Ohjeita

Olen menossa rahankerääjäksi, joten pieni irvileuka sisälläni ei ole voi olla pohtimatta sitä, että saatan tehtäväni aikana joutua tekemisiin vartijoiden kanssa (vaikka lupien ym. pitäisi kunnossa ollakin).

Onnekseni olen itse työskennellyt alalla ja tiedän siis että miten heitä on käsiteltävä. Ymmärrän kyllä, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tai halua uhrata useita vuosia elämästään sen selvittämiseksi, että millaista on olla myymälävartija/kauppakeskusjärjestyksenvalvoja, joten olen laatinut pienen manuaalin siitä, että miten tulee toimia vartijoiden kanssa jotta kaikille jäisi kohtaamisesta hyvä mieli.

Kuinka toimia vartijan tai järjestyksenvalvojan kanssa

1) Ignooraa totaalisesti. Erityispointsit jos pystyt katsomaan vartijan läpi. Mikäli se ei onnistu, katso muualle. Tee eleilläsi selväksi että katsot muualle.
2) Havahdu vartijan olemassaoloon. Arvioi hänet katseellasi. Päästä varpaisiin.
3) Kuvittele näkeväsi jotain iljettävää. Ota kasvoillesi tämä ilme. Tai vaihtoehtoisesti hymyile niin kuin keskiaikaiset kuninkaat hymyilivät narreilleen. Pyörittele silmiäsi.
4) Vastaa vartijalle niin kuin lapsista tietämättömät ihmiset kuvittelevat että vähän hidasälyiselle lapselle on puhuttava.
5) Kerro että se ei vartijalle kuulu.
6) Kerro että olet kauppiaan/organisaattorin ym. henkilökohtainen ystävä
7) Kerro että olet aina saanut tehdä näin
8) Kerro että ei se sinun ongelmasi ole miksi ystäväsi kauppias/organisaattori ei kerro kaikista asioista alaisilleen. Tai käytä sanaa lakeija. Luota siihen, että vartija ei tiedä mitä se tarkoittaa.
9) Tiedustele vartijan poliisikoulun pääykokeen lopputuloksesta.
10) Kysy vartijan palkasta. Ota puheeksi vartijan älykkyys, tausta koulukiusattuna ja/tai kiusaajana ja pieni penis, joka ei voi tyydyttää ketään. Jos vartija on nainen, totea että sinä kyllä tiedät että minkä puutteen vuoksi nainen on vartijaksi tullut. 
11) Totea että näiden syiden takia vartija on homo.
12) Haistattele
13) Haistattele kovemmalla äänellä.
14) Ilmoita tappavasi vartija
15) Ilmoita tekeväsi rikosilmoitus vartijasta
16) Vaadi vartijan nimi ja osoitetiedot.  Tehosta vaatimusta uudella tappouhkauksella.
15) Tönäise tai kävele päin. Ilmoita että sinä lähdet nyt. Tai vaihtoehtoisesti että sinä et lähde nyt vaan vartija lähtee.
16) Huuda: "Apua! Pahoinpitely! Kuvatkaa hei! Minua pahoinpidellään. Apua! Poliisi! Poliisi!" Tappele samalla vastaan tai heittäydy kokonaan veltoksi.

Ja näin on tuottelias iltapäivä saatu pakettiin.

Lämmin vesi

Ei tule lämmintä vettä. Vihaan tuota lämminvesivaraajaa ja tuota sähkökaappia, joita en ymmärrä. Saisi huomenna tulla lämmintä vettä, koska edessä on pitkä päivä mustissa vaatteissa. Onko vika nyt varaajassa, sähkökaapin sulakkeissa vai käyttäjässä?

Sähkökaapissa on sulake, jonka yllä lukee "Lämminvesivaraaja". Sen katkaisijassa on kolme asetusta 0 - auto - 1. Tällä hetkellä katkaisija on asennossa auto. Se ei mene asentoon 1, mutta asentoon 0 se menee. Johtuuko se tästä että lämmintä vettä ei tule? Ja jos johtuu, onko vika mahdollisesti vielä jossain muualla? Google ei tiedä. Katkaisijan alla on sellainen punainen valo. Viestittääkö se jotain? Varmasti viestittää, mutta mitä vuittonia se viestittää?

Kai se on pakko tilata korjausmies ja sitten sieltä tulee joku Remontti-Reiska, joka kuuntelee selontekoani purkka suussa hidastuen, katsoo minua pitkään, ojentaa kätensä, painaa yhtä nappia ja lämmintä vettä  tulee. Ja lähtee kotiinsa paskasta naurua nauraen.

Rellu

Kun ajelee navigaattorin kanssa etelästä "tänne kauas" on mahdollisuus päästä näkemään mielenkiintosia asioita. Tässä iltana/yönä ajelin taas ja navigaattori ohjeisti. Pikkasen oli jo sumua, taivaalla möllötti kirkas puoli kuu. Kello lähenteli puolta yötä. Sitten navigaattori sanoi "Käänny oikealle". Tein niin ja päädyin pikkutielle, joka oli noin 1.5 autoa leveä. Katuvalot katosivat nopeasti taustapeilistä ja ajelin tätä pikkuista ja kuoppaista tietä yhä syvemmälle pimeyteen. Metsä ympärillä tiheni ja tiheni. Ainoat ihmisistä kertovat asutukset olivat vinossa olevia heinälatoja. Näyttivät hylätyiltä. Sitten yhtäkkiä pimeydestä saattoi ilmestyä yksinäinen talo, jonka yhdessä ikkunassa loisti valo.... En tiedä teistä, mutta minussa nuo korven keskeltä ilmestyvät yksinäiset talot yksinäisine valoineen eivät herätä minkäännäköistä luottamuksen tunnetta että tuonne sitten apua hakemaan, jos Rellu leviää matkalla. Tunnelma alkoi olemaan hieman Syvä joki-mainen, kun tien kunto vain heikkeni. Ja sitten alkoi tulla sitä sumuakin.

Ja sitten yhtäkkiä pimeyden keskeltä ilmestyi merkki sivistyksestä! Nimittäin tienviitta. Hiljensin hiukan vauhtia nähdäkseni lukea että mikä ihmeen merkki täällä oikein oli ja mihin se ohjasi. Millaisen nimen olisi kartantekijä keksinyt keskellä metsää olevalle pikkutien sivutielle. Kaikkea tällaista pohdiskelin. Sain kyltin näkyviini ja siinä luki:

"Neuvostosotavankien hautausmaa".

Autoajelu sai Stephen King-tuntuisen käänteen.

Mutta Rellu ei pettänyt ja nyt pitäisi päivällä lähteä katsomaan tätä outoa ilmestystä.

Klassikkosarjoja II

Jatketaan lempisarjojen läpikäymistä, kun ei muutakaan keksitä:

1990-luvun alkupuolelta tämäkin: pikku-Jussi oli tykännyt kovasti ihmissusien seikkailuista, seuraava innostuksen kohde olivatkin sitten vampyyrit. Vuonna 1991 Ameriikoissa tehtiin sarja "Dark Shadows" joka luultavasti esitettiin samoihin aikoihin (ehkä vuotta kahta myöhemmin) Suomessa. TV3/MTV3 oli esittäjänä. Pikku-Jussi oli 9-11-vuotias. Ja tykkäsi kovasti. Tykkäsi ja pelkäsi.

Sarja kertoo lähes 200-vuotiaasta vampyyrista Barnabas Collinsista, joka vapautuu arkustaan nykymaailmaan. Sitten tapahtuu kaikenlaista, Barnabas tutustuu nykypäivän sukulaisiinsa, rakastuu viehättävään nuoreen naiseen ja siinä sivussa alkaa etsiä tiedemies-naisen avulla parannusta vampyrismistaan. Ja sitten paljastuu, että Barnabas joutui aikanaan ilkeän noidan Angeliquen kiroamaksi ja siten hänestä tuli vampyyri. Barnabaksen rakastettu (joka ei siis tiedä deittailevansa vampyyria) päätyy jotenkin aikamatkustamisen kautta vuoteen 1790 näkemään miten Barnabaksesta tuli vampyyri. Kaikki päättyy, kun hän palaa nykyaikaan ja jakaa merkittävän katseen poikaystävänsä kanssa (jonka hän siis nyt tietää olevan vampyyri). Ja se oli sen pituinen se. Jaksoja tehtiin vain 12, kun putoavat katsojaluvut johtivat siihen, että NBC fanien protestoinnista huolimatta peruutti sarjan. Katsojaluvut puolestaan putosivat dramaattisesti, koska samana vuonna käytiin Persianlahden sota, ja erilaiset uutiskatsaukset ja erikoisraportit johtivat siihen, että televisiosarjoja siirrettiin ennalta arvaamattomasti esityspaikasta toiseen. Näin ainakin väittää Wikipedia.

Pikku-Jussi ei tiennyt kuin vasta paljon paljon myöhemmin, että vuoden 1991 sarja oli itse asiassa uusi versio vuosina 1966-1970 tehdystä sarjasta, joka oli eräänlainen kauhu-saippuaooppera ja ilmeisesti myös klassikko USA:ssa. Suomessa sitä ei ole ilmeisesti koskaan esitetty. Vuonna 2012 Tim Burton ja Johnny Depp tekivät sarjan pohjalta elokuvan.

Mutta kuten sanottu, pikku-Jussi tykkäsi tästä sarjasta kovasti. Joskin jälleen myös pelkäsi niin kovin, että ei katsonut paria ensimmäistä jaksoa lainkaan ja seuraavat jaksot ilman ääntä ja välillä sohvan taakse syöksyen. Ja oli todella pettynyt, kun sarja loppui niinkin jännittävään kohtaan. Muistaakseni tätä sarjaa seurasi myös pikku-Jussin äiti ja pikkuveli.

Sarjan suomalainen nimi taisi olla "Yön vampyyrit". Selvää on kuitenkin se, että suuren vaikutuksen sarja teki, sillä monta vuotta tämän jälkeenkin pikku- ja teini-Jussin itse kirjoittamissa vampyyritarinoissa esiintyy vampyyri nimeltä Barnabaus. Pikku-Jussi sen enempää kuin teini-Jussikaan ei oikein hallinnut englantilaisperäisten nimien oikeinkirjoitusta. Jossain vaiheessa tieto kuitenkin tuli perille ja kesken n. 100 sivuiseksi asti yltäneen käsikirjoituksen (joka oli saanut aika lailla vaikutteita eräästä toisesta romaanista nimeltä Veren vangit) teini-Jussin suuren vampyyriromaanin toisen päähenkilön (joka oli kovasti samanoloinen kuin edellä mainitun kirjan päähenkilö Lestat) nimi muuttuu Barnabauksesta Barnabakseksi. Käsikirjoituksen pitäisi muuten olla tallella edelleen. Ellei aika sitten ole tehnyt tepposiaan ja tuhonnut niitä levykkeitä, joihin teini-Jussi sen naputteli Brother-tekstinkäsittelykoneellaan kunnes kyllästyi ja lopetti.

Sarjan alkuintro tässä. Jännä huomata, että sarjassa on esiintynyt myös Joseph Gordon Levitt, joka muutamaa vuotta myöhemmin tuli kuuluisaksi komediasarjasta 3rd Rock from the Sun  eli Kolmas kivi auringosta ja nyttemmin mm. elokuvasta Dark Knight Returns

Klassikkosarjoja

Internet on ihmeellinen siinäkin mielessä, että sieltä löytyy tietoa myös sellaisista televisiosarjoista (jopa sarjat) joista on aikoinaan tykännyt. Jotka on olleet tosi kova juttu silloin joskus. Paljastuu yllättäviäkin asioita, esimerkiksi että se sarja X ei loppunutkaan siihen jaksoon, vaan sitä tehtiin vielä USA:ssa monta vuotta, mutta jostain syystä näitä jaksoja ei ikinä esitetty Suomessa... Ihan suututtaa pikkaisen ja tulee sellainen petetty olo, kun muistaa miten kova juttu ne olivat silloin ja miten pettynyt sitä oli, kun hyvä ohjelma loppui johonkin aivan käsittämättömään cliffhangeriin.

Listatessani suosikkisarjojani huomasin myös että olen aikoinani katsonut tosi paljon televisiota ja toisaalta ollut myös kova fanittamaan... Tässä näitä lempisarjojani nyt on pienten taustaesittelyjen kanssa.

She-Wolf of London/Love and Curses. Tehty vuosina 1990-1991 ja esitetty varmaan samoihin aikoihin TV3:lla (vai olikohan se jo silloin MTV3). Pikku-Jussi oli 9-10-vuotias. Sarja ei ollut ihan tuon ikäisille tarkoitettu, mutta sitä katsoivat muutkin pikkupojat. Kaiketi tätä sarjaa voi pitää eräänlaisena Buffy Vampyyrintappajan edeltäjänä. Kertoi siis amerikkalaisesta naisopiskelijasta, joka Lontoossa "sairastui" ihmissutisuuteen ja sitten opettajansa kanssa yritti keksiä tälle tilalleen parannuskeinoa. Siinä sivussa kaksikko kohtasi yhtä sun toista muutakin yliluonnollista haastetta. Sarja ei ollut ilmeisesti kovinkaan onnistunut ja se lopetettiin aika pian. Pääsi kitkutellen toiselle tuotantokaudelle, mutta rajusti pudotetulla budjetilla, koska sarjan eurooppalaiset rahoittajat nostivat kytkintä. Toisella tuotantokaudella sarjan nimi muuttui, näyttelijäkaarti pieneni rajusti ja kuvaukset siirrettiin Lontoosta Los Angelesiin ja hahmojen taustatkin kirjoitettiin vähän uusiksi siinä toivossa että yleisö innostuisi. Ei innostunut, loppu tuli nopeasti. Yhteensä 20 jaksoa.

Pikku-Jussi tykkäsi kovasti, tykkäsi ja pelkäsi. Pidin susista ja ihmissusi on tavallaan kai susi. Ei siinä sen kummempaa logiikkaa tarvittu. Lisäksi sarjan miespäähenkilö Ian Matheson oli pikku-Jussin mielestä tosi cool. Kaikkia jaksoja pikku-Jussi ei nähnyt, koska pelotti niin kovasti.Olisiko ollut jostain ensimmäisen kauden puolesta välistä, jolloin Jussi uskaltautui telkkarin ääreen (saatuaan äidiltä luvan). Silloinkin pari ekaa jaksoa taidettiin katsoa ilman ääntä ja välillä sohvan taakse sukeltaen.

Suomessa sarjan nimi oli muistaakseni yksinkertaisesti Naarassusi. Pikku-Jussi itki katkerasti, kun yhtenä iltana jakson päätyttyä ruutuun rävähti teksti SARJA LOPPUU. Viimeinen jakso loppui niin hurjaan cliff-hangeriin, jossa päähenkilökaksikko söi noiduttua pizzaa siinä toivossa, että se parantaisi naisen ihmissutisuudesta. Sen sijaan kaksikko muuttui pupuiksi ja loikki tiehensä (ja nyt internet itse asiassa väittää, että Suomessa jaksot esitettiin väärässä järjestyksessä ja tuo ei olisikaan ollut viimeinen jakso, vaan toiseksi viimeinen).

Tämän klassikon jaksoja en ole löytänyt netistä, mutta alkutunnari ensimmäiseltä tuotantokaudelta löytyi.

Räsänen on oikeassa

Ainakin joissain asioissa.

En ole samaa mieltä hänen kanssaan abortti tai homoasiassa, mutta yhdessä asiassa Räsänen on oikeassa.

Laki ei ole aina oikeassa.

Laki ei ole aina hyvä.

Lain ei tule olla automaattisesti uskon ja omatunnon yläpuolella.

Kohua on nostatettu sillä, että sisäasiainministeri meni siteeraamaan Raamatun kohtaa, jossa sanotaan "Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä". Luterilainen kirkko on perinteisesti ollut hyvin laki/yhteiskuntamyönteinen. Se nousee jo Raamatusta itsestään, Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli Paavali toteaa esivallan olevan Jumalan asettama ja kristityn tulee sitä totella - samaa kirjoitti myöhemmin myös Martti Luther.

Yhteiskuntakuuliaisuus siis sinällään on oikein ja kristillistä. 

Mutta yhteiskuntakuuliaisuus voi johtaa vaarallisille vesille: väkivaltaan ja kuolemaan. Se johtaa tielle, jossa ihminen sulkee silmänsä, kun mustat autot yöllä hakevat naapurin perheen, joka ei ikinä enää palaa. Koska se on laki. Ja laki on oikein ja laki on hyvä.

Ihminen, joka sokeasti uskoo lain ylivertaisuuteen, on pohjimmiltaan vaarallinen. He ovat ne kymmenet miljoonat, jotka katsoivat alle satavuotta sitten sivusta, kun yhteiskunta lain nojalla tuhosi kuusi miljoonaa ihmistä.

Joskus kansalaistottelemattomuus on hyvästä.

Se, että media ei tajua tätä Räsäsen pointtia (ja naureskelee asialla julkaisemalla kuvia joissa parkkikiekon tilalle on laitettu Raamattu) on pelottavaa. Koska se kertoo myös median lyhytnäköisyydestä. Sama media kuitenkin rummuttaa mm. Nelson Mandelaa, miestä, joka nousi vastustamaan lakia. Joka omalla toiminnallaan osoitti, että laki ei ole aina ja kaikkialla oikeassa ja omatunnon yläpuolella. Joskus laki voi olla väärä. Ja silloin sitä on vastustettava. On kuunneltava Jumalaa (tai jos se on liian kristillistä) omatuntoaan.  

Yle-kitinää

Nyt kun Yle on alkanut esittämään HBO:n sarjoja on mieleeni taas niin elävästi palautunut se, miksi olen lapsesta asti inhonnut Ylen tapaa esittää ohjelmiaan.

Ylellä mikään ei ole kirkossa kuulutettu. Eli siis varmaa.

Jos jostain ohjelmasta tulee suosikkiohjelma, sitä mielellään seuraisi säännöllisesti. Se taas edellyttäisi, että ohjelma tulisi myös säännöllisesti, tiettynä päivänä, tiettynä kellonaikana. Kaupallisilla kanavilla tämä tuntuu olevan itsestään selvyys.

Ylellä ohjelmien esitysajat voivat siirtyä täysin ennalta-arvaamattomasti. Joskus ohjelma yksinkertaisesti jää vain pois selittämättömälle tauolle, se siirtyy kokonaan uudelle ohjelmapaikalle tai esitysaika voi elää useita tunteja suuntaan tai toiseen.Aina pitää tarkistaa että tuleeko se nyt varmasti telkkarista ja mihin aikaan.

Niin kuin nyt "The Wire", joka muutama viikko sitten vain jätettiin esittämättä ja jaksojen väliin tuli kahden viikon tauko. Tai nyt kun yleensä yhdentoista maissa tullut jakso esitettiinkin jalkapallon takia puoli kahdelta. Uusinnat tulevat niin ikään lauantaisin näihin samoihin aikoihin. Eli jos ei ole yökyöpeli, niin katsomattahan tuo jäisi, jaksot ovat kuitenkin tunnin mittaisia.

Säästäen

Muistot ovat minulle tärkeitä. Sen vuoksi minun on vaikea heittää mitään pois. Kävin nyt kuitenkin raa'alla karsimis-mielialalla läpi osan laatikoistani, joissa on yhä tavaraa muutosta tänne kauas. Aika paljon pistin pois, mutta oli myös haikean mukavaa törmätä vanhoihin koulupapereihin ja päiväkirjoihin, joiden olemassaoloa en enää edes muistanut.

Kenties hiukan liiallisuuksiin olen kuitenkin säästämisen vimmassani mennyt, tallella oli näköjään Lemmikki-lehden vuosikerrat 1995-1996 (lehti ilmestyi muistaakseni kerran kuukaudessa eli 24 lehteä) ja Eläinmaailma-lehteä vuodelta 1990 toistakymmentä kappaletta. En saanut periksi että olisin heittänyt ne pois, kiikutin ne varastoon (joka on lähes roskissa).

Ne ovat kuitenkin jo lähes antiikkia.

Pesukone

Ostin pesukoneen.

Tuolla se nyt seisoo kylpyhuoneen nurkassa. En minä uskalla sitä virittää enkä ainakaan käynnistää. Periaatteessa uskon tietäväni että miten pesukone viritetään, mutta tuossa kaivelee se sana "periaatteessa". "Periaatteessa" vesivahinkokin on jännittävä uusi kokemus.

Pesukoneen mukana tuli toki ohjekirja. Osuus "miten asennan pesukoneen" kerrotaan sarjakuvana, jossa on kolme pikkuruista kuvaa. Mukana tuli pari ihmeellisen näköistä mutteria, jotka pitäisi kai laittaa johonkin kiinni, mutta ohjekirjassa ei kerrota että mihin.

Käytän siis pesukonettani ilmeisesti kirjahyllynä.

Kyttääjä

Isossa maailmassa kadulta kuului jatkuvasti meteliä. Se meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Täällä "kaukana" kadulta ei kuulu meteliä. Ja sitten kun sieltä kuuluu, siihen kiinnittää eri tavalla huomiota. Niin minustakin tuli Kyttääjä.

Istuin illalla/yöllä tässä työhuoneessani, tein työtehtäviä. Ikkuna oli auki, koska ilma menee muuten aika tunkkaiseksi. Jossain vaiheessa alkoi kuulumaan musiikkia. Sellaista teknojumputusta. Se tuli jostain läheltä, ja se oli "häiritsevää" (lainausmerkit, koska se ei ollut oikeasti häiritsevää muuten kuin siten, että siihen kiinnitti huomiota).

Sitten pihalta alkoi kuulua meteliä. Humalaisia nuoria naisia kiljahteli ja juoksenteli tiellä. Oli vaikea sanoa, että kiljahdeltiinko siellä ilosta vai pelosta vai kiukusta. Kaksi jälkimmäistä ovat sellaisia vaihtoehtoja että niihin voisi olla hyvä tilanteesta riippuen reagoida jotenkin muutenkin kuin pistämällä tuuletusikkunan kiinni. Olen lukenut "tapaus Kitty Genovesen" (Kitty Genovese oli newyorkilainen nainen, jonka kimppuun hyökättiin hänen kotitalonsa ulko-ovella. Useat naapuritalojen asukkaat kuulivat  Genovesen avunhuudot, mutta vasta usean kymmenen minuutin jälkeen joku soitti poliisille, jolloin Genovese oli jo raiskattu ja murhattu)

Ja olen myös utelias. Ja ärtyneisyys lisää uteliaisuutta.

Joten kurkkasin ikkunasta pihalle. Josta minut huomasi nuorten neitojen seurue, joista yksi kysyi (ikkunani siis oli auki) "Miksi tuo tuijottaa tuolta?"

Jolloin suljin ikkunan. Hävetti. Hävettää.

Ja niin minusta taisi tulla Naapurikyttääjä, outo hyypiö.

Hyppy

On vaikea joskus uskoa siihen, että asiat järjestyisivät. Murehtijalla on monenlaista murhetta itsestään. Jos ei mitään aiheellista keksi, niin sitten keksii ja kehittää päästään jonkun tulevaisuudenmurheen. Tai vielä parempi, jos voi murehtia jotain mennyttä. Sitä kun ei pysty enää muuttamaan.

Kun lähdin sinne "kauas" aloittelemaan uutta elämää, katselin auton ikkunasta ulos, miten lentokoneen suihkuvanat tekivät taivaalle ristin. Mietin, että oliko kyseessä vahinko vai lentäjien tieten tahtoinen taidonnäyte. Oliko risti sattumaa vai merkki? Ja jos jälkimmäistä, millainen merkki?

Varovaisena uskovaisena toivon, että se oli lohduttava merkki.

Ehkä se oli sitä. Ainakin asiat ovat järjestyneet. On kalusteet, on auto, on jopa rahaa. Murehtimisen älyttömyys tuli taas nähtäville: hypyn odottaminen on paljon pahempaa kuin itse hyppy. Hyppy saattaa olla tavallaan jopa mukavaa.

Kierkegaard kirjoitti aikanaan, että jokaisen pitää vain joskus hypätä. Ja luottaa siihen, että joku on vastapuolella ottamassa vastaan.

Jo varhain

Ensimmäiset hiihtokisani olivat maaliskuussa 1985. Meinasin heti lähdössä riisua sukset ja lähteä takaisin kotiin, mutta kun äiti ja isä tulivat molemmat mukaan, lähdin hiihtämään. Alkuun hiihdin kaikessa rauhassa ja pysähdyin välillä ladun merkkien viereen katsomaan kuinka ne heiluivat. Loppua kohden aloitin kovan kirin ja hiihdin (kuulemma) tosi reippaasti. Maalissa tosin heitin suksenkepit heti pois.

Menestystä tuli silti: sain II-palkinnon, mikä oli yhtä kuin kunniakirja, lusikka, palapeli ja pari tarraa.

Suksenkeppien poisheittämisellä yritin jo tuolloin kertoa, että minä ja perisuomalainen liikuntamuoto emme tule juttuun. Maailma ei sitä valitettavasti ymmärtänyt ja monet monituiset kerrat jouduin vuoden 1985 jälkeen ottamaan sauvat taas käsiini. 

Viimeiset hiihtokisani olivat maaliskuussa 2002. En saanut palkinnoksi mitään eli kehitys meni takapakkia.

Viimeistä edeltävä

Huomenna olisi sitten tarkoitus lähteä sinne "kauas". Tavarat ja kalusteet on pakattu ja lastattu. Ihan täysin valmista ei ole vieläkään, sellaiset perusasiat kuin pyykinpesukone, pölynimuri ja tuoli puuttuvat vielä. Niitä ilman varmaan pärjää hetken.

Suurin huolenaihe on edelleen auton puuttuminen. Jo pelkästään työpaikalle on uudesta asunnosta miltei neljä kilometriä ja kaikenlaista reissaamista on edessä.

Helsingin asunto jäi tyhjilleen. Käyn sen vielä toukokuussa siivoamassa, mutta eiköhän tuo viimeinen lähtö nyt tullut tavallaan tehtyä. Muutin tuohon taloon vuonna 2003 ja olen siitä pitäen asunut samassa talossa, samassa rapussa ja vieläpä samassa kerroksessa. Asunto oli kolmas lukujaan tämän liki kymmenen vuoden aikana minkä siellä vietin. Haikeaa.

Toivo

Kunpa osaisin olla toiveikas, luottaa siihen, että kaikki kääntyy hyväksi. Että minusta ei tule tuntumaan tältä koko ajan. Jossain vaiheessa se helpottaa. Kun vain jaksaisin uskoa siihen.

Rahapula

Rahapula on tietysti toinen varsin miellyttävä pikku probleema, kun muuttaa kauas. Varsinkin kun on asunut valmiiksi kalustetussa asunnossa vuodesta 2003. Monenlaista ostettavaa siis olisi. Niistä merkittävimpänä tietysti auto.

Nykyinen elämäntapani on ollut mukavan spartalainen, mikä on kyllä osittain johtunut siitä että tulot ja menot ovat kohdanneet toisensa aika yksi yhteen. Eli suomeksi: olen köyhä kuin kirkonrotta, se mikä viheltäen tulee, se laulaen lähtee.

Nyt sitten muuton yhteydessä ajattelin, että olisikohan laina jotain? Ei edes kovin iso sellainen, vaikka nyt uuden työpaikan yhden kuukauden bruttopalkan suuruinen. Ikään kuin förskottina.

Hain ja vastaus oli kielteinen. Ei myönnä pankki minulle lainaa. Ei edes sitä 2000 euroa.

Kävin tänään kysymässä syytä, "neuvottelemassa". Syynä on se, että olen ikävästi aina ajoittain ylittänyt tilini ja toisekseen koska pankki laskee, että nykyiset tuloni ovat liian pienet 2000 euron lainaan. Pankki ei ota huomioon sitä, että kuukauden päästä tuloni ovat jo huomattavasti suuremmat. Silloin voin toki tulla uudestaan hakemaan lainaa, kertoi ystävällinen pankkivirkailija. Lopuksi hän toivoi että asiani jotenkin järjestyisivät.

Kiitin.

Aika on

Työn vastaanottaminen uudelta paikkakunnalta, niin kaukana kaikesta tutusta, on raskasta. Varsinkin ihmiselle, joka ei ole tunnettu näillä lakeuksilla rautaisista hermoistaan tai kyvystään "heittäytyä". Tulevat työtehtävät jännittävät. Selviänkö, osaanko? Mitä jos en osaa? Mitä jos minusta ei pidetä? Entä jos itse en pidä? Entä jos jo hyvin nopeasti sanon "ei ole minun juttuni tämä"? Miten jaksan?

Ja sitten ihan käytännön asiat. Mistä auto? Mistä rahat ostaa se auto? Mistä osaaminen ajaa sitä autoa? Olen ajanut viimeksi autoa 2005 tai 2006, enkä silloinkaan kovin hyvin. Muistaakseni viimeinen autoreissuni oli, kun vein koiran kesällä trimmattavaksi. Sen jälkeen ei ole kertaakaan tullut tarvetta istua auton rattiin. Osaanko enää? Pelkään että en. Pelkään että eksyn. Pelkään että ajan kolarin. Ei pelkästään se kolarin ajaminen, vaan se jos satutan jotain muuta.

Ja loppujen lopuksi:

"Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?"

Hautakammio

Miten nopeasti muuttuukaan muutossa asunto, jota olet vuosien ajan tottunut ajattelemaan kodiksesi, turvapaikaksesi. Jonka seinät ovat nähneet niin arkisen arjen, ilon ja surun hetket. Jossa olet viihtynyt, jonne olet kaivannut, jota olet pitänyt ainutlaatuisena. Miten se muuttukaan vain pienellä pakkaamisella, pienellä tavaroiden siirtelyllä. Ja yhtäkkiä se ei enää olekaan koti, vaan jotain muuta. Yhtä aikaa sekainen ja autio. Se ei ole enää sinun. Hautakammio.

Osta ja osta

"Sun pitää ostaa huonekalut."
"Sun pitää kuljettaa ne huonekalut tänne."
"Sun pitää itsekin tulla tänne."
"Sun pitää ostaa työvaatteet."
"Sun pitää ostaa auto."
"Sun pitää ostaa navigaattori."

Mutta milläs ostat, milläs kuljetat, milläs menet?

Castameren sateet

Tätä on tullut viime aikoina kuunneltua:

The Rains of Castamere

Lauluhan on siis George R.R. Martinin kirjasarjasta Tulen ja Jään laulu, tunnettu myös televisiosarjana Game of Thrones. 

 Kirjasarjaa lukeneet tajuavat vitsin, kun sanon että tämä laulu kannattaa esittää häissä.

Sanat:

And who are you, the proud lord said, that I must bow so low?
Only a cat of a different coat, thats all the truth I know. 
In a coat of gold or a coat of red, a lion still has claws. 
And mine are long and sharp, my lord, as long and sharp as yours. 
And so he spoke, and so he spoke, that lord of Castamere.
But now the rains weep o'er his hall, with no one there to hear.
Yes now the rains weep o'er his hall, and not a soul to hear. 

Esittäjänä on The National-niminen indie rock-bändi.

Sanat Ylen kääntämänä:

"Ken lienet", sanoi kopea lordi, "jota syvään pitää kumartaa?
Vain kissa erivärinen, et sen ihmeempää.
Oli turkin väri kulta taikka punainen, kynnet leijonalla on.
Ja mun kynteni on terävät ja pitkät niin kuin sun."
Ja niin sanoi hän, ja niin sanoi hän, tuo lordi Castameren.
Nyt itkee sade yllä linnan sen, ei kuule kukaan vain.
Nyt itkee sade yllä linnan sen, ei kuulijaa oo lain.

Neuroosi

Neuroottinen päähänpiintymä... Miten mukava sellainen onkaan...

Teet jotain, joka saattoi olla virhe tai saattoi olla olematta. Syistä, jota et itsekään ymmärrä, et sano asiasta kenellekään. Unohdat asian. Kunnes kahden tunnin päästä alat miettimään, että mites se menikään... Mielikuvitus lyö lisää löylyä.

Lähetät työkaverille tekstarin. Se ei vastaa. Nyt mietit, että lähetitköhän sen tekstarin oikealle ihmiselle. Miksi et soittanut?

Miksi ylipäätänsä lähettelet epämääräisiä tekstareita typeristä asioista pitkin Suomea?

Koska olet neuroottinen. 

Lähetit sähköpostia viisi päivää sitten eräälle taholle. Se ei ole vastannut. Soitat numeroon, joka sinulle on annettu. Sieltäkään ei vastata. Mielikuvitus lyö lisää löylyä. Oletko tehnyt kardinaalimunauksen?

Tänä yönä ei nukuta. 

Ihmetystä

Päivän siteeraus:

"Mä on 17, mä en käy kouluu enkä duunii, mut tää on se mitä mä teen." = kauppakeskuksessa hengaaminen.

Liittyy tähän uutiseen:

Iso poliisioperaatio Kampissa- Nuorison pääsiäishillumiselle äkkistoppi

Toki tuossa haastettelussa, jota äsken siteerasin, mainittiin ihan oikeakin ihmetyksen aihe, jota olen itsekin kummastellut. Nuorisotilat ovat olleet kiinni pääsiäisen pääkaupunkiseudulla. Samoin ne sulkevat ovensa kesäksi, ylipäätänsä aina juhlapyhien aikaan. Viikonloppuisin ne ovat auki johonkin klo 22 asti. Siis aikaan, jolloin nuoriso vasta lähtee liikkeelle. Ja päätyy silloin kauppakeskuksiin, jotka ovat ainoat paikat jotka ovat auki ja jossa saa olla. Kunnes homma karkaa käsistä.

En Kampissa käynyt pääsiäisenpyhinä, mutta voin kuvitella että homma on ollut todella kaoottista ja nuori-Suomi on työllistänyt vartijoita, järjestyksenvalvojia ja poliisia oikein toden teolla kun on tällaisiin toimenpiteisiin ryhdytty. Nuorison häiriökäytös kun nyt on arkipäivää joka ikisessä suomalaisessa kauppakeskuksessa - varsinkin  Kampin kaltaisessa "teinihelvetissä". Kipuraja on korkealla. Eli toisin sanoen: nyt kipuraja oli ylitetty reilusti.

Joku saattaa ihmetellä, että miksi kaikki nuoret poistettiin. Veikkaanpa että syy on ihan yksinkertaisesti se, että syyllisten löytäminen isosta laumasta "vähemmän syyllisiä" ja syyttömiä on oikeasti mahdotonta. Nuorisoporukat hengailevat keskenään, hajaantuvat, kokoontuvat, hajaantuvat, liitäinnäisryhmiä tulee, pienempiä ryhmiä liittyy osaksi tai irtoaa kokonaan. Tällaisessa vellovassa meressä kun syntyy kähinää jostain tuikitärkeästä asiasta, tilanne muuttuu hetkessä kaoottiseksi. Kaksi osapuolta (joukon tyhmimmät) pullistelee näkyvimmin, mutta ympärillä on toistakymmentä kannustajaa, yllyttäjää, selittäjää, ymmärtäjää sekä rauhanvälittäjää sukkuloimassa ryhmien välillä joko vilpittömästi yrittämässä rauhoittaa tai heittämässä lisää löylyä kiukaalle. Otat siitä ne näkyvimmät uhoajat erilleen, mutta pääjoukko jää, samoin riidan aihe. Kierrellään ja kaarrellaan, kihistään raivosta ja kohta on uudet ritarit ilmestyneet joukosta jatkamaan kesken jäänyttä kamppailua.

Ja keskuksissa kun on ovia toistakymmentä, niin yksittäinen poistettu livahtaa kohta takaisin sisälle, etsii laumansa uudelleen ja nyt vastapuolella on voimanaan myös väärinkohdellun oikeutettu raivo. "Miksi toi sai jäädä?!?" Tai jos teet sen virheen, että otat siitä erilleen sen osapuolen, joka "yleisen konsensuksen" mukaan on viaton - tai ainakin viattomampi kuin se vastapuoli, jota ei nyt pistetty pihalle.

Pulu

Venäjällä 1000 ihmistä loukkaantui meteoriitin kappaleiden osuttua maahan.

Mutta tapahtuu sitä Suomessakin: Helsingissä on lentänyt pulu päin kioskin ikkunaa. Asiasta uutisoi Ilta-sanomat.

On tainnut olla hieman hiljainen uutispäivä... Mikä on tietysti hyvä asia

Hienoa

Valmistumisestani huolimatta opinnot nousevat kummittelemaan haudastaan. Nyt Kelan muodossa, joka ystävällisesti informoi minua, että tulorajani ovat ylittyneet vuonna 2011 siihen malliin, että nyt olisi huhtikuuhun mennessä suotavaa maksaa miltei 2000 euroa takaisin.

On kyllä taas hienoa.

Idiootti

Olen ihan uskomaton idiootti.

Joskus olisi ihan hyvä että pysähtyisi edes hetkeksi miettimään, että mitä on tekemässä ennen kuin tekee. Esimerkiksi: jos olet rahapulassa ja saamassa entiseltä firmalta lopputilin jossa maksetaan kaikki pitämättä jääneet lomat niin kannattaako sinne välttämättä lähettää sellainen verokortti, jossa on suhteellisen alhainen tuloraja?

Rikhard III

Muutama päivä sitten Britanniasta kuului kummia: Leicesterin kaupungista pysäköintialueen remontin yhteydessä löytynyt luuranko tunnistettiin DNA-tutkimusten avulla edesmenneeksi kuningas Rikhard III:ksi, jonka ruumis ja hautapaikka on ollut vuosisatoja kateissa. Rikhard (joka on nimen suomalaistettu versio: oikea muoto on tietenkin Richard ) hallitsi Englantia kahden vuoden ajan vuosina 1483-1485.

Rikhard oli Ruusujen sodaksi kutsutun sisällissodan voittaneen suvun jäsen. Tuossa sodassa Lancasterin-suku (jonka vaakunassa oli punainen ruusu) otti mittaa Yorkin-suvusta (jonka vaakunassa oli valkoinen ruusu). Sota oli - kuten sisällissodat yleensäkin - verinen ja katkera. Se päättyi Yorkien voittoon ja Rikhardin vanhemman veljen Edwardin kruunaukseen Englannin kuningas Edvard IV:ksi. Rikhard sai arvonimen Gloucesterin herttua ja herttuana hän tuki veljeään kuningasta osoittautuen luotettavaksi ja uskolliseksi alamaiseksi - päinvastoin kuin keskimmäinen veli George, Clarencen herttua, joka kapinoi isoveljeä vastaan ja maksoi siitä hengellään.

Vuonna 1483 Edvard IV kuoli: hänellä oli kaksi poikaa, yhdeksänvuotias Richard, Yorkin herttua ja 12-vuotias Edward, josta tuli nyt kuningas Edvard V. Koska Gloucesterin herttua Richard oli aiemmin osoittautunut niin luotettavaksi, hänet nimettiin sijaishallitsijaksi uuden kuninkaan alaikäisyyden ajaksi. Edvard V lähti seurueineen kohti Lontoota ja tällä matkalla hän tapasi setänsä, joka liittyi kuninkaan seurueeseen: melko pian tämän jälkeen Edvardin neuvonantajat ja holhoojat pidätettiin sijaishallitsijan määräyksestä  ja lähetettiin pohjoiseen, jossa heidät teloitettiin ilman  oikeudenkäyntiä.  Rikhard otti nyt yksin veljenpojan vastuulleen ja saattoi tämän Lontooseen ja Lontoon Towerin kuninkaallisiin huoneistoihin odottamaan kruunausta. Nuorempi veljeksistä asui vielä tuolloin äitinsä kanssa, mutta pian sijaishallitsija sai äidin ylipuhuttua ja tämä lähetti myös nuoremman pojan Lontooseen.

Heinäkuussa 1483 parlamentti julkaisi asetuksen Titulus Regius, jossa Edvard IV:n lasten todettiin syntyneen avioliiton ulkopuolella: näin ollen heillä ei ollut oikeutta periä kruunua. Gloucesterin herttua todettiin siis lailliseksi kuninkaaksi ja päivää myöhemmin hänet kruunattiin Rikhard III:ksi.

 Pian tämän jälkeen pojat katosivat.

Se mitä Edvard V:lle ja hänen pikkuveljelleen Richardille tapahtui on jäänyt yhdeksi  Englannin historian suurimmaksi mysteeriksi. Viimeisin näköhavainto heistä tehtiin kesällä 1483, pian sen jälkeen kun pikku-Richard oli tuotu Toweriin veljensä luo. Rikhard III:n valtaannousun jälkeen heistä tehtiin näköhavaintoja yhä harvemmin ja harvemmin ja syksyyn 1483 mennessä pojat katosivat kokonaan. Edvard V:ttä ei koskaan kruunattu, mutta häntä ei ole myöskään koskaan virallisesti haudattu. Historioitsijat ovat pitkälti yksimielisiä siitä, että pojat murhattiin ja ruumiit kätkettiin, mutta murhaajan henkilöllisyys on kiistanalainen.

Traditionaalinen historia syyttää murhista Rikhard III:ta. Varsinkin Rikhardia seurannut Tudor-dynastia kannatti tätä näkemystä ja pyrki kaikin tavoin mustamaalaamaan Rikhardin maineen: jopa virallinen muotokuva retusoitiin niin, että Rikhardille tehtiin kyttyräselkä. Tudor-propagandan huippuna voidaan pitää William Shakespearen näytelmää Rikhard III, jossa kyttyräselkäinen psykopaatti murhaa paitsi veljenpoikansa myös monta muuta ihmistä päästäkseen valtaistuimelle.

Toisaalta Rikhardilla kyllä oli erittäin hyvä motiivi murhata pojat: hänen oma asemansa valtaistuimella ei ollut mitenkään vahva. Toki parlamentti oli julistanut pojat aviottomiksi, mutta Rikhard tiesi vallan hyvin, että parlamentin julistuksia nyt tuli ja meni: varsinkin kun Titulus Regius perustui pitkälti kuulopuheisiin. Pojat olivat vahvoja kilpailijoita, joita kapinalliset saattaisivat käyttää keulakuvina.

Myös aihetodisteet viittaavat Rikhardin syyllisyyteen: kun huhuja poikien katoamisesta ja kuolemasta alkoi liikkua loppuvuodesta 1483 Rikhard ei pyrkinyt kiistämään niitä esimerkiksi tuomalla pojat näytille julkisuuteen. Mitä ilmeisemmin siis pojat olivat tällöin jo kuolleet ja Rikhard tiesi sen. Rikhard ei myöskään määrännyt aloitettavaksi tutkimuksia poikien kohtalosta minkä olisi luullut olevan luonnollista, mikäli hän oli syytön. Sen sijaan Rikhardin kerrotaan puhuneen seuralaisilleen "murhatuista veljenpojistaan " ja katuneen tapahtunutta. Monet modernit historioitsijat uskovatkin siis että Rikhard on vastuussa Edvard V:n ja pikku-Richardin kuolemasta.

Virallisesti Rikhard III:a ei koskaan syytetty poikien murhista: ei edes uusi dynastia tehnyt sitä, vaikka se muuten mustamaalasikin Rikhardia. Henry Tudorin valtaannousun jälkeen julkaistu Bill of Attainder tosin syyttää Rikhardia "lasten veren vuodattajaksi", mikä on luultavasti viittaus "Towerin prinssien" kohtaloon. Se, että Henry Tudor ei virallisesti syyttänyt Rikhardia lasten kuolemasta johtunee joko siitä, että hän ei itsekään ollut varma siitä mitä prinsseille kävi. Tai sitten totuus oli jotain ihan muuta, eikä Henry halunnut tuoda sitä esille.

Toki muitakin epäiltyjä on: väitetään, että James Tyrell, ritari, joka tuki Rikhardia ja muita yorkilaisia, olisi kidutuksen alla tunnustanut vuonna 1501 murhanneensa prinssit Rikhardin käskystä. Tästä tunnustuksesta ei ole tosin säilynyt ainuttakaan kirjallista todistetta ja muutenkin usko Tyrellin syyllisyyteen perustuu lähinnä Shakespearen näytelmään, jossa kirjailija nimeää Tyrellin murhatyön tekijäksi.

Toinen epäilty on Buckinghamin herttua Henry Stafford, joka tuki Rikhardia, mutta jolla oli ilmeisesti sympatioita myös Rikhardin vihollisia Tudoreita kohtaan. Buckingham kapinoi Rikhardia vastaan lokakuussa 1483, hävisi ja teloitettiin: ilmeisesti kapinan oli laukaissut Buckinghamin tyytymättömyys siihen miten Rikhard häntä kohteli. Rikhardin tyytymättömyyden taas oli ilmeisesti aiheuttanut Buckinghamin tapa päättää itse miten kuninkaan vihollisia tulisi kohdella. Buckingham olisi siis saattanut päättää murhata prinssit oma-aloitteisesti tehdäkseen Rikhardille "palveluksen"; yhtä todennäköistä kuitenkin on, että Buckingham toimi Rikhardin määräysten mukaan. Toisaalta Buckingham oli yhteyksissä myös Tudoreihin, joiden etuihin myös kuului että "Towerin prinssit" katoaisivat kartalta mutkistamasta perimyskiistoja. Ja kolmas motiivi on, että Buckingham saattoi itsekin havitella kruunua ja raivasi tieltä kilpailijoitaan. Kahdessa 1900-luvun loppupuolella esiin tulleessa arkistolöydössä myös mainitaan, että prinssit uskottiin Buckinghamin huostaan ja että he myös kuolivat hänen toimestaan. Sen sijaan sille kenen nimissä Buckingham olisi toiminut, ei ole löytynyt todisteita.

Kolmas epäilty on itse Henry Tudor, joka valtaannoustuaan syytti poikien kuolemasta Rikhardia. Toisaalta Henry itse eliminoi määrätietoisesti kaikki kilpailevat kruununtavoittelijat tieltään. Hän meni naimisiin "Towerin prinssien" sisaren Elizabeth Yorkilaisen kanssa vahvistaakseen siten oikeuttaan kruunuun ja kumosi Titulus Regiuksen: kumoaminen oli pikemminkin symbolinen ele, sillä naisena Elizabeth Yorkilainen ei ollut kelvollinen perimään kruunua. Sen sijaan, jos Edvard V tai pikku-Richard olisivat olleet yhä elossa Titulus Regiuksen kumoaminen olisi ollut erittäin vaarallista Henrylle itselleen, koska se nosti molemmat pojat takaisin perijöiksi. Toisin sanoen kumotessaan Titulus Regiuksen Henryn täytyi olla varma siitä, että molemmat pojat olivat kuolleet.

Kuitenkin käytännössä Henryn ainoa realistinen mahdollisuus murhata "Towerin prinssit" koitti vasta vuonna 1485. Se ei selitä sitä, miksi viimeinen havainto pojista tehtiin syksyllä 1483 ja miksi Rikhard ei tuonut poikia näytille, kun häntä alettiin yhä äänekkäämmin epäillä poikien kuolemista.


Vuonna 1674 työmiehet löysivät Towerin remontin yhteydessä laatikon, jonka sisällä oli kaksi pientä luurankoa. Yleinen mielipide uskoi, että Towerin prinssit oli vihdoinkin löydetty ja luurangot haudattiin kunniamenoin Westminster Abbey'iin. Historioitsijat sen sijaan eivät ole asiasta aivan yhtä vakuuttuneita kuin aikalaiset tuolloin. Ruumiita ei ole sittemmin tutkittu, joskin nyt kun Rikhardin ruumis on tunnistettu olisi mahdollista tutkia myös näiden luurankojen DNA ja saada varmuudella selville ovatko he todella Edvard V tai pikku-Richard.

Rikhard III itse kuoli Bosworthin taistelussa elokuun 22. päivänä vuonna 1485 ollen viimeinen Englannin kuningas, joka on kaatunut taistelukentällä. Hänen alaston ruumiinsa asetettiin ensin näytteille ja haudattiin sitten huomaamattomasti Leicesteriin erään luostarin kirkkomaalle. Rikhardin hautapaikasta on viimeinen maininta vuodelta 1612 ja sen jälkeen tieto haudan sijainnista hävisi 400 vuodeksi.Kunnes se sitten vuonna 2012 löydettiin uudelleen.

Ja varmuus saatiin nyt myös siitä, että Rikhard III:lla ei ollut kyttyräselkää.

Paskajuttu

Helsingin yliopiston Ylioppilas-lehti täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Lehti on historiansa aika kuohuttanut useasti. Vuonna 1956 lehti tuomitsi Neuvostoliiton toimet Unkaria vastaan ja toimi siis vastoin YYA-Suomen virallista linjaa. Vuonna 1965 lehti puolusti jumalanpilkasta tuomittua Hannu Salamaa ja vuotta myöhemmin lehti kohautti uudelleen arvostelemalla kirkkoa.

Vuonna 2013 lehden päätoimittaja ja toimitussihteeri tekivät juhlanumeroon raportin siitä miltä tuntuu paskoa housuun linja-autossa välillä Helsinki-Turku.

Miksi paskoa housuun ja raportoida siitä? Toimittajat itse eivät ole suostuneet kertomaan mitään motiivia toiminnalle. "Kaikki on siinä jutussa" he ovat itse vastanneet. Selväksi ei siis ole tullut, että oliko suunnitelmissa jonkinlainen kannanotto yksilönvapauksiin vai Duudsonmainen hölmöily.

Bussiyhtiö Vainion toimitusjohtaja ei ole varsinaisesti ilahtunut yhtiön autossa tapahtuneesta mediaspektaakkelista. Bussimatkustajien viihtyvyyttä kun ei varmasti suoranaisesti paranna tieto siitä, että joku on saattanut tällä paikalla paskoa housuunsa. Yhtiö on ilmoittanut, että se harkitsee jatkotoimien aloittamista ja toivoo ainakin anteeksipyyntöä.

Mitä ei varmaan ole tulossa, koska kaiketi tätä housuunpaskomista tullaan perustelemaan sananvapaudella.

Päätoimittaja on itse linjannut, että hänen johtamansa Ylioppilas-lehti on yhteiskunnallisesti kantaaottava lehti. On vain vaikea arvioida, että millä tavalla housuun paskomisesta raportoiminen on yhteiskunnallista vaikuttamista. Se on vain huono ja nolo juttu. Koko jutussa paistaa läpi se, että ei toimittajia kiinnosta yhteiskunta tai edes muut ihmiset. Heitä kiinnosti vain oma "paskotaan housuihin"-elämyksensä.

Mitä tämä sitten kertoo Ylioppilas-lehden tasosta? No itse olen ainakin tyytyväinen, että en enää jäsenmaksujen muodossa joudu tukemaan lehteä (jokainen yliopiston opiskelija joutuu) ja lehden tilauksenkin pistin poikki jo opiskeluaikoinani useita vuosia sitten.

Noh, karma iskee. Päätoimittaja tunnetaan jo netissä nimityksellä "kakkapäätoimittaja". Ei mitenkään ylevä lisänimi..

Haastatteluja

Kävi sitten niin, että yritys jolle työskentelen menetti kilpailutuksessa asiakkuuden ja piti sen kunniaksi YT-neuvottelut. Liki puoli vuotta elettiin jännityksessä, kunnes loppuvuodesta tuli varmuus, että asiakkuus oli ja meni, saamme kaikki kenkää tai sitten meidät uudelleensijoitetaan "vastaavankaltaisiin tehtäviin".

Kun samaan aikaan tapahtui myös valmistuminen, on kulunut n. kuukauden aika ollut yhtä työhaastattelua.

- Haastattelu nro 1: eräs Suomen ev.lut.kirkon hiippakunta. Haastattelijoita oli kolme, haastateltavia viisi. Hyvin kuumottava tilaisuus, jossa pistettiin hakijat koville ja sitten katsottiin että mikä murtuu ensin. Ensin yhteinen keskustelu jostain aiheesta arvioijien arvioidessa. Koko ajan päässä jyskytti, että "en ole sanonut mitään...en ole sanonut mitään...en ole sanonut mitään...NO SANO NYT JOTAIN!...Miksi ihmeessä noin sanoit?...Eihän siinä ollut mitään tolkkua...no sano nyt jotain.."

Sitten yksittäin jokaisen haastattelijan luo, olit kirjoittanut esitelmäkirjeen ja siitä haastattelijat sitten tyylinsä mukaan enemmän tai vähemmän haastoivat riitaa.

Tulos hyvä, olen tervetullut hiippakuntaan jos seurakunta löytyy.

- Haastattelu nro 2: oman firman uudelleensijoituskeskustelu. Myöhästyin, mutta ei hätää, myöhässä oli haastattelijakin. Joita oli itse asiassa kaksi. Ainoat jotka huomasivat myöhästymiseni olivat minä itse ja respa-vartija, joka viisaasti kehoitti pitämään mölyt mahassa.

Haastattelu jokseenkin epämukava, kalsea huone, iso pöytä, jonka toisessa päässä sinä, toisessa päässä haastattelijat läppäreiden kanssa. Englannin taitoa kysyttiin, se oli jostain syystä tärkeää. Niinkin tärkeää, että osa haastattelusta käytiin englanniksi.

Tulos kohtalainen, ne "vastaavat tehtävät" olivat huonompia tehtäviä huonommalla palkalla.

- Haastattelu nro 3: eräs seurakunta. Muutama haastattelija, menimme kaikki hakijat kimppakyydillä paikalle, kun oltiin kaikki tuttuja haastattelusta nro 1. Saatiin leipää ja pullaa perillä, sitten odottamaan. Minä olin viimeinen, mutta aika kului yllättävän mukavasti. Itse haastattelutilanne ihan mukava, kysymykset olivat vaikeita, osa helppoja, onnistuin mielestäni olemaan melko hurmaava. Siitä huolimatta, että sisällä kipuilin, että onko tämä tehtävä sittenkään minua varten. Loppupuolella minulle tuli nälkä ja vatsa murisi äänekkäästi.

Tulos joko hyvä tai huono - riippuen siitä mistä näkökulmasta nyt katsoo: en tullut valituksi.

- Haastattelu nro 4: kilpaileva vartiointiliike. Rekrytoija yritti olla provokatiivinen, mutta ei ollut mitään verrattuna siihen höykytykseen jota saatiin haastattelussa nro 1. Oli hyvin perillä seurakuntamaailman asioista ja heitti sieltä ikäviä kierrepalloja: "oletko menossa kesäksi rippileirille? Siitä on aika kauan kun olet viimeksi ollut seurakunnassa töissä, siksikö ei nyt löydy sieltä töitä?"

Tulos hyvä: sain töitä.

- Haastattelu nro 5: eräs hiippakunta. Samana päivänä kuin haastattelu nro 4. Tyyli ihan eri kuin haastattelussa nro 1. Istuin mukavassa nojatuolissa ja juttelin piispan kanssa niitä näitä. Piispa ohjasi keskustelua esittelykirjeeni perusteella, mutta tunnelma oli kuin keskustelutuokiossa. Tunti meni niin että vierähti.

Tulos hyvä: tervetuloa hiippakuntaan jos seurakunta löytyy.

- Haastattelu nro 6: eräs seurakunta. Hakijoita kuusi, päättivät pitää ryhmähaastattelun. Myöhästyin, Pendolino on hyvä juna, varsinkin talvella. Onneksi eräs toinenkin oli myöhästynyt, tuttu haastattelusta nro 1 (Suomen Siion on snadisti pieni). Meillä oli siis oma haastattelu. Haastattelijoita taisi olla lähemmäs 10, ne katsella nakottivat meitä pöydän toiselta puolelta, ja muutama esitti kysymyksiä. Odottivat selkeää asiantuntemusta ja näkemystä hakemansa työalan ongelmakohtiin, kaipasivat kehitysideoita. Minulla ei ollut niitä. Yritin olla hurmaava ja hauska, nauroivat muutaman kerran (ja onneksi kohdissa, joissa oli tarkoituskin nauraa).

Sisällä ristiriitainen fiilis: onko tämä minua varten varmasti? Hyppy tuntemattomaan pelottaa.

Tulos: en tiedä.