Olen huomannut itsessäni huolestuttavia "papillisia" merkkejä. Niiden ilmaantuminen on sitäkin yllättävämpää, että en ole vuoteen tehnyt juuri minkään näköistä teologiaan jotenkin liittyvää ajatustyötä tai harjoitteita. Tai no nyt hiukan liioittelen, leireillä olen kyllä käynyt ahkerasti. Mutta teologian pohdiskelu ja käytännön harjoittelu on jäänyt vähemmälle.
Se huolestuttava merkki on se, että en enää osaa arvioida kuinka kauan olen puhunut. Saatan puhua pitkäänkin, mutta minusta tuntuu, että olen juuri aloittanut. Vaarana on siis tulla jaarittelijaksi, kun 25 minuuttia paasattuaan istuu alas ja miettii että olipas se lyhyt puhe. Itse arvostan ytimekkäitä, hyvin jäsenneltyjä puheita, jotka ovat mieluummin lyhyitä kuin pitkiä. Koska pitkän puheen täytyy olla erityisen hyvä, jotta sitä jaksaa kuunnella. Tai puhujassa itsessään täytyy olla jotain sellaista, että häntä haluaa kuunnella. Siksi mieluummin lyhyt puhe, kuin pitkä puhe.
Olen pitänyt 15-20 minuuttia itselläni ihan maksimina (minulta se tarkoittaa noin kolmea liuskaa tekstiä ), mutta nykyisin tuntuu, että helposti ylitän sen. Uskon, että se johtuu epävarmuudesta. Teologin lihakset ovat ruosteessa ja siksi jännitän puhumista. Toisaalta ehkä ihailen liiaksi saarnaidoleitani, enkä uskalla olla oma itseni. Seuraava suuri koetus on perhekirkko, jossa seurakunta kyllä ilmaisee, jos ei enää kiinnosta.
Saarnanuottia en ole vielä tainnut saada. Kuulijathan senkin osaisivat parhaiten kertoa.
keskiviikko 29. heinäkuuta 2009
tiistai 28. heinäkuuta 2009
Alemmuuskompleksinen teologi
Seikkailin taas netissä ja päädyin lukemaan teologista keskustelua. Ei ehkä olisi pitänyt.
Olen saanut rokotuksen niitä keskusteluja vastaan. Niiden näkeminenkin aiheuttaa jo melkein inhonväreitä. Kokemukseni mukaan teologisia keskusteluja on netissä kolmenlaisia: 1) vänkäämiskeskusteluja, joissa keskustelevat maallikot (siis ei-teologit). Ajoittain keskustelu on täysin asiatonta provoamista puolin ja toisin. Luterilaisuus ottaa turpiinsa. 2) Hurskaita keskusteluja, joissa viitteitä Raamattuun on enemmän kuin konsonantteja. Vaatii Raamatun jatkuvan läsnäolon, jotta saisi selville, että mitä se kirjoittaja oikein yrittää sanoa. Luterilaisuus ottaa turpiinsa. 3) Asiantuntevat keskustelut, joissa vääntävät teologit. Näihin pöytiin ei olekaan enää menemistä. Keskustelu ei ole asiatonta karkealla tavalla, joskin sivistyneesti voidaan olla aivan yhtä häijyjä kuin keskustelutyypissä yksi.
Minä en ole "keskustelusynnistä" vapaa itsekään. Kun päätin/koin, että teologia voisi olla alani, harrastin keskustelemista innolla. Keskustelupalstani oli Nyt-liitteen Uskontofoorumi. Minusta keskustelu oli mukavaa, pidin ykköstyypin keskusteluista (jos ne pysyivät asiallisina), kakkostyypissä yritin olla mukana ja uskoin kuuluvani kolmostyyppiin. Varsinkin silloin, kun olin opiskellut teologiaa jo puoli vuotta ja läpäissyt kirkkohistorian, systemaattisen teologian ja eksegetiikan peruskurssit.
Nyt, kun tästä kaikesta on kulunut jo vuosia, uskallan jo paljastaa nickini. Se oli Kaikentietävä(?). Ironiaa osoittaa tuo kysymysmerkki, koska huomasin, että olin aina besserwisseröimässä kaikissa mahdollisissa keskusteluissa. Mutta olin innokas käännynnäinen.
Sain ihan nettikavereitakin, kunnes kyllästyin ja lopetin. Tähän vaikutti ennen kaikkea Nyt-palstan sulkeutuminen, mikä johti että nettiseurakuntamme siirtyi Suomi24:lle. Taisin sielläkin kitkutella puoli vuotta, mutta sitten samojen asioiden vatkuttaminen ja nimettömänä pysyttelevien kirjoittajien trollaaminen vei kaiken innon.
Järkyttävää on kuitenkin ollut huomata se, että vuosien opiskelujen jälkeen minä en edelleenkään pysty nousemaan kolmostason veljien ja sisarien keskuuteen. Ei ole minusta keskustelemaan dogmatiikasta tai systemaattisesta teologiasta ylipäätänsä. Minä en osaa enkä tiedä aiheesta tarpeeksi. Tai oikeastaan juuri mitään. Ja se aiheuttaa hienoista alemmuuskompleksia. Olen opiskellut yli kuusi vuotta alaa, josta en tiedä hölkäsen pöläystä.
Tähän blogiinkin ajattelin joskus alkaa kirjoittamaan teologiaa. Jälkikäteen ajateltuna onneksi se ajatus ei ottanut tulta alleen enkä koskaan tosissani alkanut räpistelemään kokoon mitään teologisesti merkittävää sanottavaa. Koska eipä taida minulla sellaiseen paukut riittää. Sisäinen teologini on aika tylsämielinen. Ja se myös kuiskaa sisälläni aika herkästi: "Että aikuiset ihmiset sitten jaksaa vääntää..."
Olen saanut rokotuksen niitä keskusteluja vastaan. Niiden näkeminenkin aiheuttaa jo melkein inhonväreitä. Kokemukseni mukaan teologisia keskusteluja on netissä kolmenlaisia: 1) vänkäämiskeskusteluja, joissa keskustelevat maallikot (siis ei-teologit). Ajoittain keskustelu on täysin asiatonta provoamista puolin ja toisin. Luterilaisuus ottaa turpiinsa. 2) Hurskaita keskusteluja, joissa viitteitä Raamattuun on enemmän kuin konsonantteja. Vaatii Raamatun jatkuvan läsnäolon, jotta saisi selville, että mitä se kirjoittaja oikein yrittää sanoa. Luterilaisuus ottaa turpiinsa. 3) Asiantuntevat keskustelut, joissa vääntävät teologit. Näihin pöytiin ei olekaan enää menemistä. Keskustelu ei ole asiatonta karkealla tavalla, joskin sivistyneesti voidaan olla aivan yhtä häijyjä kuin keskustelutyypissä yksi.
Minä en ole "keskustelusynnistä" vapaa itsekään. Kun päätin/koin, että teologia voisi olla alani, harrastin keskustelemista innolla. Keskustelupalstani oli Nyt-liitteen Uskontofoorumi. Minusta keskustelu oli mukavaa, pidin ykköstyypin keskusteluista (jos ne pysyivät asiallisina), kakkostyypissä yritin olla mukana ja uskoin kuuluvani kolmostyyppiin. Varsinkin silloin, kun olin opiskellut teologiaa jo puoli vuotta ja läpäissyt kirkkohistorian, systemaattisen teologian ja eksegetiikan peruskurssit.
Nyt, kun tästä kaikesta on kulunut jo vuosia, uskallan jo paljastaa nickini. Se oli Kaikentietävä(?). Ironiaa osoittaa tuo kysymysmerkki, koska huomasin, että olin aina besserwisseröimässä kaikissa mahdollisissa keskusteluissa. Mutta olin innokas käännynnäinen.
Sain ihan nettikavereitakin, kunnes kyllästyin ja lopetin. Tähän vaikutti ennen kaikkea Nyt-palstan sulkeutuminen, mikä johti että nettiseurakuntamme siirtyi Suomi24:lle. Taisin sielläkin kitkutella puoli vuotta, mutta sitten samojen asioiden vatkuttaminen ja nimettömänä pysyttelevien kirjoittajien trollaaminen vei kaiken innon.
Järkyttävää on kuitenkin ollut huomata se, että vuosien opiskelujen jälkeen minä en edelleenkään pysty nousemaan kolmostason veljien ja sisarien keskuuteen. Ei ole minusta keskustelemaan dogmatiikasta tai systemaattisesta teologiasta ylipäätänsä. Minä en osaa enkä tiedä aiheesta tarpeeksi. Tai oikeastaan juuri mitään. Ja se aiheuttaa hienoista alemmuuskompleksia. Olen opiskellut yli kuusi vuotta alaa, josta en tiedä hölkäsen pöläystä.
Tähän blogiinkin ajattelin joskus alkaa kirjoittamaan teologiaa. Jälkikäteen ajateltuna onneksi se ajatus ei ottanut tulta alleen enkä koskaan tosissani alkanut räpistelemään kokoon mitään teologisesti merkittävää sanottavaa. Koska eipä taida minulla sellaiseen paukut riittää. Sisäinen teologini on aika tylsämielinen. Ja se myös kuiskaa sisälläni aika herkästi: "Että aikuiset ihmiset sitten jaksaa vääntää..."
torstai 23. heinäkuuta 2009
Suruviesti
Taas aamulla tuli kotoa ikävä puhelinsoitto, mitä olin tosin tiennyt jo odottaakin. Myös toinen kilpikonnani, Kaisa nimeltään, on menehtynyt.
Kuten aiemmassa viestissä, jossa kerroin Kallen kuolemasta, kerroin molempien konnien yleistila oli laskenut kuluneen n. puolen vuoden aikana selvästi. Kaisa saatiin toipumaan melko hyvin, mutta Kalle kuoli. Hetken jo luulimme, että Kaisa jatkaisi taapertamistaan tässä maailmassa, sillä kaikki näytti lupaavalta. Se söi hyvin, ui ja käveli. Oli virkeä ja seurasi maailmaa.
Mutta sitten tapahtui romahdusmainen yleistilan lasku. Tänään oli tarkoitus mennä eläinlääkäriin, kuulemaan että joko se yritettäisiin parantaa (keuhkosairaudesta, jjota Kaisa oletettavasti sairasti ja joka lähteiden mukaan koituu lähes poikkeuksetta konnan kuolemaksi hoidosta huolimatta) tai sitten se siirrettäisiin ajasta ikuisuuteen. Tätä vaikeaa päätöstä ei sitten tarvinnut tehdä eikä kenenkään toteuttaa (minähän olen satojen kilometrien päässä itse tapahtumapaikasta), sillä Kaisa menehtyi yön hiljaisuudessa terraarioonsa.
Nyt ne on haudattu meidän kotipihalle omenapuun juurelle. Pikkusisko on käynyt poimimassa kukkia ja ostamassa hautakynttilän, joka kuulemma sytytetään tänään illalla haudalla. Minä olen hengessä mukana täällä kaukana.
Yhteistä taivalta minulle, Kaisalla ja Kallelle kertyi vähän yli 13 vuotta. Ei kovin paljon, mutta en tiedä kuinka vanhoja mahtoivat K&K olla, kun ne meille muuttivat. Niitä väitettiin 4-vuotiaiksi, mutta en kyllä enää usko sitä. Molemmat olivat jo reilusti täysikasvuisia, joten veikkaan että ne saattoivat olla iältään 10-30-vuotiaitakin.
Mutta niin päättyi sekin aika.
Kuten aiemmassa viestissä, jossa kerroin Kallen kuolemasta, kerroin molempien konnien yleistila oli laskenut kuluneen n. puolen vuoden aikana selvästi. Kaisa saatiin toipumaan melko hyvin, mutta Kalle kuoli. Hetken jo luulimme, että Kaisa jatkaisi taapertamistaan tässä maailmassa, sillä kaikki näytti lupaavalta. Se söi hyvin, ui ja käveli. Oli virkeä ja seurasi maailmaa.
Mutta sitten tapahtui romahdusmainen yleistilan lasku. Tänään oli tarkoitus mennä eläinlääkäriin, kuulemaan että joko se yritettäisiin parantaa (keuhkosairaudesta, jjota Kaisa oletettavasti sairasti ja joka lähteiden mukaan koituu lähes poikkeuksetta konnan kuolemaksi hoidosta huolimatta) tai sitten se siirrettäisiin ajasta ikuisuuteen. Tätä vaikeaa päätöstä ei sitten tarvinnut tehdä eikä kenenkään toteuttaa (minähän olen satojen kilometrien päässä itse tapahtumapaikasta), sillä Kaisa menehtyi yön hiljaisuudessa terraarioonsa.
Nyt ne on haudattu meidän kotipihalle omenapuun juurelle. Pikkusisko on käynyt poimimassa kukkia ja ostamassa hautakynttilän, joka kuulemma sytytetään tänään illalla haudalla. Minä olen hengessä mukana täällä kaukana.
Yhteistä taivalta minulle, Kaisalla ja Kallelle kertyi vähän yli 13 vuotta. Ei kovin paljon, mutta en tiedä kuinka vanhoja mahtoivat K&K olla, kun ne meille muuttivat. Niitä väitettiin 4-vuotiaiksi, mutta en kyllä enää usko sitä. Molemmat olivat jo reilusti täysikasvuisia, joten veikkaan että ne saattoivat olla iältään 10-30-vuotiaitakin.
Mutta niin päättyi sekin aika.
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Pyhä mies
Minäpä tunnen pyhän miehen. Eipä tunne kovin moni, ei.
Nokkelimmat ehkä jo keksivät mistä puhun. Katsokaapa tätä: 11111111!!!!11,,,,,,;;;;;;;bbbbbbbCCCCCCccccccc@@@@@@@
Kone toimii! Talouspäällikkö ei suutukaan minulle! Huraa!
Koneen korjasi pyhä mies. Kymmenien kilometrien päästä hän korjasi tietokoneen. Hän ei paljon mitään edes sanonut, vähän jotain chattasi ja käski päivittää koneen. Ja katso, kone korjaantui.
Olen ihan mykistynyt.
Nokkelimmat ehkä jo keksivät mistä puhun. Katsokaapa tätä: 11111111!!!!11,,,,,,;;;;;;;bbbbbbbCCCCCCccccccc@@@@@@@
Kone toimii! Talouspäällikkö ei suutukaan minulle! Huraa!
Koneen korjasi pyhä mies. Kymmenien kilometrien päästä hän korjasi tietokoneen. Hän ei paljon mitään edes sanonut, vähän jotain chattasi ja käski päivittää koneen. Ja katso, kone korjaantui.
Olen ihan mykistynyt.
Seurakunnan tietokone
Taisin hajottaa seurakunnan tietokoneen. Apua. Mitäköhän ne sanoo? Ehkä en kerro mitään. Palautan vain koneen ja kiitän lainasta.
Osa näppäimistä on sanonut sopimuksen irti. Ei toimi pilkku. Ei toimi nuolinäppäin alas. Tai pehmee pee. Tai see eli aakkosten kolmas kirjain. Ei ykkönen eikä huutomerkki. Eikä Alt Gr.
Se hyvä puoli on että tulee lyhyitä virkkeitä. Kun ei ole sitä pilkkua. Olen joskus kirjoittanut puolen sivun mittaisen virkkeen. Nyt se ei ole onneksi mahdollista. Ellen sitten vaan päätä olla välittämättä oikeinkirjoituksesta.
Osa näppäimistä on sanonut sopimuksen irti. Ei toimi pilkku. Ei toimi nuolinäppäin alas. Tai pehmee pee. Tai see eli aakkosten kolmas kirjain. Ei ykkönen eikä huutomerkki. Eikä Alt Gr.
Se hyvä puoli on että tulee lyhyitä virkkeitä. Kun ei ole sitä pilkkua. Olen joskus kirjoittanut puolen sivun mittaisen virkkeen. Nyt se ei ole onneksi mahdollista. Ellen sitten vaan päätä olla välittämättä oikeinkirjoituksesta.
maanantai 6. heinäkuuta 2009
Karin hyytävä huone
Kortteeripaikassani on monia mielenkiintoisia, suorastaan persoonallisia piirteitä. Eläinfauna, joka on saanut täydennystä lapsista, kaksi suihkua joista kumpikaan ei toimi, valtaisasti vessoja, itsekseen sulkeutuvat ovet, vuotavat vesihanat ja yömyöhään kurisevat ja pulputtavat putket luovat tunnelman, jota voisi kaiketi kutsua persoonalliseksi.
Yksi mielenkiintoisista piirteistä on pieni toimisto, jolle olen antanut nimen Karin hyytävä huone. Kerrotaan, että vuosia sitten siellä työskenteli eräs Kari. Ja sen kyllä huomasi, kun toimistossa kävi. Siellä oli pöytä, kirjahyllyjä, jotka notkuivat kirjoja, asiapapereita, suttupapereita, kyniä, valokuvia erilaisista retkistä. Siis ihan tavallinen pikkuruinen toimisto. Pöydällä oli jotain papereita ja kynä ikään kuin odottamassa lounaalle lähtenyttä työnpuurtajaa takaisin töihin.
Paitsi että yhtenä päivänä Kari lähti eikä koskaan enää palannut. Ja se tapahtui vuosia sitten. Ja kaikki nuo vuodet kynä ja paperit odottivat uskollisesti kadonnutta omistajaansa palaavaksi. Kaikki on kuin suoraan jostain kauhuelokuvan alkukohtauksesta.
Tarina olisi tosin hyytävämpi, jos se ei olisi ollut Kari itse joka minut sinne ensimmäisen kerran vei ja toimistonsa esitteli. Ei vain ollut saanut aikaiseksi korjata tavaroitaan, vaikka toimipiste oli vaihtunut.
Tänä vuonna tosin petyin, koska kortteeripaikan muut käyttäjät olivat sitten vissiin kyllästyneet ja tehneet Karin toimistosta lopultakin sen varaston, miksi se on vuosien saatossa hitaasti ollut muuttumassa. Mutta ilokseni löysin yhä joitain vanhoja esineitä niiltä ammoisilta ajoilta. Se oli kuin olisi tavannut vanhan tutun.
Yksi mielenkiintoisista piirteistä on pieni toimisto, jolle olen antanut nimen Karin hyytävä huone. Kerrotaan, että vuosia sitten siellä työskenteli eräs Kari. Ja sen kyllä huomasi, kun toimistossa kävi. Siellä oli pöytä, kirjahyllyjä, jotka notkuivat kirjoja, asiapapereita, suttupapereita, kyniä, valokuvia erilaisista retkistä. Siis ihan tavallinen pikkuruinen toimisto. Pöydällä oli jotain papereita ja kynä ikään kuin odottamassa lounaalle lähtenyttä työnpuurtajaa takaisin töihin.
Paitsi että yhtenä päivänä Kari lähti eikä koskaan enää palannut. Ja se tapahtui vuosia sitten. Ja kaikki nuo vuodet kynä ja paperit odottivat uskollisesti kadonnutta omistajaansa palaavaksi. Kaikki on kuin suoraan jostain kauhuelokuvan alkukohtauksesta.
Tarina olisi tosin hyytävämpi, jos se ei olisi ollut Kari itse joka minut sinne ensimmäisen kerran vei ja toimistonsa esitteli. Ei vain ollut saanut aikaiseksi korjata tavaroitaan, vaikka toimipiste oli vaihtunut.
Tänä vuonna tosin petyin, koska kortteeripaikan muut käyttäjät olivat sitten vissiin kyllästyneet ja tehneet Karin toimistosta lopultakin sen varaston, miksi se on vuosien saatossa hitaasti ollut muuttumassa. Mutta ilokseni löysin yhä joitain vanhoja esineitä niiltä ammoisilta ajoilta. Se oli kuin olisi tavannut vanhan tutun.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Kortteerin pihamaa
Kortteeripaikan piha on perinteisesti ollut mitä mielenkiintoisimman faunan näyttämönä. Ensimmäisenä kesänä pihaa piti päämajaanaan Ensio-fasaani, jonka laulunluritukset neljältä aamuyöstä toivat ikään kuin luonnon omaan makuuhuoneeseen asti.
Seuraavana vuonna pihalla pomppi rusakoita melkein sisälle asti, koska Ensio oli ilmeisesti löytänyt itselleen vaimokkeen. Tai sitten se oli syöty. Ja näinpä silloin pihalla ihka aidon siilinkin, joka ei pitänyt vedestä, vaikka sitä sille tarjottiin.
Tänä vuonna niin Ensio kuin rusakotkit ovat käyneet näyttäytymässä, mutta uusiakin tulokkaita on. Sanon niitä tirreiksi. Tirrit ovat hyvin uteliaita minun suhteeni, mutta ilmeisen huonomuistisia, koska minulta on samanpäivän aikana kysytty nimeä jo monta kertaa. Synnynnäisiä vartijoita siis. Aina kun menen pihalle, kaksi valpasta silmäparia seuraa liikkeitäni ja jos istahdan pihakeinuun, tirrit ilmestyvät myös pian pihalle ja valtaavat keinut itselleen heti kun olen poistunut. Kortteerin perusluonteesta johtuvaa monimutkaista sisääntuloprosessiani on jo myös ehditty ihmetellä ja kysellä mitä teen heidän kerhossaan.
Mutta vaikuttaisi siltä, että tulen toimeen näidenkin naapureiden kanssa.
Seuraavana vuonna pihalla pomppi rusakoita melkein sisälle asti, koska Ensio oli ilmeisesti löytänyt itselleen vaimokkeen. Tai sitten se oli syöty. Ja näinpä silloin pihalla ihka aidon siilinkin, joka ei pitänyt vedestä, vaikka sitä sille tarjottiin.
Tänä vuonna niin Ensio kuin rusakotkit ovat käyneet näyttäytymässä, mutta uusiakin tulokkaita on. Sanon niitä tirreiksi. Tirrit ovat hyvin uteliaita minun suhteeni, mutta ilmeisen huonomuistisia, koska minulta on samanpäivän aikana kysytty nimeä jo monta kertaa. Synnynnäisiä vartijoita siis. Aina kun menen pihalle, kaksi valpasta silmäparia seuraa liikkeitäni ja jos istahdan pihakeinuun, tirrit ilmestyvät myös pian pihalle ja valtaavat keinut itselleen heti kun olen poistunut. Kortteerin perusluonteesta johtuvaa monimutkaista sisääntuloprosessiani on jo myös ehditty ihmetellä ja kysellä mitä teen heidän kerhossaan.
Mutta vaikuttaisi siltä, että tulen toimeen näidenkin naapureiden kanssa.
Vanhenin
Vanhenin tuossa joku päivä sitten. Paljon tuli onnittelutekstareita. Kävin ostamassa itselleni kinuskikakun, jonka söin itse.
Seuraavana päivänä työkaverit muistivat nuorten illassa. Minulle laulettiin ja annettiin "makkarakakku". Siinä oli kolme grillattua makkaraa, joissa yhteen oli pistetty kynttilän virkaa toimittamaan palava tulitikku. Se tosin sammui ennen aikojaan, koska tuhisin onnessani, kun minulle laulettiin, enkä ehtinyt toivoa. Tosin yksi toiveeni toteutui, minulle tuotiin Cokista, kun sitä vienosti pyysin. Ja sinappiakin annettiin.
Yksi rippileiri on takana ja toinen on edessä. Kesä hurahtaa ohi ennen kuin huomaankaan ja kohta olen taas Helsingissä haalarit päällä. Tässä kesässä on muutoksen tuntua. Moni niistä nuorista, joiden kanssa olen täällä nyt jo kolmatta vuotta, on siirtymässä uusiin kuvioihin opiskelujen myötä. Se on samalla jännittävää aikaa, mutta samalla haikeaa. Muistelin erään nuoren kanssa ensitapaamistamme. Hän oli tulossa isoseksi leirilleni ja minä kävin esittäytymässä. Ulkona oli hellettä ja minulla oli musta puku päällä, koska olin tulossa jostain tilaisuudesta. Nyt hän lähtee syksyllä yliopistoon (siis nuori, ei se puku). Ja valmistuu luultavasti tohtoriksi ennen kuin minä maisteriksi.
Seuraavana päivänä työkaverit muistivat nuorten illassa. Minulle laulettiin ja annettiin "makkarakakku". Siinä oli kolme grillattua makkaraa, joissa yhteen oli pistetty kynttilän virkaa toimittamaan palava tulitikku. Se tosin sammui ennen aikojaan, koska tuhisin onnessani, kun minulle laulettiin, enkä ehtinyt toivoa. Tosin yksi toiveeni toteutui, minulle tuotiin Cokista, kun sitä vienosti pyysin. Ja sinappiakin annettiin.
Yksi rippileiri on takana ja toinen on edessä. Kesä hurahtaa ohi ennen kuin huomaankaan ja kohta olen taas Helsingissä haalarit päällä. Tässä kesässä on muutoksen tuntua. Moni niistä nuorista, joiden kanssa olen täällä nyt jo kolmatta vuotta, on siirtymässä uusiin kuvioihin opiskelujen myötä. Se on samalla jännittävää aikaa, mutta samalla haikeaa. Muistelin erään nuoren kanssa ensitapaamistamme. Hän oli tulossa isoseksi leirilleni ja minä kävin esittäytymässä. Ulkona oli hellettä ja minulla oli musta puku päällä, koska olin tulossa jostain tilaisuudesta. Nyt hän lähtee syksyllä yliopistoon (siis nuori, ei se puku). Ja valmistuu luultavasti tohtoriksi ennen kuin minä maisteriksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)