi enkä saa tuudittautua siihen, että minun leireilläni ei ole koskaan leikitty mitään vastaavaa.
Olenko satuttanut, kun olen luullut olevani hauska?
Mutta huonomminkin voisi olla. Paljon huonommin. Löysin tässä erään blogin, jossa toinen kesäteologi kirjoittelee mm. ripareistaan. Yksi postaus, jossa hän kuvasi kauhistuneena erästä leirillä leikitystä leikkiä, järkytti.
Tekstin voi lukea täältä:
http://ekoelamaa.blogspot.com/2009/07/ripari-2-paiva-3-ahdistus-ja-hammennys.html . Viestin loppupuolella blogin pitäjä tyttism kuvailee leikkiä nimeltä "Rakastavaiset" tai "Rakkauden pyramidi". Itse en ollut kyseisestä leikistä kuullutkaan enkä koskaan törmännytkään mihinkään vastaavaan.
Jos jotain inhoan, niin nolausleikkejä. Niillä on pitkä ja kunniaton historia Suomessa, niin kouluissa (monet mopotusperinteet, fuksiaiset, jne.) , armeijassa (siellä niitä sanotaan simputukseksi) ja tietysti sitten myös rippileireillä. Niiden kunniakkain aika taisi olla 1980-1990-luvuilla ja sitten niistä on pikku hiljaa päästy eroon. Mutta yhä ne elävät ja yhä ne nostavat lohikäärmeen päänsä siellä, missä ihmiset kuvittelevat että toisen häpeän näkeminen on jotenkin hauskaa.
Aikuinenkin tuntee olonsa epämukavaksi, kun hänet nolataan. Entä sitten nuori, jonka itsetunto muutenkin on melko alhainen? Joka uskoo, että hänessä on jotain poikkeavaa, että hän on jotenkin erilainen kuin muut? Ja sitten hänet nolataan. Tietysti hän esittää, että on hauskaa. Koska sen paljastaminen, että on nolattu ja että se ei ole hauskaa, se on juuri sitä erilaisuutta, jota jokainen pelkää. Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan itsensä rakastetuksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan olonsa kauniiksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että lähimmäiset arvostavat häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että Jumala rakastaa häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että tässä seurassa, tällä rippileirillä, on hyvä olla?
Nolaaminen on nolaamista, silloinkin kun se tapahtuu leikin varjolla. Ja nolaaminen on vastenmielistä, varsinkin kun nolatuksi joutuu herkässä iässä olevia nuoria.
Vielä vastenmielisempää on seksuaalissävytteinen nolaaminen, jollaista leikki "Rakastavaiset" ilmeisesti on. Leikki, jossa nuoria pakotetaan (sanookaa vaan että vapaaehtoisuutta, mutta jos leikin luonteeseen kuuluu, että a. kaikkea ei paljasteta, ja b. kieltäytyminen on vertaisryhmäpaineessa käytännössä mahdotonta, niin se ei mitään vapaaehtoisuutta ole) leikin varjolla seksiasentoihin, rikkoo paitsi itsetuntoa, myös ihmisoikeuksia, joista yksi on oikeus koskemattomuuteen.
Yleisen seksuaalietiikan suhteen olen melko liberaali. En vastusta avoliittoja yms. Silti tässä suhteessa olen muuttunut tiukkapipoksi. Seksuaalisuus on niin herkkä ja yksityinen osa ihmisyyttä, että seksuaalissävytteisiin leikkeihin tulisi suhtautua suurella varovaisuudella. Ohjaajan roolissa olevan aikuisen tulee pitää silmällä tilannetta ja puuttua, jos hyvä maku ylitetään. Leikit, joissa nuoret tekevät muiden nauraessa vieressä 69-asennon (googlettakaa, jos ette tiedä mikä se on) ei ole asian käsittelemistä hyvällä maulla. Seksillä mässäily rippileirien iltaohjelmissa kuuluu rippileiriin yhtä paljon, kuin kuuden tuuman naula ihmisen päähän. Ei ei lainkaan.
Vastuu on suuri. Ja ahdistus siitä, että olenko osannut kantaa tämän vastuuni on myös suuri. En voi enkä saa tuudittautua siihen, että minun leireilläni ei ole koskaan leikitty mitään vastaavaa.
Olenko satuttanut, kun olen luullut olevani hauska?
Nasaretilainen
Luen juuri mielestäni varsin erinomaista kirjaa.
Tai no itse asiassa kahta, mutta puhutaan nyt vain toisesta.
Toinen on Kenneth E. Baileyn "Jeesus Lähi-idän ihmisen silmin". Toisen nimi on "Jeesus Nasaretilainen" ja sen on kirjoittanut Josef Ratzinger, nykyisin tunnetumpi nimellä paavi Benedictus XVI. Tästä kirjasta muutama sananen.
Ratzinger on mies, jolla on paha maine ([mainos]jotain viitteitä tästä löytyy myös pro gradustani [/mainos]). Paha maine syntyi, kun hän johti vuosien ajan paavi Johannes Paavali II:n kaudella Uskonopin kongregaatiota eli entistä Pyhää toimistoa eli entistä inkvisitiota. Inkvisition tehtävänä oli valvoa katolisen uskonopin puhtautta eli hieman suomalaista Kirkkolakia siteeraten, "huolehtia siitä, että evankeliumia julistettiin puhdasoppisesti ja sakramentit jaetaan oikein". Tässä tehtävässä Ratzinger sai pilkkanimen "Jumalan rottweiler", koska häntä pidettiin kovaotteisena miehenä, joka murskasi ne katoliset teologit ja papit, jotka katolisen opin uskalsivat kyseenalaistaa. Ratzingerin maineen tekee entistä "surullisemmaksi" se, että hän oli pitkään ns. liberaaliteologi. Vielä Vatikaanin II:n konsiilin aikana hän kuului samaan leiriin mm. sveitsiläisen Hans Küngin kanssa, joka on mm. kyseenalaistanut paavin erehtymättömyyden. Eikä siis enää katolisissa yliopistoissa opeta, kiitos opetuskiellon, jonka hänelle langetti paavi Johannes Paavali II ja Uskonopin kongregaation johtaja, konservatiiviksi kääntynyt Ratzinger.
Paavina Ratzinger onkin sitten ollut toista maata, sillanrakentaja eikä aitojen pystyttäjä. Kirja "Jeesus Nasaretilainen" jatkaa tätä. Hän korostaa, että kirja ei ole paavin virallinen kannanotto, vaan hänen henkilökohtaisen uskonelämänsä ja "Nasaretilaisen todellisen kasvojen etsinnän tulos".
Kirja viehättää, koska paavi on tehnyt kirjan, joka on paitsi hengellinen, hartauksellinen, myös tieteellinen. Paavi ei tuhahda halveksuvasti eksegetiikalla eikä historiallis-kriittiselle metodille. Vaikka paavi kirjoittaakin metodin rajoista, se tehdään kunnioittavasti ja rakkaudella.
Kirjaa lukiessa tulee surku: miksei meillä pystytä tähän? Tekemään jotain, joka ei ole pystyttämässä raja-aitaa? Meillä osataan tehdä loistavia tieteellisiä tutkimuksia. Meillä osataan tehdä loistavia hartauskirjoja, saarnakokoelmia jne. Mutta miksi meillä ei osata tehdä kirjaa, joka ottaa tieteellisen puolen tosissaan, mutta silti onnistuu olemaan myös uskonnollinen kirja? Yritykset ovat aika masentavia, sillä niissä tunnutaan ensin ampuvan alas metodin tulokset, minkä jälkeen kerrotaan Raamatun kertomus omin sanoin muokattuna.
Täytyy vain rukoilla, että 81-vuotias paavi saisi valmiiksi myös kirjan toisen osan, jossa hän keskittyy Jeesuksen ristinkuolemaan.
PS. Katoliikki-hapatusta pelkääville lohdutuksen sana: ei ole vielä tullut vastaan ainuttakaan sellaista ajatuskohtaa, joka "haiskahtaisi" leimallisesti katolilaiselta opilta.
Tai no itse asiassa kahta, mutta puhutaan nyt vain toisesta.
Toinen on Kenneth E. Baileyn "Jeesus Lähi-idän ihmisen silmin". Toisen nimi on "Jeesus Nasaretilainen" ja sen on kirjoittanut Josef Ratzinger, nykyisin tunnetumpi nimellä paavi Benedictus XVI. Tästä kirjasta muutama sananen.
Ratzinger on mies, jolla on paha maine ([mainos]jotain viitteitä tästä löytyy myös pro gradustani [/mainos]). Paha maine syntyi, kun hän johti vuosien ajan paavi Johannes Paavali II:n kaudella Uskonopin kongregaatiota eli entistä Pyhää toimistoa eli entistä inkvisitiota. Inkvisition tehtävänä oli valvoa katolisen uskonopin puhtautta eli hieman suomalaista Kirkkolakia siteeraten, "huolehtia siitä, että evankeliumia julistettiin puhdasoppisesti ja sakramentit jaetaan oikein". Tässä tehtävässä Ratzinger sai pilkkanimen "Jumalan rottweiler", koska häntä pidettiin kovaotteisena miehenä, joka murskasi ne katoliset teologit ja papit, jotka katolisen opin uskalsivat kyseenalaistaa. Ratzingerin maineen tekee entistä "surullisemmaksi" se, että hän oli pitkään ns. liberaaliteologi. Vielä Vatikaanin II:n konsiilin aikana hän kuului samaan leiriin mm. sveitsiläisen Hans Küngin kanssa, joka on mm. kyseenalaistanut paavin erehtymättömyyden. Eikä siis enää katolisissa yliopistoissa opeta, kiitos opetuskiellon, jonka hänelle langetti paavi Johannes Paavali II ja Uskonopin kongregaation johtaja, konservatiiviksi kääntynyt Ratzinger.
Paavina Ratzinger onkin sitten ollut toista maata, sillanrakentaja eikä aitojen pystyttäjä. Kirja "Jeesus Nasaretilainen" jatkaa tätä. Hän korostaa, että kirja ei ole paavin virallinen kannanotto, vaan hänen henkilökohtaisen uskonelämänsä ja "Nasaretilaisen todellisen kasvojen etsinnän tulos".
Kirja viehättää, koska paavi on tehnyt kirjan, joka on paitsi hengellinen, hartauksellinen, myös tieteellinen. Paavi ei tuhahda halveksuvasti eksegetiikalla eikä historiallis-kriittiselle metodille. Vaikka paavi kirjoittaakin metodin rajoista, se tehdään kunnioittavasti ja rakkaudella.
Kirjaa lukiessa tulee surku: miksei meillä pystytä tähän? Tekemään jotain, joka ei ole pystyttämässä raja-aitaa? Meillä osataan tehdä loistavia tieteellisiä tutkimuksia. Meillä osataan tehdä loistavia hartauskirjoja, saarnakokoelmia jne. Mutta miksi meillä ei osata tehdä kirjaa, joka ottaa tieteellisen puolen tosissaan, mutta silti onnistuu olemaan myös uskonnollinen kirja? Yritykset ovat aika masentavia, sillä niissä tunnutaan ensin ampuvan alas metodin tulokset, minkä jälkeen kerrotaan Raamatun kertomus omin sanoin muokattuna.
Täytyy vain rukoilla, että 81-vuotias paavi saisi valmiiksi myös kirjan toisen osan, jossa hän keskittyy Jeesuksen ristinkuolemaan.
PS. Katoliikki-hapatusta pelkääville lohdutuksen sana: ei ole vielä tullut vastaan ainuttakaan sellaista ajatuskohtaa, joka "haiskahtaisi" leimallisesti katolilaiselta opilta.
lauantai 1. elokuuta 2009
Vimpeliin
"Mä voisin tulla teille huomenna kahville."
"No tuu vaan."
"Saako kahvia?"
"Saa ja pullaakin."
"Ostin sitten sulle pullaa. Ja jäätelöä."
"Joo kiitti. Ei ehdi kauaa olla, kova on kiire."
"Jaa..."
"Tuukko Vimpeliin?"
"No voinhan minä tullakin."
"Juopas sitten äkkiä se kahvis, meil on aikataulu."
(Autossa)
"Kannetaan noi laudat siellä Vimpelissä varastoon, tarviin siinä vähän apua."
"No kai minä voin auttaa."
(Auto lähtee liikkeelle)
"Onko sinne Vimpeliin muuten pitkäki matka?"
"Mitä ny ois, pari sataa kilometriä."
"Justiinsa..."
"No tuu vaan."
"Saako kahvia?"
"Saa ja pullaakin."
"Ostin sitten sulle pullaa. Ja jäätelöä."
"Joo kiitti. Ei ehdi kauaa olla, kova on kiire."
"Jaa..."
"Tuukko Vimpeliin?"
"No voinhan minä tullakin."
"Juopas sitten äkkiä se kahvis, meil on aikataulu."
(Autossa)
"Kannetaan noi laudat siellä Vimpelissä varastoon, tarviin siinä vähän apua."
"No kai minä voin auttaa."
(Auto lähtee liikkeelle)
"Onko sinne Vimpeliin muuten pitkäki matka?"
"Mitä ny ois, pari sataa kilometriä."
"Justiinsa..."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)