Krätyakan blogissa kerrottiin kipeitä muistoja kouluajoilta. Olen aiemmin kyllä kirjoittanut ja julkaissut täällä tämän muistelon, mutta ilmeisesti poistanut sen häpeän vallassa, kun tajusin, että lukijoita on jonkin verran ja osa on tuttuja. Miksi koin sen häpeälliseksi, vaikka minä en ole tehnyt mitään väärää, on varmasti toisen blogimerkinnän aihe.
Olin lukion ensimmäisellä luokalla, 16-vuotias, maalaiskylän poika isossa kaupungissa (10 000 asukasta) ja uudessa koulussa. Aiemmat 9 vuotta olin ollut luokkani hiljainen, joka ei vapaaehtoisesti tunnilla sanaa suustaan päästänyt. En ollut takarivin paha poika, vaan seinävierustan keskirivin hiljaisia.
Lukiossa päätin sitten aloittaa uuden elämän. Kunnianhimoinen ajatukseni oli, että minusta tulee tuntiaktiivinen ja puhelias (no ei tullut, mutta haaveissa on hyvä elää). Tämä suuri ajatus mielessäni menin ensimmäiselle liikunnantunnille, minä ja 30 muuta 16-vuotiasta poikaa, joista suurinta osaa en tuntenut edes näöltä.
Opettaja järjesti meidät istumaan auditorioon. Ensimmäinen liikuntatunti käytettäisiin suunnitteluun, tutustumiseen ja tavoitteiden selväksi tekemiseen, tämä oli päivän mantra. Minä kukistin vaistoni hakeutua taakse ja istuuduin eteen.
Opettaja - joka tunsi ison osan paikalla olevista nuorista yläasteen ajoilta - kertoi visioistaan ja näkemyksistään. Saimme selville muun muassa sen, että hän inhosi salibandya. Hän vaikutti kuitenkin melko hauskalta, tosin karulla tavalla. Sitten opettaja kertoi arvosteluperiaatteistaan. Niihin vaikutti paitsi osaaminen, myös asenne ja yleinen aktiivisuus.
Tässä vaiheessa opettaja kääntyi ja osoitti minua sormella sanoen: "Esimerkiksi sinä olet selvästi ylipainoinen, se laskee numeroa." Olen muistini hämäristä tavoittavinani että hän neuvoi minua myös olemaan ottamatta itseeni. Tai sitten vain kuvittelen nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin.
Sen muistan, että joku nauroi selkäni takana. Ja sen, että istuin lopputunnin paikallani kuin tikku paskassa naama tulipunaisena, toisaalta kylmän puistatukset välillä lävitse mennen ja yritin olla räpyttämättä silmiäni.
2 kommenttia:
Siis aivan uskomaton asenne päästää suustaan jotain tuommoista heti alkuun. Todella motivoivaa ja ammattitaitoista !??? Sitäpaitsi monet ylipainoiset ovat liikunnallisesti lahjakkaita.
Itse en kyllä ollut. Ja tavallaan se ahdistus kyllä "motivoi". Laihduin aika reippaasti tuona vuonna. Ehdot tuli silti.
Lähetä kommentti