Nostalgiaa

Kävin kirjastossa, siellä missä lapsenakin kävin. Tilat olivat muuttuneet ja uusia kirjoja ilmestynyt. Tiskin takana ei ollut enää se täti, joka minua aina hymyillen tervehti, joka laittoi kirjoja, joita tiesi minun haluavan lukea, tiskin alle piiloon, ja joka päästi minut omin nokkineni penkomaan varastoa. Paljon oli muuttunut ja olo tuntui vieraalta, mutta sitten törmäsin niihin vanhoihin kirjoihin, joita jo sillon lapsena selailin.

Kuljetin sormeani niiden selkämystä pitkin niin kuin silloin aikoinaan vuosikymmeniä sitten ja tuntui aivan kuin nuo kirjat olisivat kuiskannut minulle käheällä, mutta lempeällä äänellä tervehdyksen: "Terve, poika, täällä me olemme. Vähän rapistuneita ja vähän haalistuneita, ajan kuluttamia, kuten sinäkin. Me muistamme sinut, miten sinä meitä rakastit ja miten me rakastimme sinua. Tervetuloa."

Löysin vanhan kotipaikkakuntani urheiluseuran historiikin 20 vuoden takaa ja sieltä valokuvan ja jäsenluettelon. Vanhoja kuvia katsellessani ja nimiä selaillessani mieleeni nousivat nuo ihmiset nimien takaa, ihmiset, joita en ole vuosikymmeniin enää miettinyt, joiden kasvot ovat muistissani haalistuneet, mutta jotka silloin olivat osa maailmaani niin kuin aurinko ja kuu, tähdet ja taivas, joiden ajattelin olevan yhtä ikuisia ja muuttumattomia. Ja mietin että missä lienevät nuo ihmiset joiden silloin ajattelin olevan pysyviä. Miten elämä on heitä riepotellut, mitä haavoja ja arpia ovat saaneet, kuka on jo saanut ikuisuuskutsun? Ovatko onnellisia?

Ja tajusin olevani vanha.

Koiran rakkaus ja Jumalan rakkaus

Koiran rakkaudessa on paljon samaa kuin Jumalan rakkaudessa.

Koiran rakkaus ei arvota. Jos olet koiran oma, olet rakas huolimatta siitä mitä tai kuka olet.

Koiran rakkaus ei perustu tekoihin, se perustuu siihen mitä olet. Sillä saatko tuotua pöytään uutta nappulaa joka päivä ei ole väliä, koira rakastaa silti, koska olet koiran oma.

Koiran rakkaus on anteeksiantavaa. Koira voi loukkaantua, mutta on aina valmis antamaan anteeksi.

Koiran rakkaus on aitoa, se ei teeskentele.

Jumalan rakkaus on samanlaista, joskin siitä puuttuu ne pienet "virheet", joita koira voi rakkaudessaan osoittaa. Yleisesti ottaen kuitenkin, kuten katolisen kirkon katekismus opettaa:

"Erilaiset luodut olennot heijastavat Jumalan tahtomassa itsenäänolemisessaan, kukin tavallaan, säteen Jumalan äärettömästä viisaudesta ja hyvyydestä."

Mikä teitä pappeja oikein vaivaa

Synodaalikokouksen jumalanpalveluksesta saadut kokemukset kertovat mikä saa jumalanpalveluksen tuntumaan kotoisalta: ensikosketus oli rouva, joka kiukkuisesti tiuskaisten komensi minua ja kollegoita istumaan eturiviin, koska olimme sentään pappeja ja esimerkkejä siis seurakunnalle. "Mikä teitä pappeja oikein vaivaa?" hän ihmetteli vihaisesti ja vierustoverilleenkin totesi, miten hengellisen ammatin valinneiden tulisi ymmärtää osata käyttäytyä.

Ei tullut sellainen olo, että olisipa kiva tulla tänne Jumalan perheväen suureen juhlaan.

Sen sijaan pienen vauvan hymy kirkonpenkissä synnytti olon Jumalan läsnäolosta

Makaronilaatikko ja lopettamisesta

Onkohan yksi aikuisuuden mittari makaronilaatikko? Tein tänään sellaista. Aiempien vuosien kokkailuista huolimatta tämä elämäni ensimmäinen kerta makaronilaatikon parissa sujui itse asiassa vallan hyvin. Aikansa kutakin kaiketi.


Ja ajasta puheen ollen, olen vähän miettinyt tämän blogin kohtaloa. Aloitin sen vuonna 2007 joten se on elänyt hämmentävän kauan blogiksi. Hiljentynyt se toki on, pitkälti tekstien ja täysin kommentien osalta. Tuntuu myös että ei ole itsellä oikein edes kerrottavaa. Tällaista tajunnanvirtaa tämä on ja kukapa näitä nyt lukee, paitsi ehkä tutut. Blogissa pitäisi olla jotain sanottavaa, asiaa, pointtia. Aika on mennyt tällaisten päiväkirjatyyppisten blogien ohi. Nykyisin pitäisi olla Twitterissä tai mitä näitä nyt on. Tai pitää vlogia. Oma naama on niin hirveä, että ei tule onnistumaan.


Mutta joka tapauksessa voinee olla että blogi joko hiljenee piakkoin lopullisesti ja/tai katoaa bittiavaruuteen.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on vaikeaa, mutta samanaikaisesti niin tärkeää. Varsinkin seurakunnissa, sillä kristinuskohan ei ole yksilösuoritus, vaan seurakunta muodostaa "yhden ruumiin, jossa on monta jäsentä". Toisin sanoen seurakunta on Jumalan perhe, yksi porukka, yksi yhteisö, mikä tuodaan ilmi myös Nikea-Konstantinopolin uskontunnustuksessa, joka alkaa sanoille "Me uskomme..." Siis me. Ei "minä" (Apostolinen uskontunnustus on kastetunnustus, ja siksi se on yksikön ensimmäisessä persoonassa). Mutta pääpointti on, että me uskomme yhdessä. Kun minä en jaksa uskoa, voin nojautua toisten uskoon. Kun minä en jaksa, voin antaa taakkani toisten kannettavaksi. Ja sitten aikanaan auttaa toisia kantamaan heidän taakkaansa. Rodney Starkin mielenkiintoisen tutkimuksen "A Rise of Christianity" mukaan juuri tämä altruismi, lähimmäisistä huolehtiminen, muodosti niin vahvan kontrastin antiikin Rooman minä-keskeisemmälle kulttuurille, että kristinusko syrjäytti pakanuuden.

Mutta vaikeaa se on. Varsinkin Suomessa, jossa kaikki haluavat olla yksin. Joten vieras saa kirkossakin istua yksin.

Toki sellaiselle pylvään takana yksin istumisellekin on annettava tilaa, mutta olisiko se niin vaikeaa kuitenkaan käydä tervehtimässä uusia seurakuntalaisia, kirkossa kävijöitä, ja toivottaa heidät tervetulleeksi? Kyllä se ihminen sitten jotenkin näyttää jos ei kiinnosta. Vai onko kyse nimenomaan sen pelosta, että meidät tervehtijät torjutaan? Joten emme edes uskalla tutustua? Tervehtiä? Ennen kuin ihminen on puoli vuotta jaksanut käydä joka sunnuntai messussa. Mutta kuinka moni jaksaa käydä sellaisen koulun ennen yhteisöön hyväksymistä?

Onnistuin

Takana on yksi raskaimmista keväistä pitkään aikaan.


Ja nyt takana on myös yksi onnistuneimmista rippileireistä pitkään pitkään aikaan. Siis leirit ovat aina olleet hyviä, mutta oma fiilis leirien aikana on saattanut mennä todella matalalla: olen aina ollut oman itseni ankarin kriitikko, en ole yleensä pitänyt oppitunneistani tai tavastani olla leirillä tai kyvystäni tukea työkavereita. Paljon on leireistä jäänyt jossiteltavaa ja itsemoitittavaa.


Mutta ei nyt. Olen suorastaan haikea, että leiri on ohi ja päällimmäinen kokemus on, että onnistuin. Ihan oikeasti onnistuin. Oppitunneilla, olemaan nuorten kanssa, olemaan työkavereiden kanssa. Onnistuin olemaan tukena työkavereille, ottamaan roolin, jossa en tuntenut olevani alamittainen tai "pitäiskö mun kuitenkin..." Onnistuin niissäkin tehtävissä, jotka tuntuivat hankalilta.


Onko se todellakin niin, että ihmisen on hajottava voidakseen tulla uudeksi?

Lapset jumalanpalveluksessa

Seurakuntani kirkkoon on toivon mukaan pian tulossa leikkinurkka lapsille. Kovasti sitä ainakin suunnitellaan. Toivon nurkkauksen onnistuvan, sillä lapset tuovat jumalanpalvelukseen elämää. Lapsissa on "pyhää huolettomuutta", rohkeutta liikkua kirkossa, joka vapauttaa muidenkin olemusta. Lapset ymmärtävät mystiikasta lähes automaattisesti enemmän kuin aikuiset. Ei lapselle ole vaikeuksia mennä ehtoolliselle syömään "jeesusleipää". Aikuinen kipuilee, ihmettelee ja pilkkaa, kun ei ymmärrä.


Joskus toki lapsista lähtevä vapauden ääni on kovaäänistä. Väittäisin kuitenkin julmasti, että yhteisön kypsyys mitataan sen suhtautumisessa lapsiin. Jos aikuiset polttavat päreensä siitä, että lapsi nauraa tai pitää ajoittain kovaa ääntä kirkossa tai ottaa juoksuspurtit kirkon "juoksukäytävällä" (kuten eräs pikkainen luonnehti kirkon pääkäytävää) tai menee vaikka alttarin ääreen, niin silloin ollaan hakoteillä. Jos aikuisen koko energia menee lapsen toimien kyttäämiseen ja siitä ärsyyntymiseen niin silloin on syytä mennä itseensä ja harjoittaa pitkää pinnaa kilvoittelun kannalta. Eihän se aina ole helppoa, koska joskus sitä vain on väsynyt tai muuten vain pahalla päällä. Inhimillistä, mutta asia, josta tulee kilvoitella.


Toki on olemassa myös ihan häiritsevääkin meteliä. Kirkko ei ole kuitenkaan mikään temppurata, jossa mikä tahansa temppuilu ja riehuminen on ok.  Silloin on vanhempien tehtävä puuttua siihen esim. viemällä lapsi sinne leikkipisteellä tai käymällä ulkona. Mutta mielestäni häiritsevän metelin kynnys saa olla korkea. Itkeminen ei ole häiritsevää meteliä. Leikkiminen ei ole häiritsevää meteliä. Kirkon käytävillä vaeltelu ei ole häiritsevää meteliä
.
Ja koska tämäkään ei ole itsestäänselvyys:  lasta eivät ojenna muut kuin vanhemmat. Lapsen vanhemmille ei käydä äksyilemässä toimituksen jälkeen.


Tietysti jos yhteisö on sitä mieltä, että tässä Herran huoneessa ei saa seurakunnasta kuulua muuta ääntä kuin kevyttä pintahengitystä, niin mikäs siinä sitten. Parinkymmenen vuoden päästä voidaankin sitten laittaa ovet säppiin.

Kirkko ja maailma palaa

Uutinen Ylivieskan kirkon palosta järkyttää. Tekijä on saatu kiinni, mutta motiivista ei ole vielä kerrottu. Sen verran tosin, että alkoholilla ei ole ollut osuutta asiaan. Netti kuohuu: osa on järkyttyneitä, osa vahingoniloisia. Osa uskoo, että tekijänä olisi maahanmuuttaja (joka tosin uutisoinnin mukaan ei voi pitää paikkaansa, tekijä on "kantasuomalainen"). Osa taas uskoo, että tuhotyön takana olisi Soldiers of Odin tai heidän "kannattajakuntaansa" varsinkin nyt kun arkkipiispa Mäkinen sanoi, että kirkko tarpeen vaatiessa toteuttaa tehtäväänsä suojella ja suojelisi myös kielteisen maahantulopäätöksen saaneita turvapaikanhakijoita.


Netti tulvii pahaa oloa, joka tarttuu. Luin kirjoituksen, jossa nainen kertoi saamastaan paniikkikohtauksesta yölinjan bussissa. Kohtauksen alkaessa bussissa oli välikohtaus, kun kaksi tummaihoista nuorta miestä oli yrittänyt päästä kyytiin, mutta rahaa ei ollut tarpeeksi. Muut matkustajat olivat raivostuneet ja verbaalisesti ajaneet "neekerit" pihalle. Sitten joku huomasi paniikkikohtauksen saaneen naisen. "Suvakkihuoraa ahdistaa" huudot alkoivat. Huutelijat olivat tavallisen näköisiä keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia.


Ironian huippu oli, että juuri hetkeä ennen joku huutelijoista oli huutanut, että "täällä Suomessa autetaan vain suomalaisia!". Bussissa hurrattiin. Kahta minuuttia myöhemmin suomalainen olisi tarvinnut apua. Ei tullut. Ei huutajalta, ei hurraajilta.


Ja sitten on tietysti Brysselin tapahtumat, joihin eivät sanat riitä.


Ihmisen pahuus ja tekopyhyys on järkyttävää. Uutiset ovat kamalia.


Mutta siteerataan tähän loppuun Ylivieskan kirkkoherraa:


"Meillä on tämä uutinen, joka on suuri valtakunnan uutinen, mutta kirkolla on vieläkin suurempi uutinen tiedotettavana. Se on se vanha ja tuttu: Kristus on ylösnoussut. Se on kaikkein tärkein uutinen. Vaikka kirkko on palanut ja menetetty, Kristus on ylösnoussut ja se on elämän ja toivon viesti."


Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Jesus, I need you now

Tämä kappale summaa omatkin ajatukseni piinaviikosta: pelko, tuska, epäily ja toivo siitä, että Jeesus kuitenkin olisi ja muistaisi, vaikka järki, tämä maailma ja Saatana muuta väittäisivät.

Road ragea

Ajelin tuossa kerran yöaikaan kotia kohti. Oli talvi, tie oli jäässä ja lumessa, pimeä ja maantiellä 80 kilometrin nopeusrajoitus ja paljon nopeusvalvontakameroita. Laitoin auton vakionopeussäätimellä vauhdiksi n. 80-82 kilometriä. Navigaattoria minulla ei ollut, joten ei ollut myöskään valvontakameravaroitusta.

Sitten taakseni ilmestyi täysperävaunullinen rekka. Hyvin nopeasti ja hyvin lähelle. Mäessä se lähti yrittämään ohitusta ohituskaistalla, minä hiljensin vauhtia jotta se pääsisi lähelle. Ei päässyt, vaan jättäytyi taakse. Minä painoin kaasua, jotta rekka ei hyytyisi mäkeen.

Mutta ilmeisesti tämä vain ärsytti kuskia. Rekka ilmestyi taas takapoksiin kiinni, minä nostin vähän nopeuttani, mutta en liikaa. Ei riittänyt, rekka ajoi yhä kiinni. Siinä sitten köröteltiin. Minä painoin aina ylämäessä kaasua ja yritin pitää kohtuullista vauhtia alamäessäkin, mutta en kuitenkaan suostunut menemään ylinopeudelle. Rekka puski puskuriin kiinni. Sitten se räväytti pitkät päälle ja ajeltiin niin sitten hetkellisesti.

Mielelläni olisin väistänyt vaikka bussipysäkille, mutta koska tie oli pimeä ei niitä ehtinyt nähdä kunnolla. Ja kun tie oli lumijäässä ja rekka persiissä, niin ei oikein houkuttanut jarrutella ettei rekka aja yli. Mentiin siis peräkanaa kunnes sain vihdoin ajettua alta pois. Rekka paahtoi ohi ja kiihdytti nopeutensa sinne vähän yli 100 kilometriin tunnissa.

"Mielenkiintoinen" tilanne kaiken kaikkiaan. En tiedä olisiko pitänyt ajaa vain lujempaa, jotta rekkakuski olisi ollut tyytyväinen. Toisaalta sakkoja hän tuskin olisi ilmestynyt maksamaan. Ja myönnä kyllä, että sen verran minuakin otti päähän kuskin ajotapa, että kun nopeusrajoitus nousi sataan aina ajoittain, nostin nopeuden sinne. Ja sitten taas lainkuuliaisesti laskin nopeuden, kun laki ja liikenneolot niin vaativat. Että en sitten tiedä kumpi oli suurempi ääliö.

Ravintola

Kävin tuossa eräässä ravintolassa, itse asiassa samassa, jossa vuosia sitten tilasin grillipihvin paistetulla tomaatilla ja sain grillipihvin ketsupilla. Nyt tilasin häräntaskun, jossa täytteenä olisi listan mukaan ollut juustoa ja kinkkua.

Sain häräntaskun, jonka täytteenä oli juustoa ja katkarapuja.

En palauttanut ruokaa, söin pois ja maku oli ihan ok. Naurattikin vähän tämä varsin yllättävä täyte. En tiedä oliko kyseessä virhe vai mikä ihmeen lapsus keittiön puolelta. En sanonut mitään.

Vasta jälkeenpäin mietin, että asiallinen vastaus ihan jo ravintolankin kannalta olisi kuitenkin ollut valittaa. Hoksaisivat silloin, että tällaisia virheitä ei saisi tapahtua tai että tämänkaltaista oma-aloitteellisuutta ei saisi harrastaa. Ei ole hyvä juttu laittaa ihmisten lautasille ruoka-aineita kysymättä, kun erilaisia allergioita on paljon. Äyriäiset ovat varsinkin laji, jonka laittaminen ylläri-pyllärinä jonkun ruokaan voi johtaa toiseen vielä vakavampaan ylläri-pylläriin

Viimeinen sana

Tänään ajelin autolla, kun yllättäen pimeydestä loikkasi tielle suoraan auton eteen kaksi valkohäntäpeuraa. Painoin jarrua ja uuden auton jarrut toimivat, auto pysähtyi ja viimeinen peura ymmärsi kääntyä 180 astetta ja palata takaisin. Jos se ei olisi tehnyt niin tai jos jarrut eivät olisi toimineet, niin törmäys olisi ollut hyvin todennäköinen.

Peurakolari tuskin olisi ollut itselle kohtalokas, mutta aloin silti miettiä, että mitä jos tielle loikkaajana olisi ollut hirvi? Ja olisin siihen törmännyt? Mitkä olisivat olleet viimeiset sanani kohtalokkaassa kolarissa?

Joskus ihmiset sanovat viimeisinä sanoinaan jaloja, syvällisiä ajatuksia. Minun viimeinen sanani olisi ollut tässä tapauksessa "vittu!"

Miten muuttaa itseään syvällisemmäksi tai edes sivistyneemmäksi primitiivireaktion hetkellä (kyselen pikkaisen pilke silmäkulmassa).

Kuitenkin, armollista Vapahtajan syntymäjuhlaa kaikille!

Luolapoika Rai

Hopeanuolen lisäksi lapsena katselin tätä animea: Luolapoika Rai. Ruotsinkielellä dupattuna, mitään en tajunnut, varsinkin kun VHS-videoita lainailtiin mistä sattui eikä suinkaan aina kronologisessa järjestyksessä.

Ja aiheuttivatpa nämä seikkailut myös lapsi-Jussille sen harhaluulon, että dinosaurukset ja ihmiset elivät yhtä aikaa maan päällä. Tarina alkaa, kun jossain syntyy poikalapsi, valkoihoinen muista ihmisistä poiketen. Tarzanin tavoin tämän pojan eli Luolapoika Rain kasvattaa apina, verivihollisena on yksisilmäinen tyrannosaurus rex nimeltä Tyrano, sitten lähdetään etsimään Rain kadonnutta äitiä yhdessä sisaruspari Ranin ja Donin kanssa. Joka paikkaan juostaan. Toiminta on veristä ja armotonta, eli ei tämäkään varsinaisesti ihan pienille lapsille tarkoitettu filmi ole, vaikka sitä aikoinaan Makuunista löysikin samasta hyllystä Aku Ankan koottujen seikkailujen kanssa.

Ainakin osa jaksoista löytyy netistä ruotsiksi dupattuina. Mitään en edelleenkään juuri tajua ja ruotsinkielinen ääniraita, jossa ääninäyttelijät näyttelevät hengästymistä tuo mieleen välillä ihan toisenlaiset filmit. Mutta onpa taas hauska nostalgiatrippi ja vaikka piirrosjälki on välillä heikkoa, niin ei tarina ole pahasti vanhentunut.

Turhaa tietoa

Tänään töistä ajellessa kuuntelin YleX:ää, jossa kerrottiin ns. "turhasta tiedosta". Ja samalla satoi vettä kuin "Esterin perseestä". Ja aloin miettimään: kuka tai mikä on tämä Esteri ja miksi hänen/sen perseestä tulee runsaasti vettä?

Googlella ei heti löytynyt vastausta. Mielikuvituksellisen hieno vastaus olisi, että "Esteri" on alun perin ollut peräti sateen jumalatar tai haltija (niin kuin monet muinaissuomalaiset jumaluudet itse asiassa olivat). Mutta ei. Sateen jumalien/jumalattarien joukosta ei löydy Esteri tai Ester nimisiä tyyppejä.

Vaan ilmeisesti kysymys on palopumpusta. Joskus "muinaisina aikoina" eli 60-luvulla, Suomen palokuntien vakiokalustukseen kuului vesipumppu, jonka merkki oli Ester. Pumppu imi veden yhdestä päästä ja sylki sen ulos toisesta. Ja vettä tuli kuin "esterin perseestä". Ja koska Ester oli markkinoiden ainoa, se kahmaisi monopoliasemallaan itselleen pysyvän paikan ihmisten mielistä. Palopumppu oli yhtä kuin Esteri ja kun palopumput painuivat ihmisten mielistä unholaan, sanonta jäi.

Korkeakirkollista

Pääsin tänään oikein kunnon korkeakirkolliseen menoon mukaan liturgiksi. Aluksi ajattelin että en minä uskalla/kehtaa, mutta sitten ajattelin että mennään nyt. Kun kerrankin voi kokeilla.

Ja niinpä ehtoollisliturgia tuli suoritettua niin, että mukana menossa olivat perinteisen kalkin, kalkkiliinan, puhdistusliinan ja pateenin lisäksi myös korporaali, bursa ja palla. Ja vaikka se aluksi tuntui tosi monimutkaiselta, niin ei se loppujen lopuksi niin kauheaa ollut. Myönnän kyllä, että jotkut noista jutuista (bursa ja palla) tuntuivat jo hieman... noh, hienostelulta ja näpertelyltä. Mutta jos niitä nyt käyttäisi säännöllisesti, niin voisihan niihin tottua :)

Ongelmana itselläni on ollut aina se, että en tahdo muistaa, että mihin asentoon ja järjestykseen nämä kaikki nyt pitikään asettaa. Niin laadin nyt sitten itselleni pikku muistilistan. Voi kommentoida.

1) Uhrivirren aikana apupöydältä haetaan bursa, jonka sisällä korporaaliliina on. Bursa avataan ja korporaaliliina asetetaan alttarille. Bursa laitetaan esimerkiksi pystyyn liturgin oikealle puolelle (jostain ihmeen syystä monissa ohjeissa on tämä minua aika-avaruushahmottajaongelmaista hankaloittavia neuvoja "seurakunnasta katsottuna oikealle puolelle")

2) Apupöydällä poistetaan kalkkiliina ja taitellaan se siististä. Palla nostetaan sen viereen. Puhdistusliina voidaan viedä jo alttarille liturgin vasemmalle puolelle.

3) Selitysteoksessa "Palvelkaa Herraa iloiten - jumalanpalveluksen opas" vuoden 2009 painoksessa on minun järjelleni erinomaisen epäselvästi selitettynä missä leipärasia ja viinikannu oikein ovat suhteessa alttariin:

"Jos käytetään niin sanottua apupöytää (kredenssipöytä), kattaminen suoritetaan vastaavalla tavalla, kuitenkin niin, että leipien säilytysrasiaa ja viinikannua ei tuoda alttarille. Apupöydällä ovat aluksi kaikki ehtoollisvälineet.Sitten alttarille tuodaan sieltä korporaali, pateeni ja kalkki. Tämän jälkeen pateeni ja kalkki täytetään alttarilla tavalliseen tapaan, minkä jälkeen leipien säilytysrasia ja viinikannu asetetaan takaisin apupöydälle." (Palvelkaa Herraa iloiten, s. 23)

 

 

Siis täääh...? Tuon tekstin mukaan siis-> vien pateenin ja kalkin alttarille. Haen leipärasian. Täytän pateenin. Vien leipärasian takaisin. Haen viinikannun. Täytän maljan. Vien viinikannun takaisin.

 

Ja juu, olen oikeasti yrittänyt näin tehdä... Oli muuten aikamoista pyörimistä.

 

Sen sijaan saman kirjan vuoden 2000 painoksesta löytyy ohje jotenkin ymmärrettävämmässä muodossa:

 

"Jos käytetään apupöytää, kattamisesta vastaava erottaa siellä sopivan määrän öylättejä pateenille ja viiniä maljaan. Tämän jälkeen viinimalja ja leipälautanen viedään (korporaalilla katetulle) alttarille. Ehtoollisleipärasia ja viinikannu jäävät apupöydälle." (Palvelkaa Herraa iloiten, s. 75)

 

Olen nyttemmin noudattanut tätä "vanhentunutta" tapaa.

 

Eli: täytetään pateeni ja malja apupöydällä. Viedään ne alttarille. Malja tulee liturgin oikealle puolelle, pateeni vasemmalle.

 

 

Kun ehtoollinen on päättynyt, kattaus puretaan siten, että:

1) Puhdistusliina laitetaan kalkin päälle (jos mahdollista). Sen päälle laitetaan pateeni. Viedään koko komeus apupöydälle. Siellä päälle laitetaan palla ja sen päälle kalkkiliina.

2) Alttarilta korporaaliliina taitellaan ja laitetaan bursan sisälle. Bursa viedään apupöydälle.

Ja kiire ei ole. Sen kun aina muistaisi, joskus huhkii kuin heikkopäinen, koska pelkää virren loppuvan. Mitä sitten jos loppuu? Tai jos seurakunta joutuu hetken odottamaan ehtoolliskattauksen purkamista? Mitä sitten? Messu on myös hiljentymisen paikka.

Historiallisia hetkiä

Eilen on roomalaiskatolisen kirkon papiksi vihitty Suomessa järjestyksessä neljäs suomalainen sitten reformaation (on mahdollista toki, että 1500-1800-luvulla on muitakin suomalaisia vihitty katolisen kirkon papeiksi, mutta ajan lakien mukaisesti he eivät ole voineet toimia avoimesti Suomessa eikä heitä ole vihitty täällä).

Ensimmäinen suomalainen, joka on avoimesti vihitty katolisen kirkon papiksi Suomessa oli isä Martti Voutilainen, joka vihittiin papiksi 1961. Isä Voutilainen kuului dominikaanien sääntökuntaan (OP), joka oli yksi niistä kolmesta sääntökunnasta, joka toimi keskiajan katolisen Ruotsin "Itämaassa", joka sittemmin opittiin tuntemaan nimellä Suomi (toiset kaksi sääntökuntaa olivat fransiskaanit ja birgittalaiset).

Seuraava suomalainen Suomessa vihitty pappi on isä Teemu Sippo, joka vihittiin papiksi vuonna 1977. Hän kuuluu Jeesuksen pyhän sydämen pappien sääntökuntaan (SJC) ja on ensimmäinen suomalainen katolinen piispa sitten vuonna 1522 hukkuneen Arvid Kurjen (joka oli sattumoisin myös dominikaani). Arvid Kurkea seurasi piispaksi Ericus Svenonis ja hänen seuraajanaan Martti Skytte, jota on joskus virheellisesti kutsuttu Suomen viimeiseksi katoliseksi piispaksi (ennen isä Sippoa siis). Tämä on kuitenkin virheellinen tieto, sillä paavi ei vahvistanut sen kummemmin Svenoniksen kuin Skyttenkään valintaa piispoiksi. Teemu Sippo vihittiin piispaksi vuonna 2009.

Kolmas suomalainen pappi on isä Tuomo T. Vimpari, joka vihittiin papiksi 1999. Hän on ilmeisesti ns. hiippakuntapapistoa, eli ei kuulu mihinkään sääntökuntaan. Tällä hetkellä hän työskentelee Vatikaanissa.

Ja eilen on sitten tosiaan vihitty papiksi Gabriel Salmela, joka kuuluu myös dominikaanien sääntökuntaan.

Historiallisia hetkiä.

Koiran kuolema

Joulukuussa 2004 meille haettiin pieni koiranpentu. Nostin sen autoon ja se pissi päälleni. Sitten se nukahti. Kun autoon loppumatkalla tuli lisää ihmisiä, se nosti päätään ja heilutteli pikkuruista hännänsaparoaan. Kuiskasin sille, että "minä pidän sinusta huolta". Ensimmäiset yöt nukuimme vierekkäin sohvalla. Nimekseen se sai Zorro.

Emme asuneet samassa osoitteessa, mutta aina vapaillani ja lomillani tulin tänne koti-kotiin ja samoilimme pitkin "laajoja erämaita". Olimme parhaat kaverit. Sen ansiosta minusta tuli Amnestyn jäsen; tässä blogissa se on seikkaillut lukemattomia kertoja.

Myöhemmin siitä paljastui uusia puolia: koira, joka vihasi muita koiria, rakasti pikkukissojen hoitamista. Tyttökoirat saivat sen pyörtymään.

Vuosi sitten otin toisen koiran, joka asui samassa osoitteessa kanssani, joten hieman Zorro joutui paikkaansa sydämessäni jakamaan, mutta se oli kuitenkin minulle tärkeä ja rakas, vaikka välillä huusinkin sitä uuden koiran nimellä.

Vuosi sitten aloin myös nähdä, että Zorrosta oli tullut vanha, askel ei enää noussut entiseen tahtiin ja itsepäisyys oli hioutunut täydellisyyteen. Näin sen kolme viikkoa sitten, silloin se itki riemusta nähdessään minut, tuli syliin ja suukotteli. Niin kuin ennen muinoin. Lähtiessäni se hyppäsi autooni (Zorro tykkäsi kovasti autoilusta). Sanoin kuitenkin silloin jo enteelliset sanat: "Joka kerta kun täältä lähtee, on sellainen olo, että niinköhän on viimeinen kerta kun Zorron näkee."

Viikko sitten Zorro sairastui. Se ei enää syönyt eikä juonut. Se oksensi ulos kaiken, pysyi horjuen pystyssä. Sain viestin, että huonolta näyttää.

Tänään sitten pääsin sitä katsomaan. Se ei enää jaksanut nousta ylös tervehtimään minua, joten minä kontin rappusten alle sen luo. Se heilutti häntäänsä, antoi pusun, kun pyysin. Sitten se joi vettä ja piristyi niin, että lähti päättäväisesti lenkille metsään niin kuin monta kertaa aiemminkin nuoremman koiran kanssa. Yläpihalle asti se jaksoi. Sitten se pysähtyi syömään ruohoa ja tuijottamaan tyhjyyteen. Sen jalat tärisivät. Nostin sen vähän paremmalle paikalle. Se istahti. Minä istahdin sen viereen. Katselimme maisemia. Juttelimme niitä näitä. Naapuri kävi pihallaan. Nuori/terve Zorro olisi antanut moisella röyhkimykselle äkkilähdöt. Tämä Zorro tuijotti vain, jos edes tajusi mitä näki. Ei se ollut enää koira.

Alkoi sataa. Kannoin sen sisälle ja itkin. Eläinlääkäriin varattiin aika. Päätös oli pakko tehdä. Matkalla eläinlääkäriin se istui pirteänä siskoni sylissä ja katseli maisemia. Pihalla se tepasteli reippain askelin. Pieni toiveikkuus heräsi. Ja pelko. Olemmeko tekemässä pahan virheen?

Eläinlääkäri ehdotti verikokeiden ottoa. Ne otettiin. Zorro seisoi pöydällä, pää alaspäin. Antoi pusun, kun sitä pyysin. Otin sen syliini. Kuiskuttelin sen korvaan, että ei tarvitse pelätä. Eläinlääkäri palasi labrakokeiden tulosten kanssa. Huonolta näyttää. Voitaisiin tehdä jotain, mutta ennuste on huono joka tapauksessa, joten eläinlääkäri suositteli eutanasiaa. Päätimme niin..

Zorro sai rauhoittavan pistoksen. Eläinlääkäri jätti meidät rauhaan. Nostin Zorron syliini, jottei se kaatuisi. Se oli sylissäni, kunnes alkoi torkkua. Sitten äitini otti sen vuorostaan syliinsä. Äitini syliin se nukahti, silmät lupsahtivat kiinni. Eläinlääkäri palasi, Zorro nostettiin pöydälle. Laitoin käteni sen päälle, silittelin ja kuiskuttelin kehuja. Toista kättäni pidin sen kuonon edessä, tunsin sen kuuman hengityksen. Uskon, että se haistoi että olin läsnä.

Eläinlääkäri sanoi antavansa viimeisen pistoksen. Suljin silmäni, pidin käteni Zorrossa kiinni. Automaattisesti huomasin alkavani kuiskata Isä meidän-rukousta. Ja sitten en enää tuntenut hengitystä.

Sen pituinen se. Toivottavasti pystyin lunastamaan lupaukseni, jonka annoin silloin joulukuussa takki koiranpissalta haisten.

Kirkkoisät sanoivat, että eläimillä ei ole sielua.

He ovat väärässä.

Jälleennäkemistä toivoen

Itkettää

Disney on tehnyt joitain tosi surullisia kohtauksia elokuvissaan. Itku meinaa tulla niitä katsellessa. Bambin äidin kuolema on "klassikko", jonka moni mainitsee hurjana kohtauksena,

Sitten on kohtaus elokuvasta "Dumbo", jossa Dumbon vangittu äiti lohduttaa lastaan:

Mutta kyllä kaikkein surullisin kohtaus on edelleen tämä:

Muoks: tässä on ylläoleva kohtaus suomenkielisillä dubbauksilla. Ei häviä kyllä yhtään alkuperäisversiolle, minusta ehkä jopa parempi (ja olen puolueellinen)

 

Ruusujen sota - alku

Olen lueskellut taas pitkästä aikaa kirjoja Englannin historiasta. Ja kun Game of Throneskin taas alkoi, niin pitäähän sitä tietysti palauttaa mieleen tapahtumat, jotka toimivat yhtenä George R.R. Martinin inspiraation lähteenä. Eli Ruusujen sota

Ruusujen sota käytiin vuosina 1455-1485. Kyseessä ei ollut yhtenäinen sotajakso, vaan mukana oli pitkiä rauhankausia ja sodan osapuolet vaihtuivat välillä eivätkä aikalaiset itse asiassa edes tienneet taistelevansa jossain sellaisessa kuin Ruusujen sota. Nimi keksittiin myöhemmin ja on itse asiassa virheellinenkin, sillä vaikka York-puolue käytti yhtenä tunnuksenaan valkoista ruusua, Lancaster-puolue ei käyttänyt heihin liitettyä punaista ruusua. Vasta sodan raunioista voittajana selvinneet Tudorit kehittelivät myytin "punaisesta ja valkoisesta ruususta ja näiden välisestä sodasta".

Ja kuten keskiajan sotien kanssa yleensä, myös Ruusujen sodan alkusyitä saa halutessaan jäljittää kauas siitä hetkestä, jolloin mieket oikeasti ensimmäisen kerran kalahtivat yhteen. Yksi sodan alkujuuri voisi olla vaikkapa vuosi 1377,jolloin Englannin kuningas Edvard III kuoli. Hänellä oli elossa viisi vaikutusvaltaista ja kunnianhimoista poikaa, joilla oli omat lapsensa ja siten omat dynastiansa. Mutta valitettavasti se kaikkein tärkein sukuhaara, eli kruununperijän linja, lepäsi Edvard III:n pojanpojan, alaikäisen Rikhardin harteilla. Rikhardin isä Walesin prinssi Edward (jonka jo aikalaiset tunsivat lisänimellä Musta prinssi tämän haarniskan värin mukaan) oli ollut suuri sotasankari ja maan toivo, mutta hän menehtyi yllättäen jo ennen kuningasta. Niinpä Edvard III:n kuollessa kuninkaaksi kruunattiin 10-vuotias Rikhard II.

Lapsihallitsijat ovat aina olleet ongelmallisia, sillä maan hallinto on järjestettävä jotenkin heidän alaikäisyytensä ajaksi. Tällä kertaa englantilaiset eivät halunneet sijaishallitsijaa, joka voisi kasvaa liian vaikutusvaltaiseksi alaikäisen poikakuninkaan aikana. Varsinkin John of Gauntin (Juhana Gentiläinen suomeksi) "palatsivallankumousta" pelättiin ja niinpä Rikhardin vanhin elossa oleva setä syrjäytettiin hallinnosta. Yhden sijaishallisijan sijaan Englanti uskottiin holhoojahallitusten käsiin, kunnes Rikhard II julistautui 16-vuotiaana täysivaltaiseksi ja alkoi hallita itse. Samanaikaisesti Gauntin vaikutusvalta ja omaisuus kuitenkin kasvoi ja näin ensimmäiset tyytymättömyyden siemenet kylvettiin. Lisätyytymättömyyttä maahan synnyttivät käynnissä olevan Satavuotisen sodan kalleus ja Mustan surman aiheuttamat muutokset taloudessa.

Tyytymättömyys purkautui lukuisiin kapinoihin ja kansannousuihin (vakavimpana talonpoikaiskapina vuonna 1381), mutta kruunu pysyi Rikhardin päässä. Itse asiassa poikakuningas vaikutti aluksi varsin lupaavalta nuorelta hallitsijalta, mutta pikkuhiljaa aikuistuttuaan hän alkoi muuttua oikukkaammaksi ja omituisemmaksi (osa tutkijoista on teoretisoinut että Rikhard olisi voinut olla psyykkisesti sairas). Suurella epäluulolla hän suhtautui setäänsä John of Gauntiin ja tämän poikaan Henry Bolingbrokeen. Kun Gaunt kuoli, Rikhard yritti tuhota serkkunsa määräämällä tämän maanpakoon ja takavarikoimalla tämän omaisuuden. Bolingbroke oli jo alistunut maastakarkotukseen, mutta maaomaisuuden ja tittelien riistäminen oli liikaa ja hän nousi kapinaan.

Rikhard oli tässä vaiheessa jo niin epäsuosittu, että ei saanut kerätyksi riittävästi tukea omille joukoilleen ja Bolingbroke liittolaisineen murskasi Rikhardin armeijan, vangitsivat kuninkaan ja pakottivat tämän luopumaan kruunusta. Henry Bolingbrokelaisesta tuli uusi kuningas, Henry eli Henrik IV. Rikhard suljettiin vankeuteen, kunnes hän kuoli yllättäen vuonna 1399. Hänet todennäköisesti murhattiin uusien vallankaappausyritysten estämiseksi.

Henrik IV:n sukuhaaraa on kutsuttu Lancaster-suvuksi. Hän oli sukujaan Plantagenet, kuten Rikhardkin, mutta Rikhardin kuoltua keisarinna Matildasta ja Geoffrey Anjoulaisesta polveutuva Plantagenet-kuningaslinja päättyi sen hallittua Englantia (ja osia Ranskasta) satojen vuosien ajan. Toki Henrikin veri oli aivan yhtä "kuninkaallista" kuin serkkunsakin, mutta monien silmissä Henrik oli vallananastaja. Ja kaapatessaan vallan Henrik IV loi vaarallisen ennakkotapauksen: kruunun saattoi viedä epäsuositulta hallitsijalta, serkkulinjat olivat aivan yhtä "kuninkaallisia" kuin kuningaslinjakin, ja ennen kaikkea - englantilaiset hyväksyisivät uuden sukuhaaran valtaistuimella.

Joten Lancasterien menestyksen jälkeen muut sukulinjat eivät enää suostuneet seuraamaan hiljaa epäsuosittujen kuninkaiden toilailua, vaan ne katsoivat oikeudekseen puuttua asioihin ja vaatia itselleen parempaa asemaa valtaistuinpelissä. 

Hampaiden historia

Kun kävin British Museumissa n. vuosi sitten, kiinnitin huomiota, miten monen muumion tietojen kohdalla kerrottiin, että ruumiin kunnon perusteella henkilö on eläessään kärsinyt pahoista hammasvaivoista, mahdollisesti jopa kuollut niiden aiheuttamiin komplikaatioihin. Oli rikkinäisiä hampaita, puuttuvia hampaita, vinoon kasvaneita, kaikki mahdolliset hammasvaivat (ja sydän-ja verisuonitauteja korkeasta kolesterolista johtuen).

Jossain esitteessä sanottiin, että moni tuon ajan ihminen kärsi luultavasti ajoittain aivan sietämättömästä hammassärystä, johon ei ollut mitään muuta hoitoa kuin joko juoda pää täyteen ja toivoa sen auttavan tai sitten repiä hammas irti.

Kun itselläkin on ollut hammasvaivoja, niin voi vain kuvitella millaista se suussa oleva kipu on ollut aikana, jolloin ei ole kipulääkkeitä tai desinfioivia aineita tai osaavia hammaslääkäreitä... Oikein pahaa tekee ajatella.

Ja se taas sai miettimään, että miten paljon ihmiskunnan historia on hammassäryn historiaa? Tai ylipäätänsä hampaisiin liittyvien ongelmien historiaa? Yllättäisikö se ketään, jos saisimme tietää, että yksi syy esim. Iivana Julman ennalta-arvaamattoman julmaan temperamenttiin olisi ollut krooninen hammassärky? Siis ihan spekulaationa...

Ja löytyy ihan todellinenkin esimerkki: Mary I, Englannin hallitseva kuningatar vuosina 1553-1558. Hän oli 37-vuotias tullessaan kuningattareksi, aikalaisten käsitysten mukaan jo keski-iän viimeisellä suoralla, ja kärsi jatkuvasti tappion vertailussa sisarpuoleensa ja kruununperijään lady Elizabethiin. Elizabeth oli vain 20-vuotias Maryn noustessa valtaan, ja häntä kuvailtiin valoisaksi ja hurmaavaksi nuoreksi naiseksi, jota kansanjoukot rakastivat. Sen sijaan jopa ne aikalaiset, jotka suhtautuivat Maryyn myötämielisesti, totesivat harmitelleen, että pistäväkatseinen ja tiukkahuulinen kuningatar ei juurikaan herättänyt alamaisissaan rakkautta, vaan pikemminkin pelkoa. Marya myös kuvailtiin luonteeltaan epäluuloiseksi ja melankoliseksi, jonka jo silloin uskottiin johtuvan Maryn onnettomasta lapsuudesta ja nuoruudesta (hänen isänsä Henrik VIII erosi hänen äidistään; Mary menetti asemansa kruununperijänä; hänet erotettiin äidistään; hänet pakotettiin luopumaan uskostaan; häntä yritettiin henkisen ja mahdollisesti fyysisenkin väkivallan avulla pakottaa alistumaan pikkusisarensa palvelijaksi; aikuiseksi tultuaan hänen oma pikkuveljensä Edvard VI yritti niin ikään pakottaa Maryn luopumaan uskostaan ja roomalaiskatolisesta kirkosta; Edvardin tukijat olivat yrittäneet vallankaappausta, kun Maryn olisi pitänyt nousta valtaistuimelle jne. jne.) Myöhemmätkin historioitsijat ovat olleet samaa mieltä, että Maryn ankara ja depressiivinen luonne selittynee hänen kokemuksillaan.

Mutta törmäsinpä lähteeseen, jossa kerrottiin että valtaan noustuaan Mary Tudor oli jo lähes hampaaton ja jäljellä olevien hampaiden kunto ei sekään päätä huimannut. Tästä johtui kuningattaren tiukkahuulisuus: ei oikein voinut väläyttää kansanjoukkoja hurmaavaa Pepsodent-hymyä, kun ei ollut hampaita vaan pelkät ikenet.

Ja kuningattaren usein kuvailtu "pistävä katse" johtui ilmeisesti siitä, että hän oli pahasti likinäköinen.

Ja helppo on myös kuvitella, että jatkuva hammassärky ja hampaiden irti repiminen ovat omiaan masentamaan entisestään nuorta naista, kun ei 1500-luvullakaan hampaattomia naisia minään kauneuskilpailun voittajina pidetty.

Eipä valovoimainen Elizabethkaan hammashuolilta välttynyt: myöhemmällä iällä myös kuningatar Elizabethin kerrottiin kärsineen hammasvaivoista ja hänen hampaidensa kuvailtiin kellastuneen ja osittain murtuneen. Ihmekös tuo, kun miettii ajan hammashuoltoa: hampaat "pestiin" erikoisseoksella, jonka Elizabethin seuranaiset valmistivat. Siihen kuului hunajaa, viinietikkaa ja valkoviiniä, joka kiehutettiin ja sitten jäähdytettiin. Sen jälkeen seokseen kastettiin kankaanpalasia, joilla hampaat hangattiin "puhtaiksi". Luultavastikin vain ulkopinnat eikä seoksella ollut muutenkaan mitään lääkinnällistä arvoa.

Onneksi nykyään on Pepsodent.