Joka kesä tuntuu tuovan eteen myös uusia työtehtäviä. Tänä kesänä pidin ensimmäistä kertaa lasten kirkossa saarnan.
Seurakuntaa oli paikalla runsaasti ja minua jännitti. Puhe oli lyhyt ja ytimekäs ja saarnatekstinä oli Lasten evankeliumi (Mark. 10: 13-16). Eipä tosin paljoa vaihtoehtojakaan ollut, muut Perheen sunnuntain lukukappaleet ovat mielestäni vielä vaikeampi muokata ns. lapsiystävällisiksi (erityisesti Mark. 10:2-9) jossa Jeesus kieltää avioeron. Tärkeä keskustelunaihe kyllä, mutta ei ole minulla kanttia aloittaa sitä keskustelua kirkossa, jossa on paljon erilaisia perheitä erilaisissa tilanteissa.
Harkitsin saarnan elävöittämistä jotenkin, mutta laiskuus vei voiton (hyi minua) ja vain puhuin. Yritin puhua normaalilla puheäänelläni, mutta en sitten tiedä herkesinkö lässyttämään. Toivottavasti en.
Lapset ovat seurakuntaväestä sikäli rehellisimpiä, että kun saarna karkaa yli hilseen tai on kestänyt jo liikaa, niin se tuodaan tiedoksi. Tämän tietäen saarna oli alusta alkaen lyhyt ja aina kun seurakunnan joukosta kuului parahdus tai näkyi levotonta liikahtelua, pudotin lukemastani kappaleesta puolet pois (ei muuten sitten tule toimimaan "aikuisten jumalanpalveluksissa", tiedoksi vaan). Tarkkana piti olla, että saarna pysyi kuitenkin kasassa ja ymmärrettävänä.
Olin kuitenkin ihan tyytyväinen jumalanpalvelukseen ja omaan osuuteeni.
2 kommenttia:
Odotas vaan , kun osun seuraavan kerran sinne suunnalle, missä saarnaat. Käyn ihan pahankurisuuttani pari kertaa takapenkissä parahtamassa kesken puheen. Huokaukset kun eivät tunnetusti pappeihin tehoa. Olen kokeillut ;-)
Sitä siis odotellessa :-)
Sitäpä ei kyllä tiedäkään, mitä sitten voisikaan tapahtua, jos bongaan tutun parahtelijan kirkon penkistä. Olen nimittäin minäkin joskus kirkossa villiintynyt ;-)
Lähetä kommentti