Jo pienenä lapsena tunsin suurta viehtymystä käärmeisiin. Minulla ja kaverillani oli oma lemmikkikäärme, jonka nimi oli yllättäen Käärme. Se oli anakonda tarkemmalta lajimääritykseltään ja se asui meidän takapihallamme. Aikuiset väittivät, että Käärme oli oikeasti talon rakentamisesta ylijäänyt salaojaputki, mutta mitäs aikuiset nyt tietävät. Heistä oli varmaan mukavampi ajatella, että pihalla oli salaojaputki eikä 20 metrinen käärme.
Käärme-viehtymykseni jatkui jatkumistaan ja haaveilin omasta lemmikkikäärmeestä. Yhä vieläkin joskus haaveilen, että jos minulla sitten joskus olisi rahaa ja aikaa. Enää en sentään haaveile isoista käärmeistä, vaan sellainen pikkainenkin kelpaisi.
Sittemmin olen saanut tietää, että tämä käärmeviehtymykseni on kuulemma verenperintöä. Myös isovaarini oli käärmeiden ystävä ja aikana, jolloin trooppisia käärmeitä ei vielä lemmikeiksi rahdattu, hänellä oli kesy kyykäärme.
Käärmeen kesytys lähti ihan käytännön syistä: maatalossa oli paljon hiiriä, mutta kissaa ei tehnyt mieli. Koska pihamaa oli samanaikaisesti myös käärmeiden suosiossa, isovaari sai hyvän idean: hän kokeilee saisiko yhden käärmeen kesytettyä, sellaiseksi kotikäärmeeksi. Jospa se pitäisi hiiret ja rotat kurissa, mutta samalla jättäisi talonväen pureskelematta.
Kesytys lähti liikkeelle tarinan mukaan maitolautasella ja tuotti kuulemma myös tulosta. Yksi käärme tottui tähän säännölliseen ruokintaan ja lopulta kesyyntyi. Pihasta tuli sen reviiriä ja hiiret se piti kuulemma paremmin nuhteessa kuin yksikään kissa. Se ei enää pelännyt ihmisiä, vaan itse asiassa tuli melkein kutsuttaessa luokse. Isovaarin kävellessä tiluksilla käärme luikerteli perässä kuin mikä tahansa pikkukoira. Ainoa haittapuoli oli, että vähän se tuppasi kuulemma silittäessä suhisemaan, että kovin kauan sitä ei uskaltanut paijata.
Siinä suhteessa se oli erilainen kun meidän pihalla aikoinaan elänyt Käärme, joka kyllä salli paijaamisen. Ja ehkä on hyvä, että minulle ei kerrottu kesystä kyykäärmeestä tuolloin. Olisin aivan taatusti yrittänyt kokeilla, että josko minäkin onnistuisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti