Juntti

"Ja kun saisi päätettyä edes sen, että mitä tavoittelee. Välillä laiska-Jussi sanoo, että ainoa tavoite on, että päästään läpi. Sitten astuu kunnianhimoinen-Jussi puikkoihin ja se haluaa päästä vähintään magnaan, mutta tykkäisi se kyllä eximiastakin. Ja perfektionisti-Jussi haluaa saada laudaturin ja stipendin hyvästä gradusta. "

Kirjoitin noin hieman alle vuosi sitten tässä blogissa (tarkalleen sanottuna 28.maaliskuuta 2008) pohtiessani gradun tekemistä ja siihen liittyviä tavoitteitani. Sittemmin gradu on tullut valmiiksi, se on palautettu, arvosteltu ja arvosana on tiedekuntaneuvostossa vahvistettu.

Aluksi ajattelin olla hyvinkin "cool" eli "kolee" mitä tulee gradun arvosanaan ja yksinkertaisesti olla kertomatta arvosanaa kenellekään. Ellei sitä sitten nimenomaan kysytä.

Mutta sitten aloin miettiä, että olen tässä blogissa aiemminkin useissa postauksissa valittanut itsesääliä tulvivissa viesteissä gradun tekemisestä ja päätös jättää lopputulos kertomatta olisi paitsi epäreilua myös "kerronnallisesti" typerää, kun "tarinalle" ei tule loppua. Lisäksi haluan hehkuttaa arvosanaani (eikä yksikään lukijoista ole ymmärtänyt kysyä minkä arvosanan siitä sain - te laiskat ryökäleet! ). Nyt joudun tosi junttimaisesti itse kehumaan itseäni.

Eli sain siis laudaturin. Ja itse asiassa myös sen stipendin.

Eikä tästä sitten tämän pidempää tarinaa tullutkaan.

P.S. Gradu on myös netissä luettavissa täältä. Toivottavasti lähetin julkaistavaksi valmiin version. Jos huomaatte 'kummallisuuksia', niin pistäkää viestiä tähän blogiin.

Kuoroesitys

Myymälävartijain kuoro

Kun avuliaisuus menee vikaan....

Nainen ilmestyi koputtelemaan valvomon ikkunaan. Aukaisin räppänän ja kysyin tietysti avuliaasti miten voisin olla avuksi. Nainen selitti olevansa yksi tilaisuuden esiintyjistä, mutta ei tiennyt mistä löytäisi kuoronsa.

Mietin hetken ja tokaisin sitten reippaalla äänellä: -Pitäisköhän sun kuule mennä pukuhuoneen kautta?

Nainen räpäytti silmiään yllättyneenä ja minä tajusin, että päässäni pyörinyt ajatus ei tullut ulos ihan sillä tavalla kuin olin aikonut. Ajatus, jonka olin yrittänyt tuottaa ilmoille oli, että kuorolle oli valittu pukuhuone. Kuoro voisi yhä olla pukuhuoneessa. Menemällä pukuhuoneeseen nainen löytäisi kuoronsa. Mutta se mitä sanoin voisi yhtä hyvin tulkita epäkohteliaaksi viittaukseksi naisen pukeutumiseen.

Jäätynyt hetki. Sitten aloin puhua papattaa yrittäen yhden aikaisesti pyytää anteeksi ja selittää mitä tarkoitin äskeisellä (varoen kuitenkin etten möläyttäisi uusia sammakoita) ja samalla opastaa nainen kuoronsa luo. Nainen lähti valvomosta kummastuneen näköisenä ja minä jäin pohdiskelemaan, että pitäisiköhän sitä olla vähemmän avulias ensi kerralla. Ja vaikka miettiä että mitä sanoo.

Vartijat - jälleen kerran

Watchmen-elokuvasta on julkaistu taas uusi traileri.

http://www.youtube.com/watch?v=2VLA0tg5yI0

Jimmy Kimmelin haastattelussa elokuvassa Koomikkoa näyttelevä Jeffrey Dean Morgan sanoi, että elokuva yritetään saada ensi-iltaan maaliskuussa 2009. Tähän mennessä elokuvan esittämisen ovat estäneet jonkinlaiset juridiset kiistat oikeuksien omistamisesta tms.

Odotan elokuvaa pelonsekaisella jännityksellä. Romaanin juoni on niin monivivahteinen, että hermostuttaa miten sen kääntäminen elokuvaksi on onnistunut. Onko elokuvaan päässyt mukaan tarinan synkkä, maailmanloppua enteilevä ahdistunut tunnelma? "Sankareiden" vinksahtaneisuus ja muut oikut? Entä melko häkellyttävä loppuratkaisu? Toisaalta Dark Knight osoitti, että sarjakuvaelokuvakin voi olla synkkä, mutta Vartijoiden synkkyys voi olla studiopomoille liikaa.

Saa nähdä.

Ekklesiologia

Keisari Diocletianus (284–313) yritti aikanaan vakavissaan tuhota kristinuskon vainoamalla sitä. Vainot alkoivat vuonna 303 ja päättyivät vasta vuonna 313 seuraavan keisarin Konstantinuksen käännyttyä kristityksi ja säädettyä Milanon ediktin, jossa kristinusko julistettiin sallituksi uskonnoksi. Yksi Diocletianuksen tapa uhata kristinuskoa oli määrätä kaikki kristilliset kirjat poltettavaksi. Kuoleman ja kidutuksen pelossa moni luovutti kirjansa viranomaisille. Osa näistä luovuttajista oli pappeja, jotkut piispoja. Heistä käytettiin myöhemmin nimitystä traditores eli suomeksi "ne, jotka luovuttivat".

Kun vainot päättyivät, moni traditor palasi takaisin kirkon helmaan, myös johtotehtäviin. Yksi heistä oli Felix Aptungalainen, joka aikanaan vihki Caecilianuksen Karthagon piispaksi. Mutta siitä ne vaikeudet vasta alkoivatkin. Moni paikallinen kristitty oli raivoissaan siitä, että pettureiden sallittiin palata takaisin kirkkoon. Kirkon pyhyyttä ei saanut tahrata julkisyntisillä. Ulkopuolelle asettuneet papit ja piispat olivat menettäneet hengelliset lahjansa ja auktoriteettinsa. He eivät saaneet enää opettaa eivätkä varsinkaan jakaa sakramentteja. Kaikki heidän jakamansa kasteet olivat mitättömiä; samoin vihkimykset. Caecilianus ei ollut Karthagon piispa, koska hänen vihkimyksensä ei ollut pätevä.

Kiistaa on kutsuttu donatolaiskiistaksi. Donatistit uskoivat, että hyväksymällä luopiot takaisin kirkon koko sakramentaalinen järjestys oli turmeltunut. Ainoa mahdollisuus korjata tilanne oli korvata luopiot sellaisilla ihmisillä, jotka olivat pysyneet uskossaan lujina ja joiden henkilökohtainen käyttäytyminen oli heidän kutsumuksensa arvoista. Samoin oli täysin välttämätöntä, että luopioiden kastamat ja vihkimät ihmiset kastettaisiin ja vihittäisiin uudelleen, koska luopioiden jakama sakramentti ei ollut pätevä.

Kiivaana velloneen kiistan ratkaisi lopulta kirkkoisä Augustinus, joka saapui Afrikkaan Hippon piispaksi vuonna 388. Augustinus korosti opetuksessaan ennen kaikkea kaikkien kristittyjen syntisyyttä. Kirkon ei ole tarkoitus olla pyhien seura, vaan syntisten ja pyhien toisiinsa sekoittunut ruumis. Kirkon on tunnustettava ja hyväksyttävä tämä piirre itsessään. Yritykset erottaa syntiset ja pyhät toisistaan tässä maailmassa on paitsi ennenaikaista myös sopimatonta. Erottelun tekee aikanaan Jumala historian päättyessä, kuten Raamatun vertaus vehnästä ja rikkaviljasta opettaa (Matt. 13:24–31). Ihmiset eivät tuota erottelua tee. He eivät voi tehdä sitä, koska langenneet ihmiset eivät pysty tekemään sitä eroa. Kaikki kristityt ovat syntisiä.

Missä mielessä kirkko sitten on pyhä? Augustinuksen mukaan kirkon pyhyys ei ole sen jäsenten pyhyyttä. Kirkon pyhyys on Kristuksen pyhyyttä. Kristus pyhittää kirkon, jonka jäsenet ovat perisynnin turmelemia. Sakramentin pyhyys ei ole riippuvainen sitä jakavan ihmisen persoonallisista ominaisuuksista, vaan sakramentti on pyhä, koska sen asettaja – Jeesus Kristus – on pyhä.

Miksi tämä lyhyt katsaus kirkkohistoriaan ja dogmatiikkaan?

Sain joku aika sitten sähköpostiini viestin, jossa minut kutsuttiin osallistumaan messuun. Sitten tuli viesti, jossa vakavasti kehotettiin kaikkia kristittyjä olemaan osallistumatta kyseiseen messuun, koska sen toimittaja on kirjoittajan mukaan julkisyntinen. En viitsi nyt sen tarkemmin referoida viestiä, vaikka minulla siihen ymmärtääkseni oikeus olisikin. Aloin vain muistelemaan kirkkohistorian ja systemaattisen teologian perusopintoja. En tiedä kuinka osuva vertaus donatolaiskiistaan on tässä tapauksessa, se vain nousi päällimmäisenä mieleen. Ja se, miten armotonta armo voikaan olla. Miten anteeksiantamatonta ja kovaa armoa me julistammekaan. Kummallista, että se ei viehätä [sarkasmia].

"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät"

Painija

Jos aikeissasi on mennä lähiaikoina elokuviin ja olet draaman ystävä, voin suositella elokuvaa The Wrestler - Painija.

Suhteellisen pienellä budjetilla tehty elokuva on vuoden yllättäjä, joka palkittiin Venetsian elokuvafestivaalien pääpalkinnolla Kultaisella leijonalla. Jo menneen talven lumiksi tuomitun pääosanesittäjä Mickey Rourke voitti roolistaan Golden Globen ja hänen uskotaan olevan vahvoilla myös Oscar-gaalassa.

Elokuva sijoittuu amerikkalaiseen vapaapainin maailmaan - lajin pariin, jossa trikoopukuiset muskelimiehet mätkivät toisiaan matseissa, joiden liikkeet ja lopputulos on sovittu ennalta sulassa sovussa pukuhuoneessa. Minkä kaikki maksavaa yleisöä myöten tietävät. Mutta väkivalta on silti todellista, niin sovittua kuin kaikki onkin. Loukkaantumisia sattuu ja verta vuodatetaan, mitä The Wrestler ei salaile. Elokuvan väkivaltakohtaukset eivät sovi heikkohermoisille. Kuitenkin painiotteluihin sijoittuvat pukuhuonekohtaukset ovat samalla elokuvan hauskimpia, mutta myös koskettavampia kohtauksia. Ne esittelevät oudon maailman, jossa toisaalta käytetään hurjia "taiteilijanimiä" ja eletään kivun ja loukkaantumisen kanssa; samalla se on maailma, jossa keskinäinen solidaarisuus ja kunnioitus kukoistavat.

Päähenkilö on Randy "The Ram" Robinson, joka oli 1980-luvulla lajin huippuja. Nyt huippuvuosista on kuitenkin kulunut 20 vuotta, mutta "The Ram" jaksaa yrittää. Rujo ja mukiloitu mies käy viikonloput ottelemassa, viikot hän seisoo kaupan lihatiskin takana pomonsa pilkkaamana luuserina. Asuntona toimii asuntovaunu, jossa naapurin lapset käyvät säälistä pelaamassa nintendoa. Ainoa ihmissuhde on strippiklubilla työskentelevään Cassandraan, joka on niin ikään jo asiakkaidensa mummottelema "kehäraakki".

Ankarat treenit, rankat ottelut ja steroidien käyttö johtaa pian ikäviin seurauksiin: Randy saa sydänkohtauksen ja yksinäinen ihmisraunio joutuu punnitsemaan elämäänsä. The Wrestler kertoo mitä menneiden huippuvuosiensa perään haikaileva vapaapainija, joka yrittää löytää uuden merkityksen elämälleen, kokee ja tuntee. Se kertoo ihmisestä, joka on satuttanut itseään niin kauan ettei osaa enää muuta. "Minuun sattuu vain siviilissä", Randy sanoo kuvaillessaan kaksoiselämäänsä, jossa toisessa hän on kehän kauhu, toisessa taas yksinäinen raihnainen mies.

Hengellinen tuomiovalta

Nykyaikana on muotia olla suvaitsevainen. Ja se on hieno aate. Kuitenkin suvaitsevaisuudessa piilee tiettyjä koukkuja, joita ei ehkä tulla ajatelleeksi.

Nykyaikainen, hienosti sanottuna postmoderni suvaitsevaisuudenkulttuuri osaa olla myös todella julmaa ja kovaa suvaitsevaisuutta. Vaikka se samanaikaisesti korostaakin sitä, että kaikkia ja kaikkea on suvaittava tai ainakin ymmärrettävä, jos ei välttämättä hyväksyttävä, yhtä asiaa se ei suvaitse ei sitten lainkaan. Nimittäin sellaista käyttäytymistä, jonka se tulkitsee suvaitsemattomuudeksi.

Tämä blogiteksti sai kipinän Tampereen emerituspiispan Juha Pihkalan kirjasta "Piispa", jota olen tässä tavaillut. Kirjassa piispa kirjoittaa piispan rooliin kuuluvasta esimiehen (tai kristillisemmin ilmaistuna esipaimenen) roolista ja siitä, miten siihen kuuluu myös niin sanottu kurinpito ja auktoriteettina toiminen hengellisissä asioissa.

Piispa Pihkalahan on saanut paljon myllytystä tavastaan käsitellä Nokia Missiota ja, kuten piispa itsekin kirjoittaa, moni mielellään näkisi piispan sellaisena visionäärinä, joka pyrkisi pitämään kirkon seinät mahdollisimman kaukana ja kirkon katon korkealla, niin että mahdollisimman moni mahtuisi kirkon sisäpuolelle. Suvaitsevaisuutta siis. Piispan olisi siis kyettävä olemaan kaikille jotakin, eräänlainen kameleontti, Pihkala kirjoittaa. Ajatus piispan hengellisestä tuomiovallasta eli oikeudesta puuttua papiston opetukseen ja seurakunnalliseen toimintaan kuulostaa pahalta ja saa tällöin suvaitsemattomuuden leiman otsaansa. Piispa kuitenkin itse on sitä mieltä, että piispan tehtävänä paimenena on nimenomaan johtaa, ei seurata laumaa. Joskus johtaminen edellyttää myös "kovia otteita".

Pihkala perustelee piispan roolia siten, että piispan tehtävänä on varjella yhteyttä. Tämä ei tarkoita samanlaisuutta ja samankaltaisuutta (eli sitä, että kaikkien seurakunnassa olisi oltava samanlaisia), vaan seurakunta koostuu ja sen tulee koostua erilaisista ihmisistä, jotka yhdessä muodostavat Kristuksen ruumiin.

Missä vaiheessa sitten astuu tuomiovalta esiin? Pihkalan mukaan silloin, kun yhteys vaarantuu. Silloin, kun jokin ryhmittymä nousee esiin ja jakaa Kristuksen ruumiin "meihin" ja "heihin". Seurakunnissa - ja ylipäätänsä ihmiskunnalle - tyypillinen piirrehän on jakaa ihmiset "hyviksiin" ja "pahiksiin"

Kenties koska olen puoli-katolilainen minusta Pihkalan perusteet piispan tuomiovallalle kuulostavat täysin ymmärrettäviltä. Katolisuushan on pitkälti nojautunut piispojen, viime kädessä paavin, hengelliseen tuomiovaltaan. Aito johtaminen - ei edes se hirmuiselta kuulostava tuomiovalta - ei tarkoita ihmisten rusentamista tai vallanhimoa, vaan sen on lähdettävä nimenomaan lauman tarpeesta. Siinä toimitaan lauman hyväksi.

Tämäkin ajatus tietysti kuulostaa jotenkin epäilyttävältä yksilönvapauksien rajoittamiselta, mutta sitten taas toisaalta, yhteyttä ei voi olla, jos kaikki ovat päälliköitä. Ryhmä, jossa Minä on tärkein arvo, ei toimi kovin hyvin.

Uimari

Kävin pitkästä aikaa uimassa. Ja oli itse asiassa mukavaa.

Minulla on ollut melkoiset ennakkoluulot uimista kohtaan. Viimeisestä uintireissusta on ehtinyt vierähtää hyvä tovi. Mutta nyt kun vierellä ei ollutkaan niitä hihittäviä koulukavereita, eikä sitä uintimatkoja valvovaa kouluttajaa, niin se olikin itse asiassa mukavaa. Sait uida omaan tahtiisi ja siten kuin haluat, eikä reissuun liittynyt pakkoa tehdä asioita, joista et pidä. Kuten esimerkiksi hyppimisen tai sukeltamisen opettelua.

Ja ennen kaikkea asiaan vaikutti se, että pidin silmälasit päässäni. Aina ennen olen ottanut ne pois. Uimahallit ovatkin mielessäni olleet paikkoja, joissa on liukasta ja joissa ei näe eteensä kuin muutaman metrin ja loppu on harmaata utua. Ei mitenkään miellyttävää. Mutta kun näki minne oli menossa, niin sehän oli itse asiassa hauskaa.

Pitää käydä toistekin.

Nälkäinen koira

Koiran dieetti edistyy. Meillä asuukin kuulemma nykyisin nälkäinen pieni koira, joka on ottanut ravinnonhankinnan omiin tassuihinsa. Yksi sipsipussi oli mystisesti kadonnut avaamattomana ja löydetty sitten lattialta auki revittynä. Syyllinenkin oli yhä paikalla hotkimassa sisältöä suihinsa.

Koira nyt ei ole mikään erityinen punkero - vielä - ainoastaan jykevärakenteinen. Sellainen, että näyttelyissä saatettaisiin huomauttaa (tai vaihtoehtoisesti palkita, koska suuri on kaunista, mikä osoittaa taas sen miten vähän koiranäyttelyissä oikeasti on järkeä). Dieetille se päätyi, kun se eräänä yönä herätti kaikki, koska ei enää päässyt hyppäämään nukkumasohvalleen, vaan jäi aina massusta reunalle roikkumaan. Ja itki tietysti isoon ääneen tätä surullista kohtaloaan.

Muutenkin koira on aikamoinen itkuiita. Sen sielunelämä on kuin esiteini-ikäisen pojan. Naapurin pyreneittenmastiffia se vetäisi mielellään turpiin ja lenkillä se tepastelee pää pystyssä ja hännän saparo ylhäällä uskoen ilmeisesti olevansa kovinkin suuri ja mahtava (mikä on aikamoinen harhaluulo koiralta, joka on vain 35 senttiä korkea). Toisaalta koira myös itkeä pillittää eli vinkuu kovin herkästi jos asiat on huonosti. Se pelkää pimeää ja tuttavaperheen kissaa, joka pisti sitä kuonoon ja nykyisin koira ei voi enää tulla heille sisälle, vaan jää kynnykselle itkemään. Kun pelottaa.

Kahden kerroksen väkeä

Tiesittekö, että Suomen lain silmissä kaikki kansalaiset eivät ole tasavertaisia? Että lain mukaan osa voidaan jättää rankaisematta samasta rikoksesta, josta toinen tuomitaan?

Puhun nyt sakkojen muuntorangaistuksesta.

Päättäjät tekivät jokin aika sitten havainnon, että vankilat ovat liian täynnä. Päättäjät päättivät ratkaista ongelman luopumalla ns. sakkovangeista. Sakkovanki on siis ihminen, joka on saanut sakkoja poliisilta jostain rikoksesta tai rikkomuksesta, vaikkapa näpistyksestä, mutta ei ole maksanut niitä. Kun maksamattomia sakkoja kertyi riittävä määrä, sakot muutettiin vankeusajaksi ja ne kuitattiin siis istumalla vankilassa.

Vaan ei enää. Poliisin kirjoittamia sakkoja ei enää muuteta vankeusrangaistuksiksi (sen sijaan tuomioistuinten määräämät sakot muutetaan). Tämä tarkoittaa sitä, että osa ei saa minkäänlaista rangaistusta teostaan. Jos ei maksa sakkojaan niin sitten ei maksa sakkojaan. Niin yksinkertaista se on. Ja kun ei ole rangaistusta, ei ole pelotetta. Voi rötöstellä mielin määrin.

Käytäntö tekee ihmisistä kahden kerroksen väkeä. Ns. tavallinen pulliainen on pakotettu maksamaan sakkonsa, koska muuten menevät luottotiedot. Taparikollisilla, joita Suomessakin siis on, vaikka kaikki eivät sitä halua vieläkään myöntää, ei niitä välttämättä ole enää ja vaikka olisikin, niin mitä väliä?

Muuntorangaistuksen poistuminen on tehnyt entuudestaan turhauttavasta näpistelijöiden ja pikkuvarkaiden kiinniotosta vieläkin turhauttavampaa. Nyt jo 100% varmuudella tietää tekevänsä turhaa työtä.

Vastareaktiokin tuli: Neste ilmoitti, että se vaatii tästä lähtien poliisitutkintaa ja syytteen nostamista joka ikisesta sen asemilla tapahtuneista bensavarkauksista. Sakkomenettelyihin se ei enää suostu. Vastareaktion reaktiokin tuli: poliisi ilmoitti, että jos resurssit eivät riitä, niin sitten osa esitutkintapyynnöistä jätetään tylysti tutkimatta.

Tosin onhan näitä välähdyksiä muitakin: jokin aika sitten huomattiin, että Suomen vankiloissa on ennätysmäärä elinkautisvankeja. Ratkaisuehdotus: poistetaan elinkautinen vankeusrangaistus.

Uusia vuosia

Hyvää uuttavuotta vaan kaikille lukijoille.

Oma uusivuosi kului rippileirillä. Mukava oli leiri.

Outo juttu, miten yksi leiri voi viedä ihan kokonaan mehut pois. Ja miten sitä väsymystä ei edes huomaa siellä leirillä. Paitsi siinä, että jossain vaiheessa ohjaajaporukan kanssa alkaa olla ihan mahdottoman hauskaa ja naurusta ei ole tulla millään loppua. Se menee lähes hysterian puolelle. Tietää olleensa rippileirillä, kun "Jussinkin jutut alkavat naurattaa", kuten eräs työtoveri asian ilmaisi. Olen huomannutkin olevani rippileirillä olevani kova lörpöttömään, mitä entiset luokkatoverini eivät varmasti uskoisi minusta. Minä kun olin se hiljainen ja vakavamielinen.

Mietittiin leirillä, että oikeastaan niistä sutkautuksista pitäisi kirjoittaa joku lehden tapainen, mutta toisaalta luulen, että sitä ei tajuaisi kukaan ulkopuolinen. Se huumori on vain sitä työntekijäporukan sisäistä ja yleensä syntyy tilanteista ja äärettömästä väsymyksestä. Ei sitä pysty kirjallisesti kuvailemaan.

Muistan yhä kun tulin ensimmäiseltä rippileiriltäni. Olin mielestäni mitä pirtein ja pirtsakoin ja ihmettelin miksi suntio ja toinen nuoriso-ohjaaja aina purskahtivat nauruun nähdessään minut. Jälkikäteen ajateltuna en ehkä näyttänyt kovin freesiltä. Joka tapauksessa menin kämpille ja hetken harkittuani punkkaan makaamaan josko saisin nukuttua "hetken". Muistan miten sängyssä maatessani olin niin ylikierroksilla, että koko pää tuntui surisevan. Suljin silmät ja heräsin 12 tuntia myöhemmin.

Nyt nukahdin junaan niin totaalisesti, että kanssamatkustajat ravistelivat minut pääteasemalla hereille. Onneksi oli tarkoituskin mennä pääteasemalle, muuten olisin taatusti nukkunut "onneni ohi". Ja päätteeksi iski vielä pieni flunssakin, jota tässä nyt parantelen.