Castameren sateet

Tätä on tullut viime aikoina kuunneltua:

The Rains of Castamere

Lauluhan on siis George R.R. Martinin kirjasarjasta Tulen ja Jään laulu, tunnettu myös televisiosarjana Game of Thrones. 

 Kirjasarjaa lukeneet tajuavat vitsin, kun sanon että tämä laulu kannattaa esittää häissä.

Sanat:

And who are you, the proud lord said, that I must bow so low?
Only a cat of a different coat, thats all the truth I know. 
In a coat of gold or a coat of red, a lion still has claws. 
And mine are long and sharp, my lord, as long and sharp as yours. 
And so he spoke, and so he spoke, that lord of Castamere.
But now the rains weep o'er his hall, with no one there to hear.
Yes now the rains weep o'er his hall, and not a soul to hear. 

Esittäjänä on The National-niminen indie rock-bändi.

Sanat Ylen kääntämänä:

"Ken lienet", sanoi kopea lordi, "jota syvään pitää kumartaa?
Vain kissa erivärinen, et sen ihmeempää.
Oli turkin väri kulta taikka punainen, kynnet leijonalla on.
Ja mun kynteni on terävät ja pitkät niin kuin sun."
Ja niin sanoi hän, ja niin sanoi hän, tuo lordi Castameren.
Nyt itkee sade yllä linnan sen, ei kuule kukaan vain.
Nyt itkee sade yllä linnan sen, ei kuulijaa oo lain.

Kirja-arvostelu: Cop in the Hood

Peter Moskos on amerikkalainen kriminologian professori, joka nykyisin työskentelee ja opettaa John Jay Collegessa. Valmistuttuaan Harvardin yliopistossa hän ennen jatko-opintojensa aloittamista työskenteli  n. vuoden ajan Baltimoren kaupungin poliisilaitoksella. Näistä kokemuksistaan hän kirjoitti vuonna 2008 kirjan  "Cop in the Hood: My Year Policing Baltimore's Eastern District". Siinä hän kertoo millaista oli työskennellä poliisina Baltimoren kaupungin köyhimmässä ja huumerikollisuuden riivaamassa kaupunginosassa.

Kirja on mielenkiintoinen kurkistus amerikkalaisessa ghetossa työskentelevän poliisin maailmaan ja Moskos esittää kirjassaan myös kovaa kritiikkiä poliisitaktiikoita ja huumesotaa vastaan. Kuitenkaan kirja ei täysin täytä antamiaan lupauksia: Moskos ei ole jutuniskijä parhaimmasta päästä ja kertoo loppujen lopuksi kovin vähän esimerkkejä elävästä elämästä. Hän kertoo, ettei aikoinaan tullut tehneeksi riittävän selkeitä muistiinpanoja, vaikka olikin jo tuolloin aikeissa joskus kirjoittaa kokemuksistaan. Ja valitettavasti tämä kyllä näkyy teoksessa.

Kun muistelmaosio jää siis aika vajaaksi, niin mielenkiintoisemmaksi osioksi nouseekin sitten Moskosin kommentointi poliisitaktiikoista ja ajattelumaailmoista. Hän kritisoi poliisitaktiikan muuttumista tilastotieteeksi, jossa yksiköiden ja jopa yksittäisten poliisimiesten tehokkuutta tarkastellaan tilastojen valossa. Hän huomauttaa sen johtavan siihen, että esimiesten painostuksen alaisena poliisit pyrkivät tekemään mahdollisimman paljon pidätyksiä. Kuitenkin valtaosa näistä pidätyksistä menee suoraa päätä roskalaatikkoon, eli syytteitä ei ikinä nosteta ja ainoa hyöty jää tilaston tasolle. Tämänkaltaisesta pidätyskeskeisestä ajatusmaailmasta tulisi hänen mukaansa luopua: määrän sijaan laatua. (Kirjassaan Moskos käsittelee myös vanhaa urbaanilegendaa: onko poliisilla pidätyskiintiöt? Virallinen totuus oli ja on, että ei ole. Samanaikaisesti hän kuvailee laitoksen sisällä alkanutta "kurinpitokampanjaa", jossa kaikkien sellaisten poliisimiesten, jotka olivat tehneet tarkkailujakson aikana vähemmän kuin kaksi pidätystä, tuli laatia selvitys toiminnastaan esimiehilleen)

Moskos myös kuvaa nykyaikaisen poliisitaktiikan olevan liian autokeskeistä ja reaktiivista: että nykyajan ihmiset odottavat poliisin tulevan paikalle aina hätänumeroon soitettaessa ja poliisit puolestaan pelkästään reagoivat näihin ilmoituksiin. Tämän vuoksi poliisitoiminta on muuttunut radioautokeskeiseksi: radiolla välitetään tiedot ja autolla liikutaan nopeasti paikasta toiseen. Samalla Moskosin mukaan on menetetty kokonaan ns. yhteisöllinen poliisitoiminta.  Tilalle hän ehdottaa ainakin osittaista autopartioinnista luopumista ja jalkapartiointiin palaamista.

Moskosin kirjan kiistanalaisimmat kohdat liittyvät huumeisiin. Hän kuvaa katupoliisien turhautumista huumekauppiaisiin ja huumesotaa vastaan, kun reaktiivinen poliisitoiminta ei pysty estämään huumekauppaa tai lopettamaan huumeiden käyttöä tai huumeväkivaltaa. Hän jopa sanoo, että amerikkalainen huumeiden vastainen sota on aiheuttanut enemmän kurjuutta kuin huumeet itsessään, sillä viranomaisten huumesota yhdistettynä tilastotieteelliseen poliisitaktiikkaan on johtanut valtavien ihmisjoukkojen kiinniottoihin ja vankilatuomioihin: ja että nämä toimenpiteet ovat iskeneet kaikkein kipeimmin köyhiin alueisiin. Koko "War on Drugs" on hänen mukaansa jo lähtökohdiltaan syrjivä ja tuomittu epäonnistumaan. Tilalle Moskos ehdottaa, että huumeet tulisi laillistaa ja huumeidenkäyttäjille tulisi tarjota nykyisten vankilatuomioiden sijaan hoitoon. Vain siten - Moskos argumentoi - huumeväkivalta voisi päättyä ja poliisi voisi keskittyä taas ihmisten auttamiseen.

Oma arvio on, että Moskosin väitteet huumeiden laillistamisen puolesta osuvat ja uppoavat, jos jo valmiiksi olet sen kannalla. Vastakkaista kantaa edustava tuskin vakuuttuu. Mutta ajattelemisen aihetta Moskos kyllä antaa. Toisaalta jossain määrin huumekeskustelu menee ohi suomalaiselta: täällä huumeidenkäyttö ei ole (ainakaan vielä) noussut lähellekään samoja mittasuhteita mitä se on Yhdysvalloissa.

Hieman ristiriitainen, pettymyksen sukuinen lukukokemus: sisäpiiritietoa tulee jonkin verran, mielenkiintoisia ajatuksia, joitain mielenkiintoisia tarinoita. Mutta ei tarpeeksi paljon, ei tarpeeksi värikkäästi kerrottuna.

Kirja: "Poikani Kevin"

Elokuvia on tullut joskus suositeltua täältä, niin suositellaan nyt sitten myös joskus kirjojakin.

Lionel Shriverin kirja Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin) kertoo fiktiivisen tarinan kouluampujasta. Tarina on kerrottu ampujan äidin, Eva Khatchadourianin, näkökulmasta. Kerronta tapahtuu minämuodossa, kun kertoja-Eva lähettää vieraantuneelle aviomiehelleen Franklinille kirjeitä joukkomurhan jälkeen. Kirjeissään Eva käy läpi suhdettaan aviomieheensä ennen ja jälkeen heidän poikansa Kevinin syntymän, Kevinin elämää tämän syntymästä joukkomurhaan ja Evan ajatuksia omasta roolistaan Kevinin elämässä. Samalla hän myös tunnustaa miehelleen monia aikaisemmin salaamiaan asioita, kuten ettei ole koskaan kunnolla pystynyt rakastamaan Keviniä tai miten hän kerran mursi Kevinin käden vahingossa. Tai siitä miten Evan näkökulmasta katsottuna Kevin tuntui syntymästään saakka vihaavan ja halveksivan kaikkia ihmisiä (muistuttaen siinä mielessä synnynäistä sosiopaattia, joskin aika paljon jätetään myös lukijan mielikuvituksen varaan).

Kerrontamuodostaan huolimatta kirja muistuttaa myös trilleriä, jossa jännitys tiivistyy tarinan edetessä kohti katkeraa loppuaan.

"Luonto vastaan kasvatus" on yksi kirjan kantavia teemoja. Kyseinen termi "luonto vastaan kasvatus" kuvaa yhteiskuntatieteissä käytyä vastakkainasettelua ja kiistaa sitä, missä määrin ihmisen käyttäytyminen on selitettävissä ihmisen biologisilla ominaisuuksilla eli geeneille, ja missä määrin kasvatuksella ja kulttuurilla. Oliko Kevin jo syntyessään sosiopaatti, kykenemätön muodostamaan ihmissuhteita vai tuliko hänestä sellainen kasvatuksen myötä? Tätä Eva pohtii kirjeissään ja vielä enemmän sitä saa pohtia lukija tekstin äärellä.

Kirja käsittelee siis aikamoisia tabuja. Kouluampumisten lisäksi se nostaa esille äitiyden ja ehkä yhden isoimmista tabuista ja peloista joka siihen liittyy. Mitä jos äiti - kaikista parhaista yrityksistään huolimatta- ei yksinkertaisesti pysty rakastamaan lastaan? Voiko ihminen todellakin syntyä pahana? Tai miten länsimaalainen optimistinen elämänasenne voi joskus pitää sisällään melkoiset tuhon siemenet - tätä puolta tarinassa edustaa Franklin-isä, joka loppuun asti pitää kiinni haavekuvastaan, että hänellä on ihan tavallinen, onnellinen perhe.

Kirja on mielenkiintoinen ja vaikuttava lukukokemus, jota saa pohtia monelta kantilta. Esimerkiksi kertojan luotettavuus: missä määrin Eva on "luotettava kertoja", missä määrin hän kaunistelee ja vääristelee omaa osuuttaan? Jos tarina kerrottaisiinkin Kevinin näkökulmasta, niin miltä tapahtumat sitten näyttäisivät? Kaiken kaikkiaan "Poikani Kevin" on mukaansatempaava, surullinen ja traaginen tarina, johon kyllä kannattaa tutustua.