Erilaisia ihmisiä

"Anteeks, mutta tää alue on tarkoitettu vain henkilökunnalle. Tuohon suuntaan, kiitos."
"No miksei täällä muka sais olla?! Ketä se muka häiritsee!?" kivahtaa välittömästi yksi alueella luvattomasti olevista teinitytöistä ja mittailee minua katseellaan päästä jalkoihin.
"Mua se ainakin häiritsee", vastaan. "Joten tohon suuntaan."

Tytöt pyörittelevät halveksuvasti silmiään ja lähtevät maleksimaan osoittamaani suuntaan. Välillä he vilkuilevat olkansa yli minua ja supattavat. Minä astelen heidän perässään varmistaakseni, että he todella poistuvat eivätkä yritä jäädä alueelle päästyään näköetäisyydeltä. Tyttöjen olkien yli kurkkiminen kiihtyy ja lopulta yksi kivahtaa:

"Kyl me osataan itteki kävellä!"
"No kävele sitten", minä ärähdän takaisin ja jatkan kävelyäni.Tytöt poistuvat alueelta ja minusta vaikuttaa siltä, että yksi näyttää minulle keskisormea. Ainakin jos katseet tappaisivat niin...

Teen virheen, ja palaan takaisin valvomoon. Joku kuudes vaisto saa minut kuitenkin kääntämään kameran osoittamaan suljettua aluetta. Ja kas kummaa, samat tytöt parveilevat jälleen alueella.

Lähden kiroillen ja mielessäni pyörii erilaisia mahdollisia avausrepliikkejä. Asiallisia ("Mitä te täällä taas olette"), tiukkoja ("Enks mä just käskeny teidät pois täältä") ja ivallisia("Ymmärryksessä vikaa vai"). En kuitenkaan ehdi käyttää niitä ainoatakaan, koska heti kun tytöt näkevät minut, kaikki pinkaisevat juoksuun ja reippailevat alueelta pois.

Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun moinen ivallinen vihamielisyys olisi saanut minut hämmennyksiin ja ahdistumaan. Nyt olen jo turtumassa siihen.

- - -
Kaupassa esiteltävänä oleva tietokone hälytti. Ja kovaa. Hälytyslaitteen pärinä kuului toiselle puolelle kauppaa, jossa minä olin. Päästyäni perille paikalla oli myös työkaverini ja paikan myyjä. Ilmeisesti joku oli töninyt tms. esiteltävänä olevaa konetta, mikä oli laukaissut siihen kiinnitetyn hälytinlaitteen. Myyjä kiemurtelee pöydän alle kytkemään hälytintä pois päältä. Se ei onnistu kovin helposti, hälytin tekee tehtävänsä ja ujeltaa jatkuvasti. Lopulta sen sammuttaminen kuitenkin onnistuu ja kaikki palaavat omiin tehtäviinsä.

Kävelen kaikessa rauhassa kaupan halki, kun yhtäkkiä hihaani tulee nykäisemään 12-13-vuotias poika. "Anteeks että mä sain ton hälyttimen soimaan. Mä luulin että sen koneen saa laittaa päälle." Hieman hämmentyneenä, mutta ilahtuneena tästä rehellisyydestä kiitän poikaa rehellisyydestä ja vakuutan, että kaikki on kunnossa. Näitä vääriä hälytyksiä sattuu. Poika on kuitenkin ensimmäinen joka pyytää anteeksi aiheuttamaansa vaivaa.

Siitä jää hyvä mieli.