Eikä tämäkään uutinen päivää piristänyt:
YK: Tiikerit sukupuuton partaalla
Tämänkaltaisten uutisten lukeminen on masentavaa useastakin syystä: ensinnäkin tietysti siksi, että yksi eläinlaji on mitä luultavammin tuhoutumassa kokonaan maailmasta ihmisen toiminnan vuoksi.
Toisekseen, koska omat keinot vaikuttaa tiikereiden säilymiseen ovat niin vähäiset. On helppo moittia ja syyllistää niitä salametsästäjiä, jotka tiikereitä, norsuja jne. tuhoavat rahan toivossa, mutta yhtä paljon tilanteesta ovat vastuussa ne, jotka ostavat tiikerintaljoja. Ja se taas johtaa siihen, että länsimaiden hallitusten pitäisi tehdä jotain, mutta se taas ei käy, koska ankarat taloudelliset pakotteet esim. Kiinaa kohtaan (jota kaiketi eräänlaisena laittoman eläinkaupan mekkana pidetään) johtaisivat taloudellisiin tappioihin. Ja kaupallisten intressien vuoksi länsimaat ovat valmiina sallimaan niin ihmisoikeusrikokset kuin systemaattisen lajien hävittämisenkin.
Kolmanneksi nämä aiheet masentavat, koska aina niihin ilmestyy joku ihmisvihaa huokuva viesti, jossa pohditaan esim. miksi pakolaisia autetaan, kun tiikeritkin ovat häviämässä. Mikä tekee ihmisestä muka arvokkaamman kuin tiikerin?
Onko kaiken oltava aina niin mustavalkoista? Onko se niin, että jos olet ihmisten auttamisen kannalla, et voi olla tiikereiden puolella?
Minua on aina ihmetyttänyt ihmisvihassa sen itsekeskeisyys. Kuolemantuomio julistetaan aina jonnekin toisaalle, miksi ei koskaan omalle lähipiirille?
Tai ehkä olen vain niin läpeensä juutalais-kristillisen ajatusmaailman aivopesemä, että minusta ihmisetkin ovat arvokkaita.
Ja niin ovat tiikeritkin.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Itsetutkiskelua
Päivän sana-laatikossa ollut teksti osui ja kolahti:
"Pyri kaikin voimin osoittautumaan Jumalan silmissä luotettavaksi työntekijäksi, joka ei häpeä työtään ja joka opettaa totuuden sanaa oikein." (2. Tim. 2:15)
Minulla on taipumusta jonkinlaiseen työnarkomaniaan. Minusta on mukava olla töissä ja pitkät vapaat ahdistavat ja tylsistyttävät.
Olen lisäksi kunnianhimoinen: tahdon olla luotettava, pidetty ja arvostettu työntekijä. Samalla olen ankara itselleni: tahdon olla hyvä kaikissa töissäni enkä siedä epäonnistumisia itseltäni. Uskoisin olevani työkavereitani kohtaan suht koht armahtava, mutta itselleni olen vaativa ja armoton.
Pidän töistäni, mutta minulla on myös taipumusta "synkkyyteen", mikä suomeksi tarkoittaa taipumusta vajota masennukseen ja ahdistukseen monesti melko mitättömistäkin syistä.
Kaiketi kaiken taustalla on häpeä työstään, tai häpeä itsestään. Se, että ei täyty jotain omassa mielessään asettamaansa kuvitteellista vaatimustasoa ja jossa pienetkin epäonnistumiset kaatavat koko tornin.
Tiedostan tämän puolen itsessäni, mutta en tiedä mitä tekisin sille. On kaksi eri asiaa tietää olevansa turhan vaativa ja sitten taas toisaalta elää keskellä sitä "itseruoskimisvaihetta", jolloin tuntuu, että parasta mitä voisi tehdä on pakata tavarat ja paeta vähin äänin ikkunasta.
"Pyri kaikin voimin osoittautumaan Jumalan silmissä luotettavaksi työntekijäksi, joka ei häpeä työtään ja joka opettaa totuuden sanaa oikein." (2. Tim. 2:15)
Minulla on taipumusta jonkinlaiseen työnarkomaniaan. Minusta on mukava olla töissä ja pitkät vapaat ahdistavat ja tylsistyttävät.
Olen lisäksi kunnianhimoinen: tahdon olla luotettava, pidetty ja arvostettu työntekijä. Samalla olen ankara itselleni: tahdon olla hyvä kaikissa töissäni enkä siedä epäonnistumisia itseltäni. Uskoisin olevani työkavereitani kohtaan suht koht armahtava, mutta itselleni olen vaativa ja armoton.
Pidän töistäni, mutta minulla on myös taipumusta "synkkyyteen", mikä suomeksi tarkoittaa taipumusta vajota masennukseen ja ahdistukseen monesti melko mitättömistäkin syistä.
Kaiketi kaiken taustalla on häpeä työstään, tai häpeä itsestään. Se, että ei täyty jotain omassa mielessään asettamaansa kuvitteellista vaatimustasoa ja jossa pienetkin epäonnistumiset kaatavat koko tornin.
Tiedostan tämän puolen itsessäni, mutta en tiedä mitä tekisin sille. On kaksi eri asiaa tietää olevansa turhan vaativa ja sitten taas toisaalta elää keskellä sitä "itseruoskimisvaihetta", jolloin tuntuu, että parasta mitä voisi tehdä on pakata tavarat ja paeta vähin äänin ikkunasta.
Slurps
Ja tapahtui niinä päivinä, että työkaveri keksi vallan mainion idean: syntiradalla jokainen tiitiäinen kerää itselleen niin ison lumipallon, jonka kokevat kuvaavan omaa syntiä. Sitten viedään ne pallot jäälle ja heitetään avantoon, jonka leirin isoset olivat useita päiviä aikaisemmin käyneet tekemässä.
Koska vesi oli ilmeisesti alhaalla, avantokin oli kaukana. Ja koska se oli niin kaukana, se oli jäänyt käyttämättömäksi. Työkaveri epäili, että voi olla jo jäässä. Niinpä rastivastaava, eli allekirjoittanut, lähti jonkun ajan päästä tarkistamaan asiaa.
Avannon käyttämättömyys selvisi jo siitä, että mitään polkua sinne ei enää ollut. Useiden päivien runsaan lumisateen ansiosta lunta oli kaikkialla noin polven korkeudelle, jossain reilusti enemmän. Ainoa mistä erotti, että tässä on polku ollut, oli se, että polun kohdalla lumi oli pehmeää ja helppokulkuista, sen vierellä taas osittain jäistä niin että hanki tuntui kannattelevan ja sekunttia myöhemmin toinen jalkasi upposi vyötäisiä myöten: missä vaiheessa myös nenä yritti päästä tapaamaan hankea.
Kengät lunta täynnä, välillä lähes ryömien, pääsin kuitenkin avannolle ja totesin että jäässä. Ja luminen. Niin hyvin maastoutuneena, että en itse asiassa edes tiennyt, että missä se reikä noin niin kuin teknisesti katsoen sijaitsi. Minähän en ollut sitä ollut edes tekemässä.
Otin avannon viereen jätetyn lapion ja sen avulla tökin epäilemääni kohtaa. Sen verran minullakin järki pelasi, että en lähtenyt reikää itse etsimään. Järki sanoi, että ei ole hyvä ajatus se.
Sitten kuului ääni, jota voisi kuvailla sanalla slurps. Seuraava oli tuntoaistimus, kun jääkylmä vesi valui kengistä sisään. Katse varmisti asian: seison nilkkoja myöten vedessä. En sentään avannossa, kuten aluksi ajattelin. Kävi ilmi, että jäällä oli kolmaskin yllätys paksun lumipeitteen ja piiloon mennen avannon lisäksi: paksun lumikerroksen ja jään välissä oli miellyttävä vesikerros, jota en ollut tulomatkalla havainnut, mutta joka nyt kiirehti täyttämään kaikki jälkeni ääriään myöten.
Oli siis paluumatkan aika. Kun kengät hölskyen pääsin perille, rastirata alkoikin jo. Onneksi välillä pääsi hetkellisesti sisälle, niin että kenkiin kerääntynyt lumi ehti kunnolla sulaa ja liittyä järviveden iloiseen joukkoon.
Koska vesi oli ilmeisesti alhaalla, avantokin oli kaukana. Ja koska se oli niin kaukana, se oli jäänyt käyttämättömäksi. Työkaveri epäili, että voi olla jo jäässä. Niinpä rastivastaava, eli allekirjoittanut, lähti jonkun ajan päästä tarkistamaan asiaa.
Avannon käyttämättömyys selvisi jo siitä, että mitään polkua sinne ei enää ollut. Useiden päivien runsaan lumisateen ansiosta lunta oli kaikkialla noin polven korkeudelle, jossain reilusti enemmän. Ainoa mistä erotti, että tässä on polku ollut, oli se, että polun kohdalla lumi oli pehmeää ja helppokulkuista, sen vierellä taas osittain jäistä niin että hanki tuntui kannattelevan ja sekunttia myöhemmin toinen jalkasi upposi vyötäisiä myöten: missä vaiheessa myös nenä yritti päästä tapaamaan hankea.
Kengät lunta täynnä, välillä lähes ryömien, pääsin kuitenkin avannolle ja totesin että jäässä. Ja luminen. Niin hyvin maastoutuneena, että en itse asiassa edes tiennyt, että missä se reikä noin niin kuin teknisesti katsoen sijaitsi. Minähän en ollut sitä ollut edes tekemässä.
Otin avannon viereen jätetyn lapion ja sen avulla tökin epäilemääni kohtaa. Sen verran minullakin järki pelasi, että en lähtenyt reikää itse etsimään. Järki sanoi, että ei ole hyvä ajatus se.
Sitten kuului ääni, jota voisi kuvailla sanalla slurps. Seuraava oli tuntoaistimus, kun jääkylmä vesi valui kengistä sisään. Katse varmisti asian: seison nilkkoja myöten vedessä. En sentään avannossa, kuten aluksi ajattelin. Kävi ilmi, että jäällä oli kolmaskin yllätys paksun lumipeitteen ja piiloon mennen avannon lisäksi: paksun lumikerroksen ja jään välissä oli miellyttävä vesikerros, jota en ollut tulomatkalla havainnut, mutta joka nyt kiirehti täyttämään kaikki jälkeni ääriään myöten.
Oli siis paluumatkan aika. Kun kengät hölskyen pääsin perille, rastirata alkoikin jo. Onneksi välillä pääsi hetkellisesti sisälle, niin että kenkiin kerääntynyt lumi ehti kunnolla sulaa ja liittyä järviveden iloiseen joukkoon.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Jännän äärellä
Suomessa on kova kehitysvimma. Taas se nähtiin. Ensin vähennettiin hätäkeskuksien määrää parinkymmenen vuoden aikana useasta sadasta pariinkymmeneen, sitten yhdistettiin toisiinsa aluehätäkeskukset ja poliisin hälytyskeskukset, siirrettiin keskukset kuntien vastuulta valtiolle, vähennettiin, ihmeteltiin, kun ei henkilökunta riitä, vasteajat pitenee ja paikallistuntemus huononee.
Tänään sitten ilmoitettiin, että taas vähennetään, ei kun siis tehostetaan. Nykyisestä 15 hätäkeskuksesta muodostetaan seitsemän. Uudet hätäkeskukset sijaitsevat Keravalla, Turussa, Porissa, Kouvolassa, Vaasassa, Oulussa ja Kuopiossa.
Uudistuksen tarkoituksena on "vastata viranomaisten ja väestön odotuksia."
Niin.
En tiedä muusta väestöstä, mutta minä odotan, että hätäkeskukseen saa nopeasti yhteyden, se toimii ja tuntee valvomansa alueen. Oletan, että viranomaiset toivovat samaa. Ihan heti ei tule mieleen, että miten tämä uudistus nyt vastaa näihin toiveisiin, ainakaan aluetuntemuksen suhteen, mutta minä en olekaan sisäministeri, enkä kykypuolue-Kokoomuksen jäsen.
Mielenkiintoista on myös nähdä, että kuinka moni nykyisistä hätäkeskuspäivystäjistä on halukas muuttamaan työnsä perässä useita satoja kilometrejä?
Ja toisekseen, suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu syyttää sitä päättäjää, vaan tekijää. Eli kun joku kuolee, koska ylityöllistetty päivystäjä ei ehdi vastata puhelimeen ajoissa eikä tunne aluetta riittävän hyvin lähettääkseen ambulanssin oikeaan paikkaan, vika on tuon päivystäjän, ei Holmlundin.
Kolmas erittäin mielenkiintoinen kysymys, on Anne-ministerin objektiivisuus. Hänhän on varmasti tehnyt päätöksensä arvioiden objektiivisesti kutakin paikkakuntaa. Ihan varmasti on. Olisihan se hirveätä, jos ministerin kotipaikkakunta pääsisi vaikuttamaan valintoihin ja näkymään kotiinpäinvetona...
Mistä pääsemmekin Poriin.
Jännä juttu, että ministeri Holmlund (joka on syntynyt Porissa ja on kotoisin Ulvilasta, Porin naapurikunnasta) on päättänyt, että Satakunnan ja Pirkanmaan hätäkeskus siirretään juuri Poriin. Vaikka Satakunnan ja Pirkanmaan alueen 712 000 asukkaasta 482 000 asuu Pirkanmaalla.
Vaikka 112.fi:n tilastojen mukaan Tampereella sijaitsevan hätäkeskusten vastaanottamien puhelujen kustannukset ilmoitusta kohden olivat 9.60 €. Porin vastaava oli 12.70 € ja koko maan keskiarvo 11.02 €.
Vaikka 112.fi:n tilastojen mukaan vuonna 2008 Tampereen hätäkeskus vastaanotti 323 000 hätäpuhelua ja saavutti tavoiteajan (vastaus 10 sekunnin kuluessa) 91% hälytyksistä. Pori puolestaan vastaanotti 155 000 hätäpuhelua ja saavutti tavoiteajan 86% puheluista. Koko maan keskiarvo oli 87%.
Vaikka Tampereen hätäkeskuksessa työskentelee 50 hätäkeskuspäivystäjää ja Porissa 24....
niin silti Tampereen hätäkeskus lakkautetaan ja yhdistetään Porin hätäkeskukseen.
Mitään tekemistä tällä ei tietenkään ole sillä, että ministeri Holmlund on satakuntalainen. Ei meillä vedetä kotiinpäin, ei ainakaan läpinäkyvän törkeästi.
Noh, toivottavasti tämä päätös on Holmlundin loistokkaan ministeriuran viimeinen "master piece". Ja pitäähän kaikkien suurten johtajien myös tehdä jotain sellaista, mistä heidät muistetaan. Että ei sitten historiankirjat kirjoita, että hän se vain puhui tyhmyyksiä, vaan että hän myös teki niitä!
Tänään sitten ilmoitettiin, että taas vähennetään, ei kun siis tehostetaan. Nykyisestä 15 hätäkeskuksesta muodostetaan seitsemän. Uudet hätäkeskukset sijaitsevat Keravalla, Turussa, Porissa, Kouvolassa, Vaasassa, Oulussa ja Kuopiossa.
Uudistuksen tarkoituksena on "vastata viranomaisten ja väestön odotuksia."
Niin.
En tiedä muusta väestöstä, mutta minä odotan, että hätäkeskukseen saa nopeasti yhteyden, se toimii ja tuntee valvomansa alueen. Oletan, että viranomaiset toivovat samaa. Ihan heti ei tule mieleen, että miten tämä uudistus nyt vastaa näihin toiveisiin, ainakaan aluetuntemuksen suhteen, mutta minä en olekaan sisäministeri, enkä kykypuolue-Kokoomuksen jäsen.
Mielenkiintoista on myös nähdä, että kuinka moni nykyisistä hätäkeskuspäivystäjistä on halukas muuttamaan työnsä perässä useita satoja kilometrejä?
Ja toisekseen, suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu syyttää sitä päättäjää, vaan tekijää. Eli kun joku kuolee, koska ylityöllistetty päivystäjä ei ehdi vastata puhelimeen ajoissa eikä tunne aluetta riittävän hyvin lähettääkseen ambulanssin oikeaan paikkaan, vika on tuon päivystäjän, ei Holmlundin.
Kolmas erittäin mielenkiintoinen kysymys, on Anne-ministerin objektiivisuus. Hänhän on varmasti tehnyt päätöksensä arvioiden objektiivisesti kutakin paikkakuntaa. Ihan varmasti on. Olisihan se hirveätä, jos ministerin kotipaikkakunta pääsisi vaikuttamaan valintoihin ja näkymään kotiinpäinvetona...
Mistä pääsemmekin Poriin.
Jännä juttu, että ministeri Holmlund (joka on syntynyt Porissa ja on kotoisin Ulvilasta, Porin naapurikunnasta) on päättänyt, että Satakunnan ja Pirkanmaan hätäkeskus siirretään juuri Poriin. Vaikka Satakunnan ja Pirkanmaan alueen 712 000 asukkaasta 482 000 asuu Pirkanmaalla.
Vaikka 112.fi:n tilastojen mukaan Tampereella sijaitsevan hätäkeskusten vastaanottamien puhelujen kustannukset ilmoitusta kohden olivat 9.60 €. Porin vastaava oli 12.70 € ja koko maan keskiarvo 11.02 €.
Vaikka 112.fi:n tilastojen mukaan vuonna 2008 Tampereen hätäkeskus vastaanotti 323 000 hätäpuhelua ja saavutti tavoiteajan (vastaus 10 sekunnin kuluessa) 91% hälytyksistä. Pori puolestaan vastaanotti 155 000 hätäpuhelua ja saavutti tavoiteajan 86% puheluista. Koko maan keskiarvo oli 87%.
Vaikka Tampereen hätäkeskuksessa työskentelee 50 hätäkeskuspäivystäjää ja Porissa 24....
niin silti Tampereen hätäkeskus lakkautetaan ja yhdistetään Porin hätäkeskukseen.
Mitään tekemistä tällä ei tietenkään ole sillä, että ministeri Holmlund on satakuntalainen. Ei meillä vedetä kotiinpäin, ei ainakaan läpinäkyvän törkeästi.
Noh, toivottavasti tämä päätös on Holmlundin loistokkaan ministeriuran viimeinen "master piece". Ja pitäähän kaikkien suurten johtajien myös tehdä jotain sellaista, mistä heidät muistetaan. Että ei sitten historiankirjat kirjoita, että hän se vain puhui tyhmyyksiä, vaan että hän myös teki niitä!
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Paluu
Viikko kuluikin sitten sujuvasti rippileirillä. Oli taas mukava leiri, reippaat tiitiäiset, loistavat isoset ja mukavat työkaverit. Itseeni en ollut tyytyväinen, mutta se nyt on jotain sellaista, mihin olen jo tottunut.
Leiri lopetettiin illalla ja sain taas arvokkaan oppimiskokemuksen: kannattaa tarkistaa junien aikataulut ennen kuin menee juna-asemalle. Kolmen tunnin odottelu asemalla sujui kuitenkin melko sutjakkaasti, varsinkin kun osa isosista tuli vielä erikseen tervehtimään odottajaa. Kahden aikaan aamuyöstä kotimatka kuitenkin viimein alkoi.
Kotona edessä olikin sitten sellainen yllätyspaukku, johon en olisi ikinä uskonut. Josta olen vannonut ja vakuuttanut, että se ei toteudu, viimeksi leirillä.
Kutsu kertausharjoituksiin.
Leiri lopetettiin illalla ja sain taas arvokkaan oppimiskokemuksen: kannattaa tarkistaa junien aikataulut ennen kuin menee juna-asemalle. Kolmen tunnin odottelu asemalla sujui kuitenkin melko sutjakkaasti, varsinkin kun osa isosista tuli vielä erikseen tervehtimään odottajaa. Kahden aikaan aamuyöstä kotimatka kuitenkin viimein alkoi.
Kotona edessä olikin sitten sellainen yllätyspaukku, johon en olisi ikinä uskonut. Josta olen vannonut ja vakuuttanut, että se ei toteudu, viimeksi leirillä.
Kutsu kertausharjoituksiin.
keskiviikko 17. helmikuuta 2010
Vartiointialan alasajo
Ensin oli SOL ja nyt perässä seuraa ISS.
ISS:n vartiointipuolesta vastannut ISS Security sulautui emoyhtiö ISS Palveluihin 1.2.2010. Sulautumisen yhtenä motivaattorina oli ilmeisesti raha: ISS on ilmoittanut, että jatkossa se soveltaa uusiin vartiointialan työntekijöihinsä kiinteistöalan työehtosopimusta eikä vartiointialan työehtosopimusta (lähde). Miksi näin?
Kenties tämän vuoksi: kiinteistöalan TES:n mukaan pienin maksettava palkka on 7.84 euroa tunti (vaativuusryhmä 1). Vartiointialan vastaavat ovat 9.20 euroa tunti tai 8.88 euroa tunti (palkkaryhmä I, Helsinki/muu Suomi).
Kiinteistöalan TES:n mukaan iltatyölisää (klo 18.00-23.00) maksetaan 66 senttiä tunnilta. Vartiointialan TES:n mukaan iltatyölisää (klo 17.00-21.00) maksetaan 90 senttiä tunnilta.
Kiinteistöalan TES:n mukaan yötyölisää (klo 23.00-06.00) maksetaan 121 senttiä tunnilta. Vartiointialan TES:n mukaan yötyölisää (klo 21.00-07.00) maksetaan 150 senttiä tunnilta.
Kiinteistöalan TES:n mukaan työpäivän minimipituus on neljä tuntia. Vartiointialan TES:n mukaan työpäivän minimipituus on viisi tuntia.
Lisäksi vartiointialan TES:n mukaan lauantaityöstä maksetaan 2 euroa tunnilta. Kiinteistöalan TES ei tunne käsitettä lauantaityö.
Rahan lisäksi yksi iso tekijä on monien vartijoiden vihaama käsite "moniosaaja". Kun vartijat voidaan myydä kiinteistöalan työntekijöinä, on mahdollista myydä vartioimisen lisäksi myös kiinteistötyötä. Kyseessä on ilmeinen kilpailuetu muihin firmoihin nähden. Vaikka oikeastaan jokainen firma laittaa työntekijänsä tekemään yhtä sun toista oheistyötä, nyt voitaisiin ensimmäisen kerran avoimesti liittää oheistyöt osaksi vartijan työtä. Eli myydään palvelua, jossa yksi ihminen hoitaa talonmiehen, siivoojan ja vartijan työt. Liittämällä vartijat osaksi kiinteistöalan TES:iä ISS myös kiertää sen mahdollisuuden, että uudessa vartiointialan TES:issä rajoitettaisiin oheistöiden teettämistä vartijoilla, kuten moni on toivonut.
Moni vartija saattaa uutiset kuullessaan kohauttaa olkapäitään. Eihän se nyt niin hirveästi haittaa, vaikka päädyttäisiinkin huoltomieskoulutukseen, he ajattelevat. Mutta ei siinä tule käymään niin.
ISS mainostaa jo nyt asiakaslehdessään, miten helppoa vartijan pätevyys on saada (artikkeli "Siivoustaitoinen vartija-huoltomies", sivu 2-3): "Yleensä monipalveluun voidaan liittää tehtäviä, joista suoriutumiseen riittää kurssimuotoinen täsmäkoulutus. Usein sitä on hyödynnetty päivittäistavarakaupoissa, joissa pullohuoneen hoitajia on koulutettu vartijoiksi tekemään tarpeen tullen tarkistuksia ja kiinniottoja."
Eivät vartijat sinne huoltomieskurssille päädy, vaan huoltomiehet päätyvät vartijakurssille. Ei siinä niin käy, että vartijat alkavat tehdä enemmän oman työn ohella kiinteistöhuoltotöitä. Siinä käy niin, että huoltomiehet alkavat tehdä oman työnsä ohella vartioimistyötä.
Tällainen toimintamalli on jo voimassa Oulussa, jossa erään ison kauppakohteen valvonnasta vastaa ISS. Vartijana toimii ISS:n palveluksessa oleva huoltomies, joka hälytyksen tullessa vetää päälleen vartijantunnukset ja saa euron lisää palkkaa tunnilta. Vahvistamattomien huhupuheiden mukaan viime vuonna kyseissä marketissa olisi tehty kokonaiset yksi kiinniotto.
Noh, asiakas toki saa mitä tilaa.
Ja kolmanneksi: tällä hetkellä tuo ISS:n ilmoitus koskee uusia työntekijöitä. Mutta kuinka kauan? Koska se laajentuu koskemaan myös vanhoja työntekijöitä? Voiko samasta työstä edes maksaa eri palkkaa ja noudattaa eri sopimusehtoja?
ISS:n vartiointipuolesta vastannut ISS Security sulautui emoyhtiö ISS Palveluihin 1.2.2010. Sulautumisen yhtenä motivaattorina oli ilmeisesti raha: ISS on ilmoittanut, että jatkossa se soveltaa uusiin vartiointialan työntekijöihinsä kiinteistöalan työehtosopimusta eikä vartiointialan työehtosopimusta (lähde). Miksi näin?
Kenties tämän vuoksi: kiinteistöalan TES:n mukaan pienin maksettava palkka on 7.84 euroa tunti (vaativuusryhmä 1). Vartiointialan vastaavat ovat 9.20 euroa tunti tai 8.88 euroa tunti (palkkaryhmä I, Helsinki/muu Suomi).
Kiinteistöalan TES:n mukaan iltatyölisää (klo 18.00-23.00) maksetaan 66 senttiä tunnilta. Vartiointialan TES:n mukaan iltatyölisää (klo 17.00-21.00) maksetaan 90 senttiä tunnilta.
Kiinteistöalan TES:n mukaan yötyölisää (klo 23.00-06.00) maksetaan 121 senttiä tunnilta. Vartiointialan TES:n mukaan yötyölisää (klo 21.00-07.00) maksetaan 150 senttiä tunnilta.
Kiinteistöalan TES:n mukaan työpäivän minimipituus on neljä tuntia. Vartiointialan TES:n mukaan työpäivän minimipituus on viisi tuntia.
Lisäksi vartiointialan TES:n mukaan lauantaityöstä maksetaan 2 euroa tunnilta. Kiinteistöalan TES ei tunne käsitettä lauantaityö.
Rahan lisäksi yksi iso tekijä on monien vartijoiden vihaama käsite "moniosaaja". Kun vartijat voidaan myydä kiinteistöalan työntekijöinä, on mahdollista myydä vartioimisen lisäksi myös kiinteistötyötä. Kyseessä on ilmeinen kilpailuetu muihin firmoihin nähden. Vaikka oikeastaan jokainen firma laittaa työntekijänsä tekemään yhtä sun toista oheistyötä, nyt voitaisiin ensimmäisen kerran avoimesti liittää oheistyöt osaksi vartijan työtä. Eli myydään palvelua, jossa yksi ihminen hoitaa talonmiehen, siivoojan ja vartijan työt. Liittämällä vartijat osaksi kiinteistöalan TES:iä ISS myös kiertää sen mahdollisuuden, että uudessa vartiointialan TES:issä rajoitettaisiin oheistöiden teettämistä vartijoilla, kuten moni on toivonut.
Moni vartija saattaa uutiset kuullessaan kohauttaa olkapäitään. Eihän se nyt niin hirveästi haittaa, vaikka päädyttäisiinkin huoltomieskoulutukseen, he ajattelevat. Mutta ei siinä tule käymään niin.
ISS mainostaa jo nyt asiakaslehdessään, miten helppoa vartijan pätevyys on saada (artikkeli "Siivoustaitoinen vartija-huoltomies", sivu 2-3): "Yleensä monipalveluun voidaan liittää tehtäviä, joista suoriutumiseen riittää kurssimuotoinen täsmäkoulutus. Usein sitä on hyödynnetty päivittäistavarakaupoissa, joissa pullohuoneen hoitajia on koulutettu vartijoiksi tekemään tarpeen tullen tarkistuksia ja kiinniottoja."
Eivät vartijat sinne huoltomieskurssille päädy, vaan huoltomiehet päätyvät vartijakurssille. Ei siinä niin käy, että vartijat alkavat tehdä enemmän oman työn ohella kiinteistöhuoltotöitä. Siinä käy niin, että huoltomiehet alkavat tehdä oman työnsä ohella vartioimistyötä.
Tällainen toimintamalli on jo voimassa Oulussa, jossa erään ison kauppakohteen valvonnasta vastaa ISS. Vartijana toimii ISS:n palveluksessa oleva huoltomies, joka hälytyksen tullessa vetää päälleen vartijantunnukset ja saa euron lisää palkkaa tunnilta. Vahvistamattomien huhupuheiden mukaan viime vuonna kyseissä marketissa olisi tehty kokonaiset yksi kiinniotto.
Noh, asiakas toki saa mitä tilaa.
Ja kolmanneksi: tällä hetkellä tuo ISS:n ilmoitus koskee uusia työntekijöitä. Mutta kuinka kauan? Koska se laajentuu koskemaan myös vanhoja työntekijöitä? Voiko samasta työstä edes maksaa eri palkkaa ja noudattaa eri sopimusehtoja?
Rehellisyys ei aina kannata
(Olin aivan varma, että olisin jo kertonut tämän tarinan, mutta nopea vilkaisu arkistoihin ei ainakaan tuottanut tulosta, joten en sitten kai)
Vuosia sitten pääsin pois lukiosta ja aloin hakemaan jatko-opiskelupaikkaa. Silloiset säännöt olivat, että jos ei hakenut aktiivisesti opiskelupaikkaa, ei saanut työttömyyskorvausta, jos nyt kävi niin, että ei päässyt opiskelemaan. Yliopistoon hakemista ei kuitenkaan laskettu aktiiviseksi opiskelupaikan hakemiseksi, vaan oli haettava ammatilliseen koulutukseen.
Niinpä minäkin pistin sisään hakupaperit korkeakouluihin (lukuisista varoituksista huolimatta uskoin vielä tuolloin, että oli mahdollista lukea useisiin pääsykokeisiin samanaikaisesti) ja ammattikorkeakouluun, johon ei tarvinnut lukea mitään.
Menin ajallaan AMK:n pääsykokeisiin. Koe alkoi aamulla klo 8 ja olin hyvissä ajoin paikalla. Kokeeseen kuului itse koeosuus, lounas ja haastattelu psykologin kanssa. Paikalla oli noin satakunta hakijaa ja neljä psykologia. No senhän arvaa sitten miten siinä kävi. Itse koe oli valmis muutamassa tunnissa, sitten syötiin ja sitten odotettiin monta tuntia, että pääsisi vuorollaan haastatteluun.
Vihdoin koitti minun vuoroni. Haastattelija kyseli olinko hakenut minnekään muualle. Kerroin lukevani yliopiston pääsykokeisiin. Haastattelija kysyi, kumpi minua kiinnostaa enemmän, yliopisto vai AMK? Vastasin rehellisesti, että yliopisto. Pehmensin sanottavaani, että kyllä tämä ala minua myös kiinnostaa.
"Ei ole mitään mieltä ottaa opiskelemaan ihmistä, joka muutaman vuoden päästä luultavasti keskeyttää opinnot mennäkseen yliopistoon." sanoi psykologi. Sitten hän kysyi, näinkö itseni todella alan työntekijänä. Vakuutin, että kyllä näin ja jos kouluun pääsisin, hoitaisin opiskeluni kunnialla.
"Ja voihan näistä opinnoista olla hyötyä myös yliopisto-opinnoissa", pohdiskelin filosofisesti.
"Ei ole", vastasi psykologi.Haastattelun lopulla hän totesi suoraan, että olisi melko epäreilua ottaa opiskelemaan ihminen, jota ei ala oikeasti kiinnostanut ohi jonkun sellaisen, joka kouluun todella halusi.
Olin ja olen yhä samaa mieltä psykologin kanssa. Mutta kun tuolloin iltapäivällä klo 16 kävelin autolleni ja tajusin viettäneeni juuri kahdeksan tuntia hiostavassa koulussa saadakseni vain kuulla, että kaikki oli ollut yhtä tyhjän kanssa, myönnän että minua - erästä tuttua lausahdusta lainatakseni - "vitutti kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä."
Silloin autoa startatessani kirosin mielessäni sitä, että olin ollut liian rehellinen, koska tiesinhän nyt satavarmasti, että yksi ovi oli sulkeutunut. Ala nimittäin ihan oikeasti myös kiinnosti minua. Päätin pitää opetuksen mielessäni: rehellisyys ei aina kannata. Suoraselkäisyydestä ei läheskään aina palkita.
Joskus kuitenkin unohdan sen. Tästä voinee jo päätellä, miten kävi sen kurssin, jonne pääsyni jätin entisen työnantajani harkinnan varaan.
Vuosia sitten pääsin pois lukiosta ja aloin hakemaan jatko-opiskelupaikkaa. Silloiset säännöt olivat, että jos ei hakenut aktiivisesti opiskelupaikkaa, ei saanut työttömyyskorvausta, jos nyt kävi niin, että ei päässyt opiskelemaan. Yliopistoon hakemista ei kuitenkaan laskettu aktiiviseksi opiskelupaikan hakemiseksi, vaan oli haettava ammatilliseen koulutukseen.
Niinpä minäkin pistin sisään hakupaperit korkeakouluihin (lukuisista varoituksista huolimatta uskoin vielä tuolloin, että oli mahdollista lukea useisiin pääsykokeisiin samanaikaisesti) ja ammattikorkeakouluun, johon ei tarvinnut lukea mitään.
Menin ajallaan AMK:n pääsykokeisiin. Koe alkoi aamulla klo 8 ja olin hyvissä ajoin paikalla. Kokeeseen kuului itse koeosuus, lounas ja haastattelu psykologin kanssa. Paikalla oli noin satakunta hakijaa ja neljä psykologia. No senhän arvaa sitten miten siinä kävi. Itse koe oli valmis muutamassa tunnissa, sitten syötiin ja sitten odotettiin monta tuntia, että pääsisi vuorollaan haastatteluun.
Vihdoin koitti minun vuoroni. Haastattelija kyseli olinko hakenut minnekään muualle. Kerroin lukevani yliopiston pääsykokeisiin. Haastattelija kysyi, kumpi minua kiinnostaa enemmän, yliopisto vai AMK? Vastasin rehellisesti, että yliopisto. Pehmensin sanottavaani, että kyllä tämä ala minua myös kiinnostaa.
"Ei ole mitään mieltä ottaa opiskelemaan ihmistä, joka muutaman vuoden päästä luultavasti keskeyttää opinnot mennäkseen yliopistoon." sanoi psykologi. Sitten hän kysyi, näinkö itseni todella alan työntekijänä. Vakuutin, että kyllä näin ja jos kouluun pääsisin, hoitaisin opiskeluni kunnialla.
"Ja voihan näistä opinnoista olla hyötyä myös yliopisto-opinnoissa", pohdiskelin filosofisesti.
"Ei ole", vastasi psykologi.Haastattelun lopulla hän totesi suoraan, että olisi melko epäreilua ottaa opiskelemaan ihminen, jota ei ala oikeasti kiinnostanut ohi jonkun sellaisen, joka kouluun todella halusi.
Olin ja olen yhä samaa mieltä psykologin kanssa. Mutta kun tuolloin iltapäivällä klo 16 kävelin autolleni ja tajusin viettäneeni juuri kahdeksan tuntia hiostavassa koulussa saadakseni vain kuulla, että kaikki oli ollut yhtä tyhjän kanssa, myönnän että minua - erästä tuttua lausahdusta lainatakseni - "vitutti kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä."
Silloin autoa startatessani kirosin mielessäni sitä, että olin ollut liian rehellinen, koska tiesinhän nyt satavarmasti, että yksi ovi oli sulkeutunut. Ala nimittäin ihan oikeasti myös kiinnosti minua. Päätin pitää opetuksen mielessäni: rehellisyys ei aina kannata. Suoraselkäisyydestä ei läheskään aina palkita.
Joskus kuitenkin unohdan sen. Tästä voinee jo päätellä, miten kävi sen kurssin, jonne pääsyni jätin entisen työnantajani harkinnan varaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)