Turun arkkihiippakunta päätti viedä pappisviran pois viideltä arkkihiippakunnan kaitsentaan kuuluneelta papilta, jotka toimivat Lähetyshiippakunnassa ja Lähetyshiippakunnan piispan kaitsennassa.
Mielestäni surullinen, mutta ymmärrettävä päätös.
Lähetyshiippakunta on jo toinen kirkkokunta (vaikka se virallisesti taitaa olla yhdistys). Sen riveissä toimii pappeja, joita ei ole vihitty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirkaan. Sen riveissä toimii myös pappeja, joilla on pappisvirka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kaikki papit taitavat sijoittaa siellä mielessään itsensä Lähetyshiippakunnan piispan kaitsentaan, eivät hiippakuntien.
Kirkkojärjestyksen kannalta tilanne on kestämätön: papit ottivat vallan omiin käsiinsä, perustivat oman hiippakunnan ja vihkivät piispan. On selvää, että tällainen toiminta tarkoittaa irtiottoa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestyksestä. Pappi ei valitse kenen piispan kaitsentaan hän kuuluu eikä hän voi "katkaista yhteyttään" oman hiippakuntansa piispaan - jos siis mielii pitää pappisvirkansa.
Surullinen tilanne on niiden seurakuntalaisten kannalta, jotka eivät hyväky naispappeutta. Heillehän kirkko näyttää myös ovea, koska kirkon opetus/käytäntö pappeudesta on sekavaa. Toisaalta seurakuntalaisille annetaan omatunnonvapaus ja ääneen on sanottu, että naispappeuden vastustaminen ei ole harhaoppi kirkon silmissä. Käytännössä naispappeutta vastustavat seurakuntalaiset ajetaan kuitenkin ulos ja ekskommunikoidaan, koska heille ei järjestetä esimerkiksi mahdollisuutta osallistua ehtoolliselle.
Ehkäpä tulisi järjestää? Jos kirkko kerta itsekin sen myöntää, että naispappeuden vastustaminen ei ole väärin. Kuitenkin siitä rangaistaan..? Eli tulisiko kirkon vain ottaa lusikka kauniiseen käteen ja järjestää ns. "vanhauskoisten messuja" sateenkaari-, metalli-, pop-, ym ym. messujen rinnalle? Joissa siis olisi vain miespappeja.
Tai sitten me vain toteamme, että myös seurakuntalaisten on etsittävä uusi kirkkoyhteys, koska me emme voi/halua heidän kaipuuseensa vastata.
Työntekijöiltä ja papeilta voi kuitenkin edellyttää uskollisuutta kirkon järjestykselle. Erillisvihkimyksiä ei tarvitse järjestää eikä myöskään papeille lupaa kieltäytyä yhteistyöstä, koska pappeus ei ole oikeus. Kenelläkään ei ole oikeutta tulla papiksi ja siten sanella, että miten hän haluaa pappeuttaan toteuttaa. Kirkko/seurakunta kutsuu papin omilla ehdoillaan ja pappi sitoutuu niihin. Eli miespappi tarvittaessa palvelee naispappeutta vastustavia, mutta hänen itsensä tulee olla valmis yhteistyöhön kaikkien pappisvirkaan vihittyjen kanssa.
Pluralistinen malli, jossa sallitaan "omatunnonvapaus" ei vain tunnu toimivan. On todella hämmentävää jo sisäisestikin - saati sitten että miltä se näyttää ulospäin! - että yhden ja saman kirkon sisällä on monenlaista teologiaa ja opillista ajattelua niinkin keskeisestä teologisesta aiheesta kuin pappisvirasta. Tai avioliitosta. Tai seksuaalisuudesta. Hämmentävä ja pelottava tilanne on myös seurakuntalaisen kannalta, varsinkin jos hän sattuu kuulumaan johonkin ryhmittymään. Kun ei koskaan voi tietää millainen pappi sitä vastaan tulee!
Valitettavasti kirkko vain itse avasi oven tälle pluralismille vuonna 1986, kun se hyväksyi naispappeuden omatunnonvapaus-ponnella varustettuna. Silloin luotiin malli, jossa eri tavalla ajatteleminen ja toimiminen oli mahdollista. Inhimillisesti täysin ymmärrettävä humaani ratkaisu, joka on kuitenkin johtanut paljoon murheeseen. Nyt kirkko yrittää naispappeuden osalta rimpuilla irti pluralismista, mutta liian myöhään ja liian ehdottomasti seurakuntalaisia ajatellen. Miten paljon tässä painaa yhteiskunnan arvokehitys ja miten se tuleekaan vaikuttamaan jahka avioliittokeskustelu kunnolla pyörähtää kirkossa käyntiin?
Mielestäni surullinen, mutta ymmärrettävä päätös.
Lähetyshiippakunta on jo toinen kirkkokunta (vaikka se virallisesti taitaa olla yhdistys). Sen riveissä toimii pappeja, joita ei ole vihitty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirkaan. Sen riveissä toimii myös pappeja, joilla on pappisvirka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kaikki papit taitavat sijoittaa siellä mielessään itsensä Lähetyshiippakunnan piispan kaitsentaan, eivät hiippakuntien.
Kirkkojärjestyksen kannalta tilanne on kestämätön: papit ottivat vallan omiin käsiinsä, perustivat oman hiippakunnan ja vihkivät piispan. On selvää, että tällainen toiminta tarkoittaa irtiottoa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestyksestä. Pappi ei valitse kenen piispan kaitsentaan hän kuuluu eikä hän voi "katkaista yhteyttään" oman hiippakuntansa piispaan - jos siis mielii pitää pappisvirkansa.
Surullinen tilanne on niiden seurakuntalaisten kannalta, jotka eivät hyväky naispappeutta. Heillehän kirkko näyttää myös ovea, koska kirkon opetus/käytäntö pappeudesta on sekavaa. Toisaalta seurakuntalaisille annetaan omatunnonvapaus ja ääneen on sanottu, että naispappeuden vastustaminen ei ole harhaoppi kirkon silmissä. Käytännössä naispappeutta vastustavat seurakuntalaiset ajetaan kuitenkin ulos ja ekskommunikoidaan, koska heille ei järjestetä esimerkiksi mahdollisuutta osallistua ehtoolliselle.
Ehkäpä tulisi järjestää? Jos kirkko kerta itsekin sen myöntää, että naispappeuden vastustaminen ei ole väärin. Kuitenkin siitä rangaistaan..? Eli tulisiko kirkon vain ottaa lusikka kauniiseen käteen ja järjestää ns. "vanhauskoisten messuja" sateenkaari-, metalli-, pop-, ym ym. messujen rinnalle? Joissa siis olisi vain miespappeja.
Tai sitten me vain toteamme, että myös seurakuntalaisten on etsittävä uusi kirkkoyhteys, koska me emme voi/halua heidän kaipuuseensa vastata.
Työntekijöiltä ja papeilta voi kuitenkin edellyttää uskollisuutta kirkon järjestykselle. Erillisvihkimyksiä ei tarvitse järjestää eikä myöskään papeille lupaa kieltäytyä yhteistyöstä, koska pappeus ei ole oikeus. Kenelläkään ei ole oikeutta tulla papiksi ja siten sanella, että miten hän haluaa pappeuttaan toteuttaa. Kirkko/seurakunta kutsuu papin omilla ehdoillaan ja pappi sitoutuu niihin. Eli miespappi tarvittaessa palvelee naispappeutta vastustavia, mutta hänen itsensä tulee olla valmis yhteistyöhön kaikkien pappisvirkaan vihittyjen kanssa.
Pluralistinen malli, jossa sallitaan "omatunnonvapaus" ei vain tunnu toimivan. On todella hämmentävää jo sisäisestikin - saati sitten että miltä se näyttää ulospäin! - että yhden ja saman kirkon sisällä on monenlaista teologiaa ja opillista ajattelua niinkin keskeisestä teologisesta aiheesta kuin pappisvirasta. Tai avioliitosta. Tai seksuaalisuudesta. Hämmentävä ja pelottava tilanne on myös seurakuntalaisen kannalta, varsinkin jos hän sattuu kuulumaan johonkin ryhmittymään. Kun ei koskaan voi tietää millainen pappi sitä vastaan tulee!
Valitettavasti kirkko vain itse avasi oven tälle pluralismille vuonna 1986, kun se hyväksyi naispappeuden omatunnonvapaus-ponnella varustettuna. Silloin luotiin malli, jossa eri tavalla ajatteleminen ja toimiminen oli mahdollista. Inhimillisesti täysin ymmärrettävä humaani ratkaisu, joka on kuitenkin johtanut paljoon murheeseen. Nyt kirkko yrittää naispappeuden osalta rimpuilla irti pluralismista, mutta liian myöhään ja liian ehdottomasti seurakuntalaisia ajatellen. Miten paljon tässä painaa yhteiskunnan arvokehitys ja miten se tuleekaan vaikuttamaan jahka avioliittokeskustelu kunnolla pyörähtää kirkossa käyntiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti