Rehellisyys ei aina kannata

(Olin aivan varma, että olisin jo kertonut tämän tarinan, mutta nopea vilkaisu arkistoihin ei ainakaan tuottanut tulosta, joten en sitten kai)

Vuosia sitten pääsin pois lukiosta ja aloin hakemaan jatko-opiskelupaikkaa. Silloiset säännöt olivat, että jos ei hakenut aktiivisesti opiskelupaikkaa, ei saanut työttömyyskorvausta, jos nyt kävi niin, että ei päässyt opiskelemaan. Yliopistoon hakemista ei kuitenkaan laskettu aktiiviseksi opiskelupaikan hakemiseksi, vaan oli haettava ammatilliseen koulutukseen.

Niinpä minäkin pistin sisään hakupaperit korkeakouluihin (lukuisista varoituksista huolimatta uskoin vielä tuolloin, että oli mahdollista lukea useisiin pääsykokeisiin samanaikaisesti) ja ammattikorkeakouluun, johon ei tarvinnut lukea mitään.

Menin ajallaan AMK:n pääsykokeisiin. Koe alkoi aamulla klo 8 ja olin hyvissä ajoin paikalla. Kokeeseen kuului itse koeosuus, lounas ja haastattelu psykologin kanssa. Paikalla oli noin satakunta hakijaa ja neljä psykologia. No senhän arvaa sitten miten siinä kävi. Itse koe oli valmis muutamassa tunnissa, sitten syötiin ja sitten odotettiin monta tuntia, että pääsisi vuorollaan haastatteluun.

Vihdoin koitti minun vuoroni. Haastattelija kyseli olinko hakenut minnekään muualle. Kerroin lukevani yliopiston pääsykokeisiin. Haastattelija kysyi, kumpi minua kiinnostaa enemmän, yliopisto vai AMK? Vastasin rehellisesti, että yliopisto. Pehmensin sanottavaani, että kyllä tämä ala minua myös kiinnostaa.

"Ei ole mitään mieltä ottaa opiskelemaan ihmistä, joka muutaman vuoden päästä luultavasti keskeyttää opinnot mennäkseen yliopistoon." sanoi psykologi. Sitten hän kysyi, näinkö itseni todella alan työntekijänä. Vakuutin, että kyllä näin ja jos kouluun pääsisin, hoitaisin opiskeluni kunnialla.

"Ja voihan näistä opinnoista olla hyötyä myös yliopisto-opinnoissa", pohdiskelin filosofisesti.

"Ei ole", vastasi psykologi.Haastattelun lopulla hän totesi suoraan, että olisi melko epäreilua ottaa opiskelemaan ihminen, jota ei ala oikeasti kiinnostanut ohi jonkun sellaisen, joka kouluun todella halusi.

Olin ja olen yhä samaa mieltä psykologin kanssa. Mutta kun tuolloin iltapäivällä klo 16 kävelin autolleni ja tajusin viettäneeni juuri kahdeksan tuntia hiostavassa koulussa saadakseni vain kuulla, että kaikki oli ollut yhtä tyhjän kanssa, myönnän että minua - erästä tuttua lausahdusta lainatakseni - "vitutti kuin pientä oravaa, jonka käpy on jäässä."

Silloin autoa startatessani kirosin mielessäni sitä, että olin ollut liian rehellinen, koska tiesinhän nyt satavarmasti, että yksi ovi oli sulkeutunut. Ala nimittäin ihan oikeasti myös kiinnosti minua. Päätin pitää opetuksen mielessäni: rehellisyys ei aina kannata. Suoraselkäisyydestä ei läheskään aina palkita. 

Joskus kuitenkin unohdan sen. Tästä voinee jo päätellä, miten kävi sen kurssin, jonne pääsyni jätin entisen työnantajani harkinnan varaan.