Peter Moskos on amerikkalainen kriminologian professori, joka nykyisin työskentelee ja opettaa John Jay Collegessa. Valmistuttuaan Harvardin yliopistossa hän ennen jatko-opintojensa aloittamista työskenteli n. vuoden ajan Baltimoren kaupungin poliisilaitoksella. Näistä kokemuksistaan hän kirjoitti vuonna 2008 kirjan "Cop in the Hood: My Year Policing Baltimore's Eastern District". Siinä hän kertoo millaista oli työskennellä poliisina Baltimoren kaupungin köyhimmässä ja huumerikollisuuden riivaamassa kaupunginosassa.
Kirja on mielenkiintoinen kurkistus amerikkalaisessa ghetossa työskentelevän poliisin maailmaan ja Moskos esittää kirjassaan myös kovaa kritiikkiä poliisitaktiikoita ja huumesotaa vastaan. Kuitenkaan kirja ei täysin täytä antamiaan lupauksia: Moskos ei ole jutuniskijä parhaimmasta päästä ja kertoo loppujen lopuksi kovin vähän esimerkkejä elävästä elämästä. Hän kertoo, ettei aikoinaan tullut tehneeksi riittävän selkeitä muistiinpanoja, vaikka olikin jo tuolloin aikeissa joskus kirjoittaa kokemuksistaan. Ja valitettavasti tämä kyllä näkyy teoksessa.
Kun muistelmaosio jää siis aika vajaaksi, niin mielenkiintoisemmaksi osioksi nouseekin sitten Moskosin kommentointi poliisitaktiikoista ja ajattelumaailmoista. Hän kritisoi poliisitaktiikan muuttumista tilastotieteeksi, jossa yksiköiden ja jopa yksittäisten poliisimiesten tehokkuutta tarkastellaan tilastojen valossa. Hän huomauttaa sen johtavan siihen, että esimiesten painostuksen alaisena poliisit pyrkivät tekemään mahdollisimman paljon pidätyksiä. Kuitenkin valtaosa näistä pidätyksistä menee suoraa päätä roskalaatikkoon, eli syytteitä ei ikinä nosteta ja ainoa hyöty jää tilaston tasolle. Tämänkaltaisesta pidätyskeskeisestä ajatusmaailmasta tulisi hänen mukaansa luopua: määrän sijaan laatua. (Kirjassaan Moskos käsittelee myös vanhaa urbaanilegendaa: onko poliisilla pidätyskiintiöt? Virallinen totuus oli ja on, että ei ole. Samanaikaisesti hän kuvailee laitoksen sisällä alkanutta "kurinpitokampanjaa", jossa kaikkien sellaisten poliisimiesten, jotka olivat tehneet tarkkailujakson aikana vähemmän kuin kaksi pidätystä, tuli laatia selvitys toiminnastaan esimiehilleen)
Moskos myös kuvaa nykyaikaisen poliisitaktiikan olevan liian autokeskeistä ja reaktiivista: että nykyajan ihmiset odottavat poliisin tulevan paikalle aina hätänumeroon soitettaessa ja poliisit puolestaan pelkästään reagoivat näihin ilmoituksiin. Tämän vuoksi poliisitoiminta on muuttunut radioautokeskeiseksi: radiolla välitetään tiedot ja autolla liikutaan nopeasti paikasta toiseen. Samalla Moskosin mukaan on menetetty kokonaan ns. yhteisöllinen poliisitoiminta. Tilalle hän ehdottaa ainakin osittaista autopartioinnista luopumista ja jalkapartiointiin palaamista.
Moskosin kirjan kiistanalaisimmat kohdat liittyvät huumeisiin. Hän kuvaa katupoliisien turhautumista huumekauppiaisiin ja huumesotaa vastaan, kun reaktiivinen poliisitoiminta ei pysty estämään huumekauppaa tai lopettamaan huumeiden käyttöä tai huumeväkivaltaa. Hän jopa sanoo, että amerikkalainen huumeiden vastainen sota on aiheuttanut enemmän kurjuutta kuin huumeet itsessään, sillä viranomaisten huumesota yhdistettynä tilastotieteelliseen poliisitaktiikkaan on johtanut valtavien ihmisjoukkojen kiinniottoihin ja vankilatuomioihin: ja että nämä toimenpiteet ovat iskeneet kaikkein kipeimmin köyhiin alueisiin. Koko "War on Drugs" on hänen mukaansa jo lähtökohdiltaan syrjivä ja tuomittu epäonnistumaan. Tilalle Moskos ehdottaa, että huumeet tulisi laillistaa ja huumeidenkäyttäjille tulisi tarjota nykyisten vankilatuomioiden sijaan hoitoon. Vain siten - Moskos argumentoi - huumeväkivalta voisi päättyä ja poliisi voisi keskittyä taas ihmisten auttamiseen.
Oma arvio on, että Moskosin väitteet huumeiden laillistamisen puolesta osuvat ja uppoavat, jos jo valmiiksi olet sen kannalla. Vastakkaista kantaa edustava tuskin vakuuttuu. Mutta ajattelemisen aihetta Moskos kyllä antaa. Toisaalta jossain määrin huumekeskustelu menee ohi suomalaiselta: täällä huumeidenkäyttö ei ole (ainakaan vielä) noussut lähellekään samoja mittasuhteita mitä se on Yhdysvalloissa.
Hieman ristiriitainen, pettymyksen sukuinen lukukokemus: sisäpiiritietoa tulee jonkin verran, mielenkiintoisia ajatuksia, joitain mielenkiintoisia tarinoita. Mutta ei tarpeeksi paljon, ei tarpeeksi värikkäästi kerrottuna.
Kirja on mielenkiintoinen kurkistus amerikkalaisessa ghetossa työskentelevän poliisin maailmaan ja Moskos esittää kirjassaan myös kovaa kritiikkiä poliisitaktiikoita ja huumesotaa vastaan. Kuitenkaan kirja ei täysin täytä antamiaan lupauksia: Moskos ei ole jutuniskijä parhaimmasta päästä ja kertoo loppujen lopuksi kovin vähän esimerkkejä elävästä elämästä. Hän kertoo, ettei aikoinaan tullut tehneeksi riittävän selkeitä muistiinpanoja, vaikka olikin jo tuolloin aikeissa joskus kirjoittaa kokemuksistaan. Ja valitettavasti tämä kyllä näkyy teoksessa.
Kun muistelmaosio jää siis aika vajaaksi, niin mielenkiintoisemmaksi osioksi nouseekin sitten Moskosin kommentointi poliisitaktiikoista ja ajattelumaailmoista. Hän kritisoi poliisitaktiikan muuttumista tilastotieteeksi, jossa yksiköiden ja jopa yksittäisten poliisimiesten tehokkuutta tarkastellaan tilastojen valossa. Hän huomauttaa sen johtavan siihen, että esimiesten painostuksen alaisena poliisit pyrkivät tekemään mahdollisimman paljon pidätyksiä. Kuitenkin valtaosa näistä pidätyksistä menee suoraa päätä roskalaatikkoon, eli syytteitä ei ikinä nosteta ja ainoa hyöty jää tilaston tasolle. Tämänkaltaisesta pidätyskeskeisestä ajatusmaailmasta tulisi hänen mukaansa luopua: määrän sijaan laatua. (Kirjassaan Moskos käsittelee myös vanhaa urbaanilegendaa: onko poliisilla pidätyskiintiöt? Virallinen totuus oli ja on, että ei ole. Samanaikaisesti hän kuvailee laitoksen sisällä alkanutta "kurinpitokampanjaa", jossa kaikkien sellaisten poliisimiesten, jotka olivat tehneet tarkkailujakson aikana vähemmän kuin kaksi pidätystä, tuli laatia selvitys toiminnastaan esimiehilleen)
Moskos myös kuvaa nykyaikaisen poliisitaktiikan olevan liian autokeskeistä ja reaktiivista: että nykyajan ihmiset odottavat poliisin tulevan paikalle aina hätänumeroon soitettaessa ja poliisit puolestaan pelkästään reagoivat näihin ilmoituksiin. Tämän vuoksi poliisitoiminta on muuttunut radioautokeskeiseksi: radiolla välitetään tiedot ja autolla liikutaan nopeasti paikasta toiseen. Samalla Moskosin mukaan on menetetty kokonaan ns. yhteisöllinen poliisitoiminta. Tilalle hän ehdottaa ainakin osittaista autopartioinnista luopumista ja jalkapartiointiin palaamista.
Moskosin kirjan kiistanalaisimmat kohdat liittyvät huumeisiin. Hän kuvaa katupoliisien turhautumista huumekauppiaisiin ja huumesotaa vastaan, kun reaktiivinen poliisitoiminta ei pysty estämään huumekauppaa tai lopettamaan huumeiden käyttöä tai huumeväkivaltaa. Hän jopa sanoo, että amerikkalainen huumeiden vastainen sota on aiheuttanut enemmän kurjuutta kuin huumeet itsessään, sillä viranomaisten huumesota yhdistettynä tilastotieteelliseen poliisitaktiikkaan on johtanut valtavien ihmisjoukkojen kiinniottoihin ja vankilatuomioihin: ja että nämä toimenpiteet ovat iskeneet kaikkein kipeimmin köyhiin alueisiin. Koko "War on Drugs" on hänen mukaansa jo lähtökohdiltaan syrjivä ja tuomittu epäonnistumaan. Tilalle Moskos ehdottaa, että huumeet tulisi laillistaa ja huumeidenkäyttäjille tulisi tarjota nykyisten vankilatuomioiden sijaan hoitoon. Vain siten - Moskos argumentoi - huumeväkivalta voisi päättyä ja poliisi voisi keskittyä taas ihmisten auttamiseen.
Oma arvio on, että Moskosin väitteet huumeiden laillistamisen puolesta osuvat ja uppoavat, jos jo valmiiksi olet sen kannalla. Vastakkaista kantaa edustava tuskin vakuuttuu. Mutta ajattelemisen aihetta Moskos kyllä antaa. Toisaalta jossain määrin huumekeskustelu menee ohi suomalaiselta: täällä huumeidenkäyttö ei ole (ainakaan vielä) noussut lähellekään samoja mittasuhteita mitä se on Yhdysvalloissa.
Hieman ristiriitainen, pettymyksen sukuinen lukukokemus: sisäpiiritietoa tulee jonkin verran, mielenkiintoisia ajatuksia, joitain mielenkiintoisia tarinoita. Mutta ei tarpeeksi paljon, ei tarpeeksi värikkäästi kerrottuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti