Keisari Diocletianus (284–313) yritti aikanaan vakavissaan tuhota kristinuskon vainoamalla sitä. Vainot alkoivat vuonna 303 ja päättyivät vasta vuonna 313 seuraavan keisarin Konstantinuksen käännyttyä kristityksi ja säädettyä Milanon ediktin, jossa kristinusko julistettiin sallituksi uskonnoksi. Yksi Diocletianuksen tapa uhata kristinuskoa oli määrätä kaikki kristilliset kirjat poltettavaksi. Kuoleman ja kidutuksen pelossa moni luovutti kirjansa viranomaisille. Osa näistä luovuttajista oli pappeja, jotkut piispoja. Heistä käytettiin myöhemmin nimitystä traditores eli suomeksi "ne, jotka luovuttivat".
Kun vainot päättyivät, moni traditor palasi takaisin kirkon helmaan, myös johtotehtäviin. Yksi heistä oli Felix Aptungalainen, joka aikanaan vihki Caecilianuksen Karthagon piispaksi. Mutta siitä ne vaikeudet vasta alkoivatkin. Moni paikallinen kristitty oli raivoissaan siitä, että pettureiden sallittiin palata takaisin kirkkoon. Kirkon pyhyyttä ei saanut tahrata julkisyntisillä. Ulkopuolelle asettuneet papit ja piispat olivat menettäneet hengelliset lahjansa ja auktoriteettinsa. He eivät saaneet enää opettaa eivätkä varsinkaan jakaa sakramentteja. Kaikki heidän jakamansa kasteet olivat mitättömiä; samoin vihkimykset. Caecilianus ei ollut Karthagon piispa, koska hänen vihkimyksensä ei ollut pätevä.
Kiistaa on kutsuttu donatolaiskiistaksi. Donatistit uskoivat, että hyväksymällä luopiot takaisin kirkon koko sakramentaalinen järjestys oli turmeltunut. Ainoa mahdollisuus korjata tilanne oli korvata luopiot sellaisilla ihmisillä, jotka olivat pysyneet uskossaan lujina ja joiden henkilökohtainen käyttäytyminen oli heidän kutsumuksensa arvoista. Samoin oli täysin välttämätöntä, että luopioiden kastamat ja vihkimät ihmiset kastettaisiin ja vihittäisiin uudelleen, koska luopioiden jakama sakramentti ei ollut pätevä.
Kiivaana velloneen kiistan ratkaisi lopulta kirkkoisä Augustinus, joka saapui Afrikkaan Hippon piispaksi vuonna 388. Augustinus korosti opetuksessaan ennen kaikkea kaikkien kristittyjen syntisyyttä. Kirkon ei ole tarkoitus olla pyhien seura, vaan syntisten ja pyhien toisiinsa sekoittunut ruumis. Kirkon on tunnustettava ja hyväksyttävä tämä piirre itsessään. Yritykset erottaa syntiset ja pyhät toisistaan tässä maailmassa on paitsi ennenaikaista myös sopimatonta. Erottelun tekee aikanaan Jumala historian päättyessä, kuten Raamatun vertaus vehnästä ja rikkaviljasta opettaa (Matt. 13:24–31). Ihmiset eivät tuota erottelua tee. He eivät voi tehdä sitä, koska langenneet ihmiset eivät pysty tekemään sitä eroa. Kaikki kristityt ovat syntisiä.
Missä mielessä kirkko sitten on pyhä? Augustinuksen mukaan kirkon pyhyys ei ole sen jäsenten pyhyyttä. Kirkon pyhyys on Kristuksen pyhyyttä. Kristus pyhittää kirkon, jonka jäsenet ovat perisynnin turmelemia. Sakramentin pyhyys ei ole riippuvainen sitä jakavan ihmisen persoonallisista ominaisuuksista, vaan sakramentti on pyhä, koska sen asettaja – Jeesus Kristus – on pyhä.
Miksi tämä lyhyt katsaus kirkkohistoriaan ja dogmatiikkaan?
Sain joku aika sitten sähköpostiini viestin, jossa minut kutsuttiin osallistumaan messuun. Sitten tuli viesti, jossa vakavasti kehotettiin kaikkia kristittyjä olemaan osallistumatta kyseiseen messuun, koska sen toimittaja on kirjoittajan mukaan julkisyntinen. En viitsi nyt sen tarkemmin referoida viestiä, vaikka minulla siihen ymmärtääkseni oikeus olisikin. Aloin vain muistelemaan kirkkohistorian ja systemaattisen teologian perusopintoja. En tiedä kuinka osuva vertaus donatolaiskiistaan on tässä tapauksessa, se vain nousi päällimmäisenä mieleen. Ja se, miten armotonta armo voikaan olla. Miten anteeksiantamatonta ja kovaa armoa me julistammekaan. Kummallista, että se ei viehätä [sarkasmia].
"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti