Viimeinen sana

Tänään ajelin autolla, kun yllättäen pimeydestä loikkasi tielle suoraan auton eteen kaksi valkohäntäpeuraa. Painoin jarrua ja uuden auton jarrut toimivat, auto pysähtyi ja viimeinen peura ymmärsi kääntyä 180 astetta ja palata takaisin. Jos se ei olisi tehnyt niin tai jos jarrut eivät olisi toimineet, niin törmäys olisi ollut hyvin todennäköinen.

Peurakolari tuskin olisi ollut itselle kohtalokas, mutta aloin silti miettiä, että mitä jos tielle loikkaajana olisi ollut hirvi? Ja olisin siihen törmännyt? Mitkä olisivat olleet viimeiset sanani kohtalokkaassa kolarissa?

Joskus ihmiset sanovat viimeisinä sanoinaan jaloja, syvällisiä ajatuksia. Minun viimeinen sanani olisi ollut tässä tapauksessa "vittu!"

Miten muuttaa itseään syvällisemmäksi tai edes sivistyneemmäksi primitiivireaktion hetkellä (kyselen pikkaisen pilke silmäkulmassa).

Kuitenkin, armollista Vapahtajan syntymäjuhlaa kaikille!

Luolapoika Rai

Hopeanuolen lisäksi lapsena katselin tätä animea: Luolapoika Rai. Ruotsinkielellä dupattuna, mitään en tajunnut, varsinkin kun VHS-videoita lainailtiin mistä sattui eikä suinkaan aina kronologisessa järjestyksessä.

Ja aiheuttivatpa nämä seikkailut myös lapsi-Jussille sen harhaluulon, että dinosaurukset ja ihmiset elivät yhtä aikaa maan päällä. Tarina alkaa, kun jossain syntyy poikalapsi, valkoihoinen muista ihmisistä poiketen. Tarzanin tavoin tämän pojan eli Luolapoika Rain kasvattaa apina, verivihollisena on yksisilmäinen tyrannosaurus rex nimeltä Tyrano, sitten lähdetään etsimään Rain kadonnutta äitiä yhdessä sisaruspari Ranin ja Donin kanssa. Joka paikkaan juostaan. Toiminta on veristä ja armotonta, eli ei tämäkään varsinaisesti ihan pienille lapsille tarkoitettu filmi ole, vaikka sitä aikoinaan Makuunista löysikin samasta hyllystä Aku Ankan koottujen seikkailujen kanssa.

Ainakin osa jaksoista löytyy netistä ruotsiksi dupattuina. Mitään en edelleenkään juuri tajua ja ruotsinkielinen ääniraita, jossa ääninäyttelijät näyttelevät hengästymistä tuo mieleen välillä ihan toisenlaiset filmit. Mutta onpa taas hauska nostalgiatrippi ja vaikka piirrosjälki on välillä heikkoa, niin ei tarina ole pahasti vanhentunut.

Turhaa tietoa

Tänään töistä ajellessa kuuntelin YleX:ää, jossa kerrottiin ns. "turhasta tiedosta". Ja samalla satoi vettä kuin "Esterin perseestä". Ja aloin miettimään: kuka tai mikä on tämä Esteri ja miksi hänen/sen perseestä tulee runsaasti vettä?

Googlella ei heti löytynyt vastausta. Mielikuvituksellisen hieno vastaus olisi, että "Esteri" on alun perin ollut peräti sateen jumalatar tai haltija (niin kuin monet muinaissuomalaiset jumaluudet itse asiassa olivat). Mutta ei. Sateen jumalien/jumalattarien joukosta ei löydy Esteri tai Ester nimisiä tyyppejä.

Vaan ilmeisesti kysymys on palopumpusta. Joskus "muinaisina aikoina" eli 60-luvulla, Suomen palokuntien vakiokalustukseen kuului vesipumppu, jonka merkki oli Ester. Pumppu imi veden yhdestä päästä ja sylki sen ulos toisesta. Ja vettä tuli kuin "esterin perseestä". Ja koska Ester oli markkinoiden ainoa, se kahmaisi monopoliasemallaan itselleen pysyvän paikan ihmisten mielistä. Palopumppu oli yhtä kuin Esteri ja kun palopumput painuivat ihmisten mielistä unholaan, sanonta jäi.

Korkeakirkollista

Pääsin tänään oikein kunnon korkeakirkolliseen menoon mukaan liturgiksi. Aluksi ajattelin että en minä uskalla/kehtaa, mutta sitten ajattelin että mennään nyt. Kun kerrankin voi kokeilla.

Ja niinpä ehtoollisliturgia tuli suoritettua niin, että mukana menossa olivat perinteisen kalkin, kalkkiliinan, puhdistusliinan ja pateenin lisäksi myös korporaali, bursa ja palla. Ja vaikka se aluksi tuntui tosi monimutkaiselta, niin ei se loppujen lopuksi niin kauheaa ollut. Myönnän kyllä, että jotkut noista jutuista (bursa ja palla) tuntuivat jo hieman... noh, hienostelulta ja näpertelyltä. Mutta jos niitä nyt käyttäisi säännöllisesti, niin voisihan niihin tottua :)

Ongelmana itselläni on ollut aina se, että en tahdo muistaa, että mihin asentoon ja järjestykseen nämä kaikki nyt pitikään asettaa. Niin laadin nyt sitten itselleni pikku muistilistan. Voi kommentoida.

1) Uhrivirren aikana apupöydältä haetaan bursa, jonka sisällä korporaaliliina on. Bursa avataan ja korporaaliliina asetetaan alttarille. Bursa laitetaan esimerkiksi pystyyn liturgin oikealle puolelle (jostain ihmeen syystä monissa ohjeissa on tämä minua aika-avaruushahmottajaongelmaista hankaloittavia neuvoja "seurakunnasta katsottuna oikealle puolelle")

2) Apupöydällä poistetaan kalkkiliina ja taitellaan se siististä. Palla nostetaan sen viereen. Puhdistusliina voidaan viedä jo alttarille liturgin vasemmalle puolelle.

3) Selitysteoksessa "Palvelkaa Herraa iloiten - jumalanpalveluksen opas" vuoden 2009 painoksessa on minun järjelleni erinomaisen epäselvästi selitettynä missä leipärasia ja viinikannu oikein ovat suhteessa alttariin:

"Jos käytetään niin sanottua apupöytää (kredenssipöytä), kattaminen suoritetaan vastaavalla tavalla, kuitenkin niin, että leipien säilytysrasiaa ja viinikannua ei tuoda alttarille. Apupöydällä ovat aluksi kaikki ehtoollisvälineet.Sitten alttarille tuodaan sieltä korporaali, pateeni ja kalkki. Tämän jälkeen pateeni ja kalkki täytetään alttarilla tavalliseen tapaan, minkä jälkeen leipien säilytysrasia ja viinikannu asetetaan takaisin apupöydälle." (Palvelkaa Herraa iloiten, s. 23)

 

 

Siis täääh...? Tuon tekstin mukaan siis-> vien pateenin ja kalkin alttarille. Haen leipärasian. Täytän pateenin. Vien leipärasian takaisin. Haen viinikannun. Täytän maljan. Vien viinikannun takaisin.

 

Ja juu, olen oikeasti yrittänyt näin tehdä... Oli muuten aikamoista pyörimistä.

 

Sen sijaan saman kirjan vuoden 2000 painoksesta löytyy ohje jotenkin ymmärrettävämmässä muodossa:

 

"Jos käytetään apupöytää, kattamisesta vastaava erottaa siellä sopivan määrän öylättejä pateenille ja viiniä maljaan. Tämän jälkeen viinimalja ja leipälautanen viedään (korporaalilla katetulle) alttarille. Ehtoollisleipärasia ja viinikannu jäävät apupöydälle." (Palvelkaa Herraa iloiten, s. 75)

 

Olen nyttemmin noudattanut tätä "vanhentunutta" tapaa.

 

Eli: täytetään pateeni ja malja apupöydällä. Viedään ne alttarille. Malja tulee liturgin oikealle puolelle, pateeni vasemmalle.

 

 

Kun ehtoollinen on päättynyt, kattaus puretaan siten, että:

1) Puhdistusliina laitetaan kalkin päälle (jos mahdollista). Sen päälle laitetaan pateeni. Viedään koko komeus apupöydälle. Siellä päälle laitetaan palla ja sen päälle kalkkiliina.

2) Alttarilta korporaaliliina taitellaan ja laitetaan bursan sisälle. Bursa viedään apupöydälle.

Ja kiire ei ole. Sen kun aina muistaisi, joskus huhkii kuin heikkopäinen, koska pelkää virren loppuvan. Mitä sitten jos loppuu? Tai jos seurakunta joutuu hetken odottamaan ehtoolliskattauksen purkamista? Mitä sitten? Messu on myös hiljentymisen paikka.

Historiallisia hetkiä

Eilen on roomalaiskatolisen kirkon papiksi vihitty Suomessa järjestyksessä neljäs suomalainen sitten reformaation (on mahdollista toki, että 1500-1800-luvulla on muitakin suomalaisia vihitty katolisen kirkon papeiksi, mutta ajan lakien mukaisesti he eivät ole voineet toimia avoimesti Suomessa eikä heitä ole vihitty täällä).

Ensimmäinen suomalainen, joka on avoimesti vihitty katolisen kirkon papiksi Suomessa oli isä Martti Voutilainen, joka vihittiin papiksi 1961. Isä Voutilainen kuului dominikaanien sääntökuntaan (OP), joka oli yksi niistä kolmesta sääntökunnasta, joka toimi keskiajan katolisen Ruotsin "Itämaassa", joka sittemmin opittiin tuntemaan nimellä Suomi (toiset kaksi sääntökuntaa olivat fransiskaanit ja birgittalaiset).

Seuraava suomalainen Suomessa vihitty pappi on isä Teemu Sippo, joka vihittiin papiksi vuonna 1977. Hän kuuluu Jeesuksen pyhän sydämen pappien sääntökuntaan (SJC) ja on ensimmäinen suomalainen katolinen piispa sitten vuonna 1522 hukkuneen Arvid Kurjen (joka oli sattumoisin myös dominikaani). Arvid Kurkea seurasi piispaksi Ericus Svenonis ja hänen seuraajanaan Martti Skytte, jota on joskus virheellisesti kutsuttu Suomen viimeiseksi katoliseksi piispaksi (ennen isä Sippoa siis). Tämä on kuitenkin virheellinen tieto, sillä paavi ei vahvistanut sen kummemmin Svenoniksen kuin Skyttenkään valintaa piispoiksi. Teemu Sippo vihittiin piispaksi vuonna 2009.

Kolmas suomalainen pappi on isä Tuomo T. Vimpari, joka vihittiin papiksi 1999. Hän on ilmeisesti ns. hiippakuntapapistoa, eli ei kuulu mihinkään sääntökuntaan. Tällä hetkellä hän työskentelee Vatikaanissa.

Ja eilen on sitten tosiaan vihitty papiksi Gabriel Salmela, joka kuuluu myös dominikaanien sääntökuntaan.

Historiallisia hetkiä.

Koiran kuolema

Joulukuussa 2004 meille haettiin pieni koiranpentu. Nostin sen autoon ja se pissi päälleni. Sitten se nukahti. Kun autoon loppumatkalla tuli lisää ihmisiä, se nosti päätään ja heilutteli pikkuruista hännänsaparoaan. Kuiskasin sille, että "minä pidän sinusta huolta". Ensimmäiset yöt nukuimme vierekkäin sohvalla. Nimekseen se sai Zorro.

Emme asuneet samassa osoitteessa, mutta aina vapaillani ja lomillani tulin tänne koti-kotiin ja samoilimme pitkin "laajoja erämaita". Olimme parhaat kaverit. Sen ansiosta minusta tuli Amnestyn jäsen; tässä blogissa se on seikkaillut lukemattomia kertoja.

Myöhemmin siitä paljastui uusia puolia: koira, joka vihasi muita koiria, rakasti pikkukissojen hoitamista. Tyttökoirat saivat sen pyörtymään.

Vuosi sitten otin toisen koiran, joka asui samassa osoitteessa kanssani, joten hieman Zorro joutui paikkaansa sydämessäni jakamaan, mutta se oli kuitenkin minulle tärkeä ja rakas, vaikka välillä huusinkin sitä uuden koiran nimellä.

Vuosi sitten aloin myös nähdä, että Zorrosta oli tullut vanha, askel ei enää noussut entiseen tahtiin ja itsepäisyys oli hioutunut täydellisyyteen. Näin sen kolme viikkoa sitten, silloin se itki riemusta nähdessään minut, tuli syliin ja suukotteli. Niin kuin ennen muinoin. Lähtiessäni se hyppäsi autooni (Zorro tykkäsi kovasti autoilusta). Sanoin kuitenkin silloin jo enteelliset sanat: "Joka kerta kun täältä lähtee, on sellainen olo, että niinköhän on viimeinen kerta kun Zorron näkee."

Viikko sitten Zorro sairastui. Se ei enää syönyt eikä juonut. Se oksensi ulos kaiken, pysyi horjuen pystyssä. Sain viestin, että huonolta näyttää.

Tänään sitten pääsin sitä katsomaan. Se ei enää jaksanut nousta ylös tervehtimään minua, joten minä kontin rappusten alle sen luo. Se heilutti häntäänsä, antoi pusun, kun pyysin. Sitten se joi vettä ja piristyi niin, että lähti päättäväisesti lenkille metsään niin kuin monta kertaa aiemminkin nuoremman koiran kanssa. Yläpihalle asti se jaksoi. Sitten se pysähtyi syömään ruohoa ja tuijottamaan tyhjyyteen. Sen jalat tärisivät. Nostin sen vähän paremmalle paikalle. Se istahti. Minä istahdin sen viereen. Katselimme maisemia. Juttelimme niitä näitä. Naapuri kävi pihallaan. Nuori/terve Zorro olisi antanut moisella röyhkimykselle äkkilähdöt. Tämä Zorro tuijotti vain, jos edes tajusi mitä näki. Ei se ollut enää koira.

Alkoi sataa. Kannoin sen sisälle ja itkin. Eläinlääkäriin varattiin aika. Päätös oli pakko tehdä. Matkalla eläinlääkäriin se istui pirteänä siskoni sylissä ja katseli maisemia. Pihalla se tepasteli reippain askelin. Pieni toiveikkuus heräsi. Ja pelko. Olemmeko tekemässä pahan virheen?

Eläinlääkäri ehdotti verikokeiden ottoa. Ne otettiin. Zorro seisoi pöydällä, pää alaspäin. Antoi pusun, kun sitä pyysin. Otin sen syliini. Kuiskuttelin sen korvaan, että ei tarvitse pelätä. Eläinlääkäri palasi labrakokeiden tulosten kanssa. Huonolta näyttää. Voitaisiin tehdä jotain, mutta ennuste on huono joka tapauksessa, joten eläinlääkäri suositteli eutanasiaa. Päätimme niin..

Zorro sai rauhoittavan pistoksen. Eläinlääkäri jätti meidät rauhaan. Nostin Zorron syliini, jottei se kaatuisi. Se oli sylissäni, kunnes alkoi torkkua. Sitten äitini otti sen vuorostaan syliinsä. Äitini syliin se nukahti, silmät lupsahtivat kiinni. Eläinlääkäri palasi, Zorro nostettiin pöydälle. Laitoin käteni sen päälle, silittelin ja kuiskuttelin kehuja. Toista kättäni pidin sen kuonon edessä, tunsin sen kuuman hengityksen. Uskon, että se haistoi että olin läsnä.

Eläinlääkäri sanoi antavansa viimeisen pistoksen. Suljin silmäni, pidin käteni Zorrossa kiinni. Automaattisesti huomasin alkavani kuiskata Isä meidän-rukousta. Ja sitten en enää tuntenut hengitystä.

Sen pituinen se. Toivottavasti pystyin lunastamaan lupaukseni, jonka annoin silloin joulukuussa takki koiranpissalta haisten.

Kirkkoisät sanoivat, että eläimillä ei ole sielua.

He ovat väärässä.

Jälleennäkemistä toivoen

Itkettää

Disney on tehnyt joitain tosi surullisia kohtauksia elokuvissaan. Itku meinaa tulla niitä katsellessa. Bambin äidin kuolema on "klassikko", jonka moni mainitsee hurjana kohtauksena,

Sitten on kohtaus elokuvasta "Dumbo", jossa Dumbon vangittu äiti lohduttaa lastaan:

Mutta kyllä kaikkein surullisin kohtaus on edelleen tämä:

Muoks: tässä on ylläoleva kohtaus suomenkielisillä dubbauksilla. Ei häviä kyllä yhtään alkuperäisversiolle, minusta ehkä jopa parempi (ja olen puolueellinen)

 

Ruusujen sota - alku

Olen lueskellut taas pitkästä aikaa kirjoja Englannin historiasta. Ja kun Game of Throneskin taas alkoi, niin pitäähän sitä tietysti palauttaa mieleen tapahtumat, jotka toimivat yhtenä George R.R. Martinin inspiraation lähteenä. Eli Ruusujen sota

Ruusujen sota käytiin vuosina 1455-1485. Kyseessä ei ollut yhtenäinen sotajakso, vaan mukana oli pitkiä rauhankausia ja sodan osapuolet vaihtuivat välillä eivätkä aikalaiset itse asiassa edes tienneet taistelevansa jossain sellaisessa kuin Ruusujen sota. Nimi keksittiin myöhemmin ja on itse asiassa virheellinenkin, sillä vaikka York-puolue käytti yhtenä tunnuksenaan valkoista ruusua, Lancaster-puolue ei käyttänyt heihin liitettyä punaista ruusua. Vasta sodan raunioista voittajana selvinneet Tudorit kehittelivät myytin "punaisesta ja valkoisesta ruususta ja näiden välisestä sodasta".

Ja kuten keskiajan sotien kanssa yleensä, myös Ruusujen sodan alkusyitä saa halutessaan jäljittää kauas siitä hetkestä, jolloin mieket oikeasti ensimmäisen kerran kalahtivat yhteen. Yksi sodan alkujuuri voisi olla vaikkapa vuosi 1377,jolloin Englannin kuningas Edvard III kuoli. Hänellä oli elossa viisi vaikutusvaltaista ja kunnianhimoista poikaa, joilla oli omat lapsensa ja siten omat dynastiansa. Mutta valitettavasti se kaikkein tärkein sukuhaara, eli kruununperijän linja, lepäsi Edvard III:n pojanpojan, alaikäisen Rikhardin harteilla. Rikhardin isä Walesin prinssi Edward (jonka jo aikalaiset tunsivat lisänimellä Musta prinssi tämän haarniskan värin mukaan) oli ollut suuri sotasankari ja maan toivo, mutta hän menehtyi yllättäen jo ennen kuningasta. Niinpä Edvard III:n kuollessa kuninkaaksi kruunattiin 10-vuotias Rikhard II.

Lapsihallitsijat ovat aina olleet ongelmallisia, sillä maan hallinto on järjestettävä jotenkin heidän alaikäisyytensä ajaksi. Tällä kertaa englantilaiset eivät halunneet sijaishallitsijaa, joka voisi kasvaa liian vaikutusvaltaiseksi alaikäisen poikakuninkaan aikana. Varsinkin John of Gauntin (Juhana Gentiläinen suomeksi) "palatsivallankumousta" pelättiin ja niinpä Rikhardin vanhin elossa oleva setä syrjäytettiin hallinnosta. Yhden sijaishallisijan sijaan Englanti uskottiin holhoojahallitusten käsiin, kunnes Rikhard II julistautui 16-vuotiaana täysivaltaiseksi ja alkoi hallita itse. Samanaikaisesti Gauntin vaikutusvalta ja omaisuus kuitenkin kasvoi ja näin ensimmäiset tyytymättömyyden siemenet kylvettiin. Lisätyytymättömyyttä maahan synnyttivät käynnissä olevan Satavuotisen sodan kalleus ja Mustan surman aiheuttamat muutokset taloudessa.

Tyytymättömyys purkautui lukuisiin kapinoihin ja kansannousuihin (vakavimpana talonpoikaiskapina vuonna 1381), mutta kruunu pysyi Rikhardin päässä. Itse asiassa poikakuningas vaikutti aluksi varsin lupaavalta nuorelta hallitsijalta, mutta pikkuhiljaa aikuistuttuaan hän alkoi muuttua oikukkaammaksi ja omituisemmaksi (osa tutkijoista on teoretisoinut että Rikhard olisi voinut olla psyykkisesti sairas). Suurella epäluulolla hän suhtautui setäänsä John of Gauntiin ja tämän poikaan Henry Bolingbrokeen. Kun Gaunt kuoli, Rikhard yritti tuhota serkkunsa määräämällä tämän maanpakoon ja takavarikoimalla tämän omaisuuden. Bolingbroke oli jo alistunut maastakarkotukseen, mutta maaomaisuuden ja tittelien riistäminen oli liikaa ja hän nousi kapinaan.

Rikhard oli tässä vaiheessa jo niin epäsuosittu, että ei saanut kerätyksi riittävästi tukea omille joukoilleen ja Bolingbroke liittolaisineen murskasi Rikhardin armeijan, vangitsivat kuninkaan ja pakottivat tämän luopumaan kruunusta. Henry Bolingbrokelaisesta tuli uusi kuningas, Henry eli Henrik IV. Rikhard suljettiin vankeuteen, kunnes hän kuoli yllättäen vuonna 1399. Hänet todennäköisesti murhattiin uusien vallankaappausyritysten estämiseksi.

Henrik IV:n sukuhaaraa on kutsuttu Lancaster-suvuksi. Hän oli sukujaan Plantagenet, kuten Rikhardkin, mutta Rikhardin kuoltua keisarinna Matildasta ja Geoffrey Anjoulaisesta polveutuva Plantagenet-kuningaslinja päättyi sen hallittua Englantia (ja osia Ranskasta) satojen vuosien ajan. Toki Henrikin veri oli aivan yhtä "kuninkaallista" kuin serkkunsakin, mutta monien silmissä Henrik oli vallananastaja. Ja kaapatessaan vallan Henrik IV loi vaarallisen ennakkotapauksen: kruunun saattoi viedä epäsuositulta hallitsijalta, serkkulinjat olivat aivan yhtä "kuninkaallisia" kuin kuningaslinjakin, ja ennen kaikkea - englantilaiset hyväksyisivät uuden sukuhaaran valtaistuimella.

Joten Lancasterien menestyksen jälkeen muut sukulinjat eivät enää suostuneet seuraamaan hiljaa epäsuosittujen kuninkaiden toilailua, vaan ne katsoivat oikeudekseen puuttua asioihin ja vaatia itselleen parempaa asemaa valtaistuinpelissä. 

Hampaiden historia

Kun kävin British Museumissa n. vuosi sitten, kiinnitin huomiota, miten monen muumion tietojen kohdalla kerrottiin, että ruumiin kunnon perusteella henkilö on eläessään kärsinyt pahoista hammasvaivoista, mahdollisesti jopa kuollut niiden aiheuttamiin komplikaatioihin. Oli rikkinäisiä hampaita, puuttuvia hampaita, vinoon kasvaneita, kaikki mahdolliset hammasvaivat (ja sydän-ja verisuonitauteja korkeasta kolesterolista johtuen).

Jossain esitteessä sanottiin, että moni tuon ajan ihminen kärsi luultavasti ajoittain aivan sietämättömästä hammassärystä, johon ei ollut mitään muuta hoitoa kuin joko juoda pää täyteen ja toivoa sen auttavan tai sitten repiä hammas irti.

Kun itselläkin on ollut hammasvaivoja, niin voi vain kuvitella millaista se suussa oleva kipu on ollut aikana, jolloin ei ole kipulääkkeitä tai desinfioivia aineita tai osaavia hammaslääkäreitä... Oikein pahaa tekee ajatella.

Ja se taas sai miettimään, että miten paljon ihmiskunnan historia on hammassäryn historiaa? Tai ylipäätänsä hampaisiin liittyvien ongelmien historiaa? Yllättäisikö se ketään, jos saisimme tietää, että yksi syy esim. Iivana Julman ennalta-arvaamattoman julmaan temperamenttiin olisi ollut krooninen hammassärky? Siis ihan spekulaationa...

Ja löytyy ihan todellinenkin esimerkki: Mary I, Englannin hallitseva kuningatar vuosina 1553-1558. Hän oli 37-vuotias tullessaan kuningattareksi, aikalaisten käsitysten mukaan jo keski-iän viimeisellä suoralla, ja kärsi jatkuvasti tappion vertailussa sisarpuoleensa ja kruununperijään lady Elizabethiin. Elizabeth oli vain 20-vuotias Maryn noustessa valtaan, ja häntä kuvailtiin valoisaksi ja hurmaavaksi nuoreksi naiseksi, jota kansanjoukot rakastivat. Sen sijaan jopa ne aikalaiset, jotka suhtautuivat Maryyn myötämielisesti, totesivat harmitelleen, että pistäväkatseinen ja tiukkahuulinen kuningatar ei juurikaan herättänyt alamaisissaan rakkautta, vaan pikemminkin pelkoa. Marya myös kuvailtiin luonteeltaan epäluuloiseksi ja melankoliseksi, jonka jo silloin uskottiin johtuvan Maryn onnettomasta lapsuudesta ja nuoruudesta (hänen isänsä Henrik VIII erosi hänen äidistään; Mary menetti asemansa kruununperijänä; hänet erotettiin äidistään; hänet pakotettiin luopumaan uskostaan; häntä yritettiin henkisen ja mahdollisesti fyysisenkin väkivallan avulla pakottaa alistumaan pikkusisarensa palvelijaksi; aikuiseksi tultuaan hänen oma pikkuveljensä Edvard VI yritti niin ikään pakottaa Maryn luopumaan uskostaan ja roomalaiskatolisesta kirkosta; Edvardin tukijat olivat yrittäneet vallankaappausta, kun Maryn olisi pitänyt nousta valtaistuimelle jne. jne.) Myöhemmätkin historioitsijat ovat olleet samaa mieltä, että Maryn ankara ja depressiivinen luonne selittynee hänen kokemuksillaan.

Mutta törmäsinpä lähteeseen, jossa kerrottiin että valtaan noustuaan Mary Tudor oli jo lähes hampaaton ja jäljellä olevien hampaiden kunto ei sekään päätä huimannut. Tästä johtui kuningattaren tiukkahuulisuus: ei oikein voinut väläyttää kansanjoukkoja hurmaavaa Pepsodent-hymyä, kun ei ollut hampaita vaan pelkät ikenet.

Ja kuningattaren usein kuvailtu "pistävä katse" johtui ilmeisesti siitä, että hän oli pahasti likinäköinen.

Ja helppo on myös kuvitella, että jatkuva hammassärky ja hampaiden irti repiminen ovat omiaan masentamaan entisestään nuorta naista, kun ei 1500-luvullakaan hampaattomia naisia minään kauneuskilpailun voittajina pidetty.

Eipä valovoimainen Elizabethkaan hammashuolilta välttynyt: myöhemmällä iällä myös kuningatar Elizabethin kerrottiin kärsineen hammasvaivoista ja hänen hampaidensa kuvailtiin kellastuneen ja osittain murtuneen. Ihmekös tuo, kun miettii ajan hammashuoltoa: hampaat "pestiin" erikoisseoksella, jonka Elizabethin seuranaiset valmistivat. Siihen kuului hunajaa, viinietikkaa ja valkoviiniä, joka kiehutettiin ja sitten jäähdytettiin. Sen jälkeen seokseen kastettiin kankaanpalasia, joilla hampaat hangattiin "puhtaiksi". Luultavastikin vain ulkopinnat eikä seoksella ollut muutenkaan mitään lääkinnällistä arvoa.

Onneksi nykyään on Pepsodent.

Hullu kuningas

Maailmanhistoria tuntee monia hallitsijoita, joiden voidaan hyvällä syyllä epäillä olleen persoonallisuushäiriöisiä, sosiopaatteja tai psykopaatteja tai raa'an ajan raa'istamia tappajia. Iivana Julma, Pietari Suuri, Stalin, Adolf Hitler, Tsingis-kaani, Englannin Henrik VIII jne jne... Mutta sitten on myös hallitsijoita, jotka aidosti ovat olleet hulluja tai kauniimmin sanotusti psyykkisesti sairaita. Psykoottisia. Vuosisadat välissä estävät tekemästä tarkkoja diagnooseja, mutta aikalaisten kertomukset paljastavat, että jotain heissä oli vialla.

Päinvastoin kuin fantasiakirjallisuus monesti väittää, hullujen kuninkaiden aika ei ole ollut helppoa heille itselleenkään. Hullut kuninkaat on syösty nopeasti vallasta tai syrjäytetty jonnekin sivustalle.

Englannin historia tuntee kaksi "hullua kuningasta": Henrik VI:n ja Yrjö III:n. Henrik VI oli monella tapaa surullinen hahmo: hänestä tuli kuningas yhdeksän kuukautta vanhana (ja hän on nuorin Englannin kuninkaaksi päätynyt) vuonna 1422. Hän syntyi onnettomana aikana: Satavuotinen sota oli riehunut jo vuosikymmeniä (jos sen siis katsotaan saaneen alkunsa vuonna 1337, jolloin Englannin Edvard III vaati Ranskan kruunua itselleen). Henrikin oma suku oli noussut valtaan kapinan ansiosta: hänen isoisänsä Henry Bolingbrokelainen oli syrjäyttänyt (ja murhannut) serkkunsa kuningas Rikhard II:n ja tullut kuninkaaksi vuonna1399. Henrik VI oli uuden dynastian, Lancasterien, kolmas kuningas. Lapsikuningas, mikä ei koskaan luvannut hyvää valtakunnalle (monet heikot kuninkaat aloittivat hallitsemisen lapsina, Henrik III ja viimeisimpänä Rikhard II)

Ja Henrikillä oli suuret saappaat täytettävänään. Hänen isänsä Henrik V oli Englannin soturikuningas, mies, joka vei pienen armeijansa Ranskaan ja Agincourtin taistelussa kohtasi ylivoimaisen vihollisen: ja murskasi sen niin täydellisesti, että Ranskan kuningas joutui tunnustamaan tappionsa. Suurin osa Ranskan pinta-alaa (mukaan luettuna pääkaupunki Pariisi) siirtyivät Englannille ja kuningas Kaarle VI nimesi Henrik V:n kruununperijäkseen (Kaarle VI oli itsekin psyykkisesti sairas). Yksikään Englannin kuningas ei ollut saavuttanut vastaavaa menestystä. Ja se jäi lyhyeksi, sillä Henrik V kuoli vain 33-vuotiaana. Ja niin Henrik VI:sta tuli Englannin ja Ranskan kuningas, mutta sota jatkui, koska kaikki ranskalaiset eivät hyväksyneet englantilaista kuningasta, vaan ryhmittyivät kruuninperijä Kaarle VII:n taakse. Englantilaisilla alkoi mennä huonosti, kun Jeanne d'Arc niminen maalaistyttö johti Ranskan armeijan voitosta voittoon. Englantilaiset polttivat lopulta Jeannen roviolla ja Henrik kruunattiin virallisesti Notre Damessa Ranskan kuninkaaksi. Ensimmäisen kerran yksi ja sama henkilö oli Englannin ja Ranskan kruunattu kuningas, mutta sitten lapsikuningas jo kiikutettiin turvaan Englantiin ja sinne hän jäi.

Henrikin äiti oli Valois'n Katariina, kuningas Kaarle VI:n tytär ja Kaarle VII:n sisar, ja koska hän oli ranskalainen, englantilaiset aateliset eivät luottaneet häneen pätkääkään. Äiti erotettiin yhdeksän kuukautisesta lapsestaan eikä hänen sallittu osallistua kuninkaan kasvatukseen tai sijaishallintoon. Sijaishallinto jäi Henrikin setien vastuulle.

Yllättäen sedät tosiaan pitivät veljenpoikansa puolta. Ongelmat alkoivat toden teolla vasta kun Henrikistä tuli  täysivaltainen hallitsija 16-vuotiaana vuonna 1437. Henrik VI oli aikalaisten kuvausten mukaan ujo ja heikkotahtoinen: hän oli aina samaa mieltä kuin viimeisin puhuja. Hän piti rukoilemisesta ja uskonharjoittamisesta ja toivoi rauhaa Ranskan kanssa: sotaisana aikana hovin sotaisat aateliset pitivät tätä ilmeisenä heikkoutena. Saadakseen rauhan kuningas avioitui Margareetta Anjoulaisen kanssa: myötäjäisenä Englanti luovutti Mainen ja Anjoun herttuakunnat takaisin Ranskalle. Päätös pidettiin salassa parlamentilta, koska parlamentti ei olisi sitä hyväksynyt. Ja kun päätös vihdoin tuli ilmi, kapinahan siitä syttyi, varsinkin kun ranskalaiset jatkoivat valloitussotaa. Lopulta Englanti oli menettänyt vuoteen 1450 mennessä kaikki maa-alueensa Ranskalle Calais'n kaupunkia lukuunottamatta. Tähän Satavuotisen sodan on monesti ajateltu päättyneen.

Tilanteesta syytettiin Henrikin tukijaa ja ystävää Suffolkin herttuaa, joka tuomittiin maanpetoksesta. Henrik onnistui pelastamaan ystävänsä teloitukselta ja muutti tuomion maastakarkotetuksi. Mutta niin vähän kuningasta arvostettiin/pelättiin, mikä oli tuona aikana jokseenkin sama asia, että Suffolkin herttua murhattiin hänen ollessaan matkalla karkotuspaikkaansa. Murhan takana oli luultavasti herttuan poliittinen vihamies, Yorkin herttua Richard.

Henrik oli siis ujo ja heikkotahtoinen kuningas. Mutta hän alkoi myös nähdä hallusinaatioita ja vajosi lopulta vuonna 1453 tilaan, jossa ei reagoinut mihinkään, nykyajan psykologisin termein siis ilmeisesti katatoniseen tilaan. Aikalaisten oirekuvaukset ovat synnyttäneet myöhemmin  spekulaatioita, että Henrik olisi mahdollisesti sairastanut skitsofreniaa (tähän viittaa sekin, että myös hänen isoisänsä Ranskan kuningas Kaarle VI oli aikalaisten mukaan "hullu" - skitsofrenia on monesti periytyvää). Varmuutta asiasta ei tietenkään koskaan saada. Joka tapauksessa hän oli kykenemätön hallitsemaan aikana, jolloin kuningas oli oleellinen osa hallintoa. Valtakunta oli jo kärsinyt oman osansa kapinoista ja anarkiasta ja vaikka Henrik ja kuningatar Margareeta olivat jo saaneet yhteisen lapsen, Edwardin (s. 1453), eivät aateliset halunneet antaa sijaishallitsijan asemaa tälläkään kertaa ranskalaiselle kuningattarelle. Sen sijaan sijaishallitsijaksi nimettiin Henrikin serkku, Yorkin herttua Richard. York oli jo aiemmin nimetty kuninkaan perijäksi, kunnes prinssi Edwardin syntymä syrjäytti hänet kruununperillisen asemasta.

Sijaishallitsijan ja kuningatar Margareetan välit olivat kireät, sillä kuningatar ei pitänyt tavasta jolla York pyrki heikentämään kuninkaan ja kruununperijän asemaa; hovissa York oli ollut myös Suffolkin herttuan vihollinen ja Suffolk oli puolestaan ollut kuninkaan ja kuningattaren ystävä. Suffolkin tuomio ja murha olivat melko varmasti Yorkin käsialaa, ja Margareeta tiesi sen.

Kireät välit leimahtivat sodaksi vuonna 1455, kun kuningas Henrik yllättäen heräsi katatonisesta tilastaan joulukuussa 1454 (hän vajosi siihen elokuussa 1453). York tukijoineen ei suostunut luopumaan vallasta ja Ruusujen sota alkoi. Nimitys keksittiin vasta 1500-luvulla Tudorien aikana. Yorkit kyllä käyttivät valkoista ruusua tunnuksenaan (ja monia muitakin asioita), mutta Lancasterit eivät käyttäneet punaista ruusua. Eikä Ruusujen sodassa ollut kyse edes kahden puolen välisestä taistelusta, vaan jo Edvard III:sta polveutuvien sukuhaaroojen välien selvittelystä, jossa mahtavat miehet ottivat yksityisarmeijoineen mittaa toisistaan. Mutta viime kädessä Ruusujen sodan "mahdollisti" yksi ainoa sairas mies.

Naispappeus jälleen

Turun arkkihiippakunta päätti viedä pappisviran pois viideltä arkkihiippakunnan kaitsentaan kuuluneelta papilta, jotka toimivat Lähetyshiippakunnassa ja Lähetyshiippakunnan piispan kaitsennassa.

Mielestäni surullinen, mutta ymmärrettävä päätös.

Lähetyshiippakunta on jo toinen kirkkokunta (vaikka se virallisesti taitaa olla yhdistys). Sen riveissä toimii pappeja, joita ei ole vihitty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirkaan. Sen riveissä toimii myös pappeja, joilla on pappisvirka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kaikki papit taitavat sijoittaa siellä mielessään itsensä Lähetyshiippakunnan piispan kaitsentaan, eivät hiippakuntien.

Kirkkojärjestyksen kannalta tilanne on kestämätön: papit ottivat vallan omiin käsiinsä, perustivat oman hiippakunnan ja vihkivät piispan. On selvää, että tällainen toiminta tarkoittaa irtiottoa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestyksestä. Pappi ei valitse kenen piispan kaitsentaan hän kuuluu eikä hän voi "katkaista yhteyttään" oman hiippakuntansa piispaan - jos siis mielii pitää pappisvirkansa.

Surullinen tilanne on niiden seurakuntalaisten kannalta, jotka eivät hyväky naispappeutta. Heillehän kirkko näyttää myös ovea, koska kirkon opetus/käytäntö pappeudesta on sekavaa. Toisaalta seurakuntalaisille annetaan omatunnonvapaus ja ääneen on sanottu, että naispappeuden vastustaminen ei ole harhaoppi kirkon silmissä. Käytännössä naispappeutta vastustavat seurakuntalaiset ajetaan kuitenkin ulos ja ekskommunikoidaan, koska heille ei järjestetä esimerkiksi mahdollisuutta osallistua ehtoolliselle.

Ehkäpä tulisi järjestää? Jos kirkko kerta itsekin sen myöntää, että naispappeuden vastustaminen ei ole väärin. Kuitenkin siitä rangaistaan..? Eli tulisiko kirkon vain ottaa lusikka kauniiseen käteen ja järjestää ns. "vanhauskoisten messuja" sateenkaari-, metalli-, pop-, ym ym. messujen rinnalle? Joissa siis olisi vain miespappeja.

Tai sitten me vain toteamme, että myös seurakuntalaisten on etsittävä uusi kirkkoyhteys, koska me emme voi/halua heidän kaipuuseensa vastata.

Työntekijöiltä ja papeilta voi kuitenkin edellyttää uskollisuutta kirkon järjestykselle. Erillisvihkimyksiä ei tarvitse järjestää eikä myöskään papeille lupaa kieltäytyä yhteistyöstä, koska pappeus ei ole oikeus. Kenelläkään ei ole oikeutta tulla papiksi ja siten sanella, että miten hän haluaa pappeuttaan toteuttaa. Kirkko/seurakunta kutsuu papin omilla ehdoillaan ja pappi sitoutuu niihin. Eli miespappi tarvittaessa palvelee naispappeutta vastustavia, mutta hänen itsensä tulee olla valmis yhteistyöhön kaikkien pappisvirkaan vihittyjen kanssa.

Pluralistinen malli, jossa sallitaan "omatunnonvapaus" ei vain tunnu toimivan. On todella hämmentävää jo sisäisestikin - saati sitten että miltä se näyttää ulospäin! - että yhden ja saman kirkon sisällä on monenlaista teologiaa ja opillista ajattelua niinkin keskeisestä teologisesta aiheesta kuin pappisvirasta. Tai avioliitosta. Tai seksuaalisuudesta. Hämmentävä ja pelottava tilanne on myös seurakuntalaisen kannalta, varsinkin jos hän sattuu kuulumaan johonkin ryhmittymään. Kun ei koskaan voi tietää millainen pappi sitä vastaan tulee!

Valitettavasti kirkko vain itse avasi oven tälle pluralismille vuonna 1986, kun se hyväksyi naispappeuden omatunnonvapaus-ponnella varustettuna. Silloin luotiin malli, jossa eri tavalla ajatteleminen ja toimiminen oli mahdollista. Inhimillisesti täysin ymmärrettävä humaani ratkaisu, joka on kuitenkin johtanut paljoon murheeseen. Nyt kirkko yrittää naispappeuden osalta rimpuilla irti pluralismista, mutta liian myöhään ja liian ehdottomasti seurakuntalaisia ajatellen. Miten paljon tässä painaa yhteiskunnan arvokehitys ja miten se tuleekaan vaikuttamaan jahka avioliittokeskustelu kunnolla pyörähtää kirkossa käyntiin?

Rikhard III:n hautajaiset

Englannin kuningas Rikhard III (hallitsi vuosina 1483-1485) haudattiin tänään. Rikhard oli York-dynastian viimeinen kuningas, joka kuoli Bosworthin taistelussa puolustaessaan kruunuaan Lancaster/Tudor-suvun kruununtavoittelija Henry Tudoria vastaan. Kuollessaan Rikhard oli vähän alle 33-vuotias.  Hän oli viimeinen Englannin kuningas, joka menetti henkensä taistelukentällä.

Rikhardin kuolema lopetti Ruusujen sodaksi kutsutun sisällissodan ja sitä on alettu pitämään myös Englannin keskiajan päätepisteenä. Rikhardin kuoleman myötä Englantia vuodesta 1154 hallinnut Plantagenetien dynastia päättyi ja kruunu siirtyi walesilais-ranskalaiselle Tudor-suvulle, jotka olivat enää jokseenkin kaukaista sukua alkuperäisille Plantageneteille. Toki varsinainen suora Plantagenet-sukulinja, joka polveutui Anjoun herttuoista ja kuningas Henrik II:sta, oli päättynyt jo vuonna 1399, kun Rikhard II menetti kapinassa kruununsa (ja sittemmin henkensä) serkulleen Bolingbroken Henrylle, josta tuli Henrik IV (ja hänen sukuhaaransa sai nimen Lancaster, koska Bolingbroken Henry oli myös Lancasterin herttua ennen kuninkuuttaan). Mutta Rikhard III:n kuoleman myötä Plantagenet-sukulinjan aika Englannin valtaistuimella oli ohi.

Rikhard on Englannin historian arvoituksellisempia/vihatuimpia hahmoja, sillä Tudor-dynastia mustamaalasi edeltäjäänsä minkä pystyi. Toisaalta Rikhardin aika myös sattui yksi Englannin rikoshistorian arvoituksellisimmista tapauksista: mitä tapahtui Towerin prinsseille eli Rikhardin veljenpojille? Pojat, joista vanhin oli 12-vuotias Edward, Englannin kuninkaan Edvard IV:n poika ja siten Englannin laillinen kuningas Edvard V, siirtyivät setänsä huostaan vuonna 1483 Edvard IV:n kuoltua. Rikhard kuljetti poikakuninkaan ja tämän veljen Lontoon Toweriin ja kruunautti itsensä pian kuninkaaksi: pian tämän jälkeen poikakuningas ja hänen veljensä katosivat jäljettömiin. Mitä pojille tapahtui ja kuka katoamisesta oli vastuussa, sitä tullaan tuskin koskaan saamaan selville.

Mutta tänään Rikhard III on kuitenkin siunattu (jälleen kerran) haudan lepoon.

Kovaa lakia

Tänään on Päivän sanassa kovaa lakia. 1.Korinttolaiskirjeen rakkauden ylistys, tuo häissä niin suosittu. Vaikka kyseisessä kohdassa Paavali ei kyllä puhu mitään avioliitosta tai romanttisesta rakkaudesta, vaan seurakunnan järjestyksestä ja armolahjoista. Joista suurin on siis rakkaus. Ja samalla Paavali lukee ankaraa lakia.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus ei kadehdi..."

Tätä kaikkea rakkaus on. Olenko minä tätä? Pistä oma nimesi sanan "rakkaus"-tilalle ja näet, että mitä tarkoitan sillä, kun sanon että tämä kohta on kovaa lakia, siis tekstiä jonka tarkoitus on tehdä ihminen tietoiseksi omaksi pienuudestaan.

Ja muistuttamaan meitä siitä, että mikä on se todellinen rakkaus, se aidoin ja uhrautuvin rakkaus:

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että Hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi."
(1. Johanneksen kirje 4: 10)

Koskelan veljekset

Olen aina säästänyt tavaroita ja papereita. Onneksi, sillä kun tänään ihan vain ajankulukseni pengoin arkistoja, eteeni osui nippu vähän virttyneitä papereita, jotka sisälsivät lukuisia n. vuosien 1994-1997 aikana kirjoittamiani romaanien alkuja (vain alkuja, sillä yhtään näistä suurkirjoista ei valmistunut). Vanhin on käsinkirjoitettu n. 19 sivua pitkä (isoilla harakanvarpailla molemmin puolin paperia) romaani nimeltään "Koskelan veljekset" a.k.a Kahdeksan veljestä.

Luin 12-vuotiaana Aleksis Kiven "Seitsemän veljestä" ja siitä innoittuneena lähdin sitten kirjoittamaan omaa versiotani. Kiven ja myös toisen suosikkini Päätalon vaikutus näkyy omalaatuisena kerrontatyylinä ja sanavalintoina (tekstissä tulee vastaan mm. sanat "ökytalo" ja "äpäreet"). Tarinan aikaan ja paikkaan sijoittuminen on kafkamainen, sillä kertoja ei osaa päättää että kertooko hän alkuperäisteoksen hengessä tarinaa 1800-luvulta vai nykyajasta. Niinpä kertomuksessa esiintyvät rintarinnan suomalaiset pienviljelijät (joilla on jopa kaksi lehmää), hevoskärryillä matkustaminen, kaukaloluistelu, vaahtosammuttimet ja Mersuilla ajelevat pahat kunnanisät. Herrat sortavat julmasti suomalaista köyhälistöä, mutta tuskinpa meno enää 1990-luvulla ihan näin villiä on ollut :)

Jotain poimintoja:

"Lopulta lähtivät Anteron pojat käpälämäkeen kovasti turpaan ottaneena".

"Kun sitten tuli kevät ja Mikko oli 15 vuotta ja  nuorin heistä Erno oli 7, niin Koskelan Maria kuoli (poikien äiti, toim.huom.) Veljekset itkivät ja surivat noin kaksi kuukautta."¨

"Näin puhelivat veljekset, kunnes sitten aina maan päällä oleva Asko ehdotti, että mentäisiin ulos."