Olen lueskellut taas pitkästä aikaa kirjoja Englannin historiasta. Ja kun Game of Throneskin taas alkoi, niin pitäähän sitä tietysti palauttaa mieleen tapahtumat, jotka toimivat yhtenä George R.R. Martinin inspiraation lähteenä. Eli Ruusujen sota
Ruusujen sota käytiin vuosina 1455-1485. Kyseessä ei ollut yhtenäinen sotajakso, vaan mukana oli pitkiä rauhankausia ja sodan osapuolet vaihtuivat välillä eivätkä aikalaiset itse asiassa edes tienneet taistelevansa jossain sellaisessa kuin Ruusujen sota. Nimi keksittiin myöhemmin ja on itse asiassa virheellinenkin, sillä vaikka York-puolue käytti yhtenä tunnuksenaan valkoista ruusua, Lancaster-puolue ei käyttänyt heihin liitettyä punaista ruusua. Vasta sodan raunioista voittajana selvinneet Tudorit kehittelivät myytin "punaisesta ja valkoisesta ruususta ja näiden välisestä sodasta".
Ja kuten keskiajan sotien kanssa yleensä, myös Ruusujen sodan alkusyitä saa halutessaan jäljittää kauas siitä hetkestä, jolloin mieket oikeasti ensimmäisen kerran kalahtivat yhteen. Yksi sodan alkujuuri voisi olla vaikkapa vuosi 1377,jolloin Englannin kuningas Edvard III kuoli. Hänellä oli elossa viisi vaikutusvaltaista ja kunnianhimoista poikaa, joilla oli omat lapsensa ja siten omat dynastiansa. Mutta valitettavasti se kaikkein tärkein sukuhaara, eli kruununperijän linja, lepäsi Edvard III:n pojanpojan, alaikäisen Rikhardin harteilla. Rikhardin isä Walesin prinssi Edward (jonka jo aikalaiset tunsivat lisänimellä Musta prinssi tämän haarniskan värin mukaan) oli ollut suuri sotasankari ja maan toivo, mutta hän menehtyi yllättäen jo ennen kuningasta. Niinpä Edvard III:n kuollessa kuninkaaksi kruunattiin 10-vuotias Rikhard II.
Lapsihallitsijat ovat aina olleet ongelmallisia, sillä maan hallinto on järjestettävä jotenkin heidän alaikäisyytensä ajaksi. Tällä kertaa englantilaiset eivät halunneet sijaishallitsijaa, joka voisi kasvaa liian vaikutusvaltaiseksi alaikäisen poikakuninkaan aikana. Varsinkin John of Gauntin (Juhana Gentiläinen suomeksi) "palatsivallankumousta" pelättiin ja niinpä Rikhardin vanhin elossa oleva setä syrjäytettiin hallinnosta. Yhden sijaishallisijan sijaan Englanti uskottiin holhoojahallitusten käsiin, kunnes Rikhard II julistautui 16-vuotiaana täysivaltaiseksi ja alkoi hallita itse. Samanaikaisesti Gauntin vaikutusvalta ja omaisuus kuitenkin kasvoi ja näin ensimmäiset tyytymättömyyden siemenet kylvettiin. Lisätyytymättömyyttä maahan synnyttivät käynnissä olevan Satavuotisen sodan kalleus ja Mustan surman aiheuttamat muutokset taloudessa.
Tyytymättömyys purkautui lukuisiin kapinoihin ja kansannousuihin (vakavimpana talonpoikaiskapina vuonna 1381), mutta kruunu pysyi Rikhardin päässä. Itse asiassa poikakuningas vaikutti aluksi varsin lupaavalta nuorelta hallitsijalta, mutta pikkuhiljaa aikuistuttuaan hän alkoi muuttua oikukkaammaksi ja omituisemmaksi (osa tutkijoista on teoretisoinut että Rikhard olisi voinut olla psyykkisesti sairas). Suurella epäluulolla hän suhtautui setäänsä John of Gauntiin ja tämän poikaan Henry Bolingbrokeen. Kun Gaunt kuoli, Rikhard yritti tuhota serkkunsa määräämällä tämän maanpakoon ja takavarikoimalla tämän omaisuuden. Bolingbroke oli jo alistunut maastakarkotukseen, mutta maaomaisuuden ja tittelien riistäminen oli liikaa ja hän nousi kapinaan.
Rikhard oli tässä vaiheessa jo niin epäsuosittu, että ei saanut kerätyksi riittävästi tukea omille joukoilleen ja Bolingbroke liittolaisineen murskasi Rikhardin armeijan, vangitsivat kuninkaan ja pakottivat tämän luopumaan kruunusta. Henry Bolingbrokelaisesta tuli uusi kuningas, Henry eli Henrik IV. Rikhard suljettiin vankeuteen, kunnes hän kuoli yllättäen vuonna 1399. Hänet todennäköisesti murhattiin uusien vallankaappausyritysten estämiseksi.
Henrik IV:n sukuhaaraa on kutsuttu Lancaster-suvuksi. Hän oli sukujaan Plantagenet, kuten Rikhardkin, mutta Rikhardin kuoltua keisarinna Matildasta ja Geoffrey Anjoulaisesta polveutuva Plantagenet-kuningaslinja päättyi sen hallittua Englantia (ja osia Ranskasta) satojen vuosien ajan. Toki Henrikin veri oli aivan yhtä "kuninkaallista" kuin serkkunsakin, mutta monien silmissä Henrik oli vallananastaja. Ja kaapatessaan vallan Henrik IV loi vaarallisen ennakkotapauksen: kruunun saattoi viedä epäsuositulta hallitsijalta, serkkulinjat olivat aivan yhtä "kuninkaallisia" kuin kuningaslinjakin, ja ennen kaikkea - englantilaiset hyväksyisivät uuden sukuhaaran valtaistuimella.
Joten Lancasterien menestyksen jälkeen muut sukulinjat eivät enää suostuneet seuraamaan hiljaa epäsuosittujen kuninkaiden toilailua, vaan ne katsoivat oikeudekseen puuttua asioihin ja vaatia itselleen parempaa asemaa valtaistuinpelissä.
Ruusujen sota käytiin vuosina 1455-1485. Kyseessä ei ollut yhtenäinen sotajakso, vaan mukana oli pitkiä rauhankausia ja sodan osapuolet vaihtuivat välillä eivätkä aikalaiset itse asiassa edes tienneet taistelevansa jossain sellaisessa kuin Ruusujen sota. Nimi keksittiin myöhemmin ja on itse asiassa virheellinenkin, sillä vaikka York-puolue käytti yhtenä tunnuksenaan valkoista ruusua, Lancaster-puolue ei käyttänyt heihin liitettyä punaista ruusua. Vasta sodan raunioista voittajana selvinneet Tudorit kehittelivät myytin "punaisesta ja valkoisesta ruususta ja näiden välisestä sodasta".
Ja kuten keskiajan sotien kanssa yleensä, myös Ruusujen sodan alkusyitä saa halutessaan jäljittää kauas siitä hetkestä, jolloin mieket oikeasti ensimmäisen kerran kalahtivat yhteen. Yksi sodan alkujuuri voisi olla vaikkapa vuosi 1377,jolloin Englannin kuningas Edvard III kuoli. Hänellä oli elossa viisi vaikutusvaltaista ja kunnianhimoista poikaa, joilla oli omat lapsensa ja siten omat dynastiansa. Mutta valitettavasti se kaikkein tärkein sukuhaara, eli kruununperijän linja, lepäsi Edvard III:n pojanpojan, alaikäisen Rikhardin harteilla. Rikhardin isä Walesin prinssi Edward (jonka jo aikalaiset tunsivat lisänimellä Musta prinssi tämän haarniskan värin mukaan) oli ollut suuri sotasankari ja maan toivo, mutta hän menehtyi yllättäen jo ennen kuningasta. Niinpä Edvard III:n kuollessa kuninkaaksi kruunattiin 10-vuotias Rikhard II.
Lapsihallitsijat ovat aina olleet ongelmallisia, sillä maan hallinto on järjestettävä jotenkin heidän alaikäisyytensä ajaksi. Tällä kertaa englantilaiset eivät halunneet sijaishallitsijaa, joka voisi kasvaa liian vaikutusvaltaiseksi alaikäisen poikakuninkaan aikana. Varsinkin John of Gauntin (Juhana Gentiläinen suomeksi) "palatsivallankumousta" pelättiin ja niinpä Rikhardin vanhin elossa oleva setä syrjäytettiin hallinnosta. Yhden sijaishallisijan sijaan Englanti uskottiin holhoojahallitusten käsiin, kunnes Rikhard II julistautui 16-vuotiaana täysivaltaiseksi ja alkoi hallita itse. Samanaikaisesti Gauntin vaikutusvalta ja omaisuus kuitenkin kasvoi ja näin ensimmäiset tyytymättömyyden siemenet kylvettiin. Lisätyytymättömyyttä maahan synnyttivät käynnissä olevan Satavuotisen sodan kalleus ja Mustan surman aiheuttamat muutokset taloudessa.
Tyytymättömyys purkautui lukuisiin kapinoihin ja kansannousuihin (vakavimpana talonpoikaiskapina vuonna 1381), mutta kruunu pysyi Rikhardin päässä. Itse asiassa poikakuningas vaikutti aluksi varsin lupaavalta nuorelta hallitsijalta, mutta pikkuhiljaa aikuistuttuaan hän alkoi muuttua oikukkaammaksi ja omituisemmaksi (osa tutkijoista on teoretisoinut että Rikhard olisi voinut olla psyykkisesti sairas). Suurella epäluulolla hän suhtautui setäänsä John of Gauntiin ja tämän poikaan Henry Bolingbrokeen. Kun Gaunt kuoli, Rikhard yritti tuhota serkkunsa määräämällä tämän maanpakoon ja takavarikoimalla tämän omaisuuden. Bolingbroke oli jo alistunut maastakarkotukseen, mutta maaomaisuuden ja tittelien riistäminen oli liikaa ja hän nousi kapinaan.
Rikhard oli tässä vaiheessa jo niin epäsuosittu, että ei saanut kerätyksi riittävästi tukea omille joukoilleen ja Bolingbroke liittolaisineen murskasi Rikhardin armeijan, vangitsivat kuninkaan ja pakottivat tämän luopumaan kruunusta. Henry Bolingbrokelaisesta tuli uusi kuningas, Henry eli Henrik IV. Rikhard suljettiin vankeuteen, kunnes hän kuoli yllättäen vuonna 1399. Hänet todennäköisesti murhattiin uusien vallankaappausyritysten estämiseksi.
Henrik IV:n sukuhaaraa on kutsuttu Lancaster-suvuksi. Hän oli sukujaan Plantagenet, kuten Rikhardkin, mutta Rikhardin kuoltua keisarinna Matildasta ja Geoffrey Anjoulaisesta polveutuva Plantagenet-kuningaslinja päättyi sen hallittua Englantia (ja osia Ranskasta) satojen vuosien ajan. Toki Henrikin veri oli aivan yhtä "kuninkaallista" kuin serkkunsakin, mutta monien silmissä Henrik oli vallananastaja. Ja kaapatessaan vallan Henrik IV loi vaarallisen ennakkotapauksen: kruunun saattoi viedä epäsuositulta hallitsijalta, serkkulinjat olivat aivan yhtä "kuninkaallisia" kuin kuningaslinjakin, ja ennen kaikkea - englantilaiset hyväksyisivät uuden sukuhaaran valtaistuimella.
Joten Lancasterien menestyksen jälkeen muut sukulinjat eivät enää suostuneet seuraamaan hiljaa epäsuosittujen kuninkaiden toilailua, vaan ne katsoivat oikeudekseen puuttua asioihin ja vaatia itselleen parempaa asemaa valtaistuinpelissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti