Kiersin ympyrää. Myötäpäivään tällä kertaa. Tömps-tömps-tömps, sanoivat maiharit niiden osuessa tehtaan poistomyymälän muovimattoon. Tömps-tömps-tömps. Vuoroa oli jäljellä kuusi tuntia 45 minuuttia. Olin ollut töissä vartin. Kauppa oli kierretty kahdessa minuutissa. Yritin hidastaa tahtia, etsiä uusia reittejä, jotka veisivät kauemmin. Olin lähtöpisteessä kahden minuutin ja 45 sekunnin päästä. Otin kellosta aikaa.
Asetuin seisomaan kenkäosaston viereen, kenkiä oli viety paljon viime aikoina. Seisoin siinä ajan, joka tuntui kestävän ikuisuuden ja sitten katsoin kelloa. Vuoroa oli jäljellä kuusi tuntia 35 minuuttia. Lähdin kiertämään taas myymälää. Seurailin aikani kuluksi kahta asiakasta, mutta pienessä liikkeessä oli vaikea varjostaa huomaamatta. Lähdin taas kiertelemään.
Menin valvomoon, tai siis valvomoksi kutsuttuun koppiin, joka toimi myös myyjien kassahuoneena, pukukoppina ja myymäläpäällikön toimistona. Sinne oli sijoitettu liikkeen valvontakameramonitorit. Kameroita liikkeen puolella oli viisi, niistä yksi oli rikki. Toimivista yksi näytti ulko-ovea sisältä päin, toinen kassalinjaa yhdestä suunnasta, kolmas kassalinjaa toisesta suunnasta ja neljäs nurkkaa, jonka kulmassa häämötti reitti sovituskopeille. Juuri sillä tavalla ärsyttävästi, että näit sovituskoppeihin menevän ihmisen pään, mutta et sitä, mitä tällä oli kannettavanaan. Ja tuliko sieltä sovituskopista takaisin ne tavarat, jotka sinne oli kannettu. Kamerat eivät kääntyneet, eivätkä zoomanneet.
Istuin niiden eteen, aloin leikkiä käsirautakotelolla. Tein kameravalvontaa eli tuijotin pieniä rakeisia ruutuja. Myyjä-Mirka oli kivannäköinen. Mutta zoomata ei voinut edes siihen, että olisi voinut sitä tsekkailla. Mielikuvissaan piti zoomailla.
Ovi kävi; myymäläpäällikkö tuli sisälle. Se haki jonkun kansion ja selaili sitä. Sitten se jäi seisomaan selkäni taakse. Tunsin sen katseen niskassani. Yritin näyttää mahdollisemman särmältä, tuijotin tiukasti niitä monitoreita, kyttäsin asiakkaita.
”Me maksetaan vartijoille näkyvästä valvonnasta”, se sanoi. ”Meillä myyjät tekee kovasti töitä ja me odotetaan sitä vartijoiltakin”, se sanoi. ”Kameravalvonnalla ei täällä näpistelijöitä saa kiinni”, se sanoi.
No ugh. Ei kai saa, kun ei ole niitä kameroita. Mutta viesti meni perille. Nousin ja lähdin tekemään näkyvää valvontaa.
Kiersin myötäpäivään. Seisoin. Kiersin myötäpäivään. Seisoin. Neuvoin erään pariskunnan sukkahyllylle. Myymäläpäällikkö tuli sanomaan, että täällä neuvovat työntekijät, eivät vartijat. Kun voi olla harhautus, päällikkö selitti, harhauttavat vartijaa sillä välin kun muut pöllivät. Töitä jäljellä viisi tuntia 55 minuuttia.
Päätin repäistä ja kiertää vastapäivään. Ihan uusia ulottuvuuksia avautui, liike näytti erilaiselta. Töitä jäljellä viisi tuntia 50 minuuttia.
Tein sovituskoppikierroksen. Ei huomautettavaa. Nostin muutaman henkarin kopista pois, kurkin mattojen alle etsien irrotettuja hälyttimiä. Vuoroa jäljellä viisi tuntia 47 minuuttia.
Kävin tutkimassa varaston. Sinne pääsi suoraan liikkeen takaosasta ovesta, joka oli aina auki ja kenen tahansa avattavissa. Tai oli siinä lukko, mutta se oli hajonnut jo aikoja sitten ja nyt ovea ja sen takana olevia vaatteita vahdittiin kassalinjoilta käsin, liikkeen toisesta päästä. Ihan vain kyttäämällä, ettei sinne mennyt kukaan. Ja lapulla, jossa luki ”Pääsy kielletty.” Ja vartijan tuli käydä siellä säännöllisesti tarkastuskierroksella. Siinä meni kaksi minuuttia. Ovi auki, kurkkaus sisään, ovi kiinni. Kaikki ok.
Huomasin, että liikkeen vesijuomapisteen vesitankki oli melkein tyhjä. Se pitäisi vaihtaa tänään ja tein itselleni mentaalimuistiinpanon. Jotain tekemistä sentään. Tuotesuojaportit hälyttivät. Myyjä oli heti siinä ja mulkaisi minua pahasti, kun tepastelin myös paikalle. Oli neuvottu, että vartija hoitaa hälytykset, jos kassahenkilöstö ei ehdi, mutta ei saa säikyttää asiakasta. Ilmeisesti sitten säikytin. Päätin kuitenkin merkitä tuotesuojaporttihälytyksen raporttiin niin kuin olisin tehnyt asialle itse jotain. Päätin käydä heti kirjaamassa suorittamani toimenpiteet tapahtumailmoitukseen valvomossa.
”Kello 15.50. Tarkastettu sovituskopit, ok.”
”Kello 16.00. Tarkastettu varastot, ok.”
”Kello 16.25. Tuotesuojaportti hälytti. Myyjä oli unohtanut hälyttimen tuotteeseen, ok.”
Luin kohteen rutinavihkoa, johon muut vartijat olivat kirjoittaneet murheitaan. Naureskelin yhteiselle turhautumiselle ja raivolle, mietin jotain nasevaa lisättävää, mutta en keksinyt.
Kuulin oven taas rapisevan. Menin samalla ovenavauksella ulos, kun myymäläpäällikkö tuli sisälle. Väläytin hymyn, mutta se ei vastannut siihen. Kahden minuutin kuluttua se tuli itsekin ulos toimistosta.
Vesijuomapisteen vesitankki oli jo aika tyhjä, mutta pohdittuani asiaa päätin, että ei ole vielä aika vaihtaa tankkia. Sen sijaan lisäsin kertakäyttömukeja. Päätin seisoskella hetken aikaa ulko-oven vieressä tarkkailemassa ”asiakasvirtoja”. Samalla sai kivasti nojattua seinään.
Huomasin, että Mirka lähti kahville ja päätin ajoittaa oman lounastaukoni samalla hetkelle. Mirka oli mukava ja jutteli minulle aina joskus. Mutta nyt Mirka ja liikkeen Markus-poika puhuivatkin keskenään jostain yhteisestä bileillasta. Minua he eivät huomioinneet lainkaan. Vihasin Markusta samalla kun mutustelin Saarioisten roiskeläppäpizzaani, jonka surkea mikro oli jättänyt keskeltä kylmäksi.
Markus alkoi kertoa jotain juttua jostain kuulapäävartijasta, joka oli ilveillyt Markuksen selän takana, kun Markus oli käskenyt sitä kiertelemään enemmän. Vaan kassa-Taija oli kertonut Markukselle, että vartija ilveili. Joten vartijan mennessä kahville Markus meni sen perässä ja haukkui ihan lyttyyn. ”Tuu vaan pihalle, niin katotaan”, oli Markus huutanut ja kuulapää oli tutissut peloissaan. Markus oli taistelulajien ekspertti ja tarpeen vaatiessa olisi läskipää väännetty solmuun. Join kahviani ja mietin kerrottiinko tätä tarinaa nyt minua varten.
Tauolta tullessani huomasin, että joku oli käynyt vaihtamassa juomapisteen vesitankin uuteen.
Illalla kotiin mennessäni lattialla oli firman valkoinen kirjekuori. Uusi työvuorolista. Yhteensä 90 tuntia töitä kolmen viikon jaksossa. Kaikki tehtaan poistomyymälässä.
Makasin yöllä vuoteessani ja tuijotin kattoon saamatta unta.
* * * *
”Niin millaisia hommia sä oot aikaisemmin tehnyt?”
”No vähän siellä sun täällä, pääasiassa erilaisia myymälöitä, pikkuliikkeitä ja sen sellaisia. Mitä nyt milloinkin, sellaista omaa kohdetta ei oo varsinaisesti löytynyt ja siks mä oikeestaan nyt haenki jotai muuta...
”Ymmärrän.”
”Ja sit ku ne mun kohteet on sellasii pikkupuljui, nii ne vuorotki o sillee aika lyhyit ja...
”Mhm”
”nii ni sit niit joutu tekee aika paljo jo niit vuoroi, et saa niiku tunnit täytee tai edes niiku kohtuulliset tulot...”
”Joo...”
”ja ku ei oo sitä omaa kohdet nii ku sillee löytyny ja sit sitä kuiteski haluais tehä jotai muutaki... Jotai isompaa markettii. Tai kauppakeskust.”
”Joo ja mä ymmärrän kyl mistä sä tulet. Koska ei noi pikkumyymälät, ni ei ne sillee oo kovi haluttui..”
”Nii...”
”eikä ne sillee enää kasvata sitä osaamist sit ku niis o oppinu olee. Et mä niinku näen, et sun ihan jo ammatillise kasvu kannalt olis tärkee päästä tekee jotai muutaki jo...”
”joo...”
”Ja meiän firma on kyl sillee tosi halukas tukee työntekijöittesä kasvuu ja kuuntelee niitte omii mielipiteit. Et jos mä saan sanoo, nii et sä oo suinkaa ainoo, joka on tullut tosta sun nykyisest firmast tänne meil haastatteluu just noitte samoje ongelmie takii.”
”Ai..”
”Joo ja kyllä meilt saattais sulle iha paikka löytyy. Kyl mä näkisin sut niin ku meil töissä. Tietenkää me ei pystytä heti takaa mitää tiettyä kohdetta, mutta aika nopeest meil sit kyl pääsee sellasee ittee kiinnostavaa paikkaa. Tietyst vähä kykyjeki mukaa.”
”Nii..”
”Mut emmä näkis sitä nyt sun kohalla mitenkää ongelmallisena. Sä oot kuitenki ollu alal jo jonki aikaa, et...”
”Nii...”
”et kyl sul varmaa löytyy just jotai sellaista työtä, mitä sä nyt oot täs lähteny hakeeki. Ja ainaha meil voi myös siirtyy sisäisest yksiköst toisee, se o meil aika helppoo, ku ollaa kaikki yht ja samaa konsernii. Vähä eritaval ku teil siel sun nykyises, me ollaa tääl kaikki yht suurt perhettä.”
”Toi kuulostaa aika hyvält.”
”Joo.”
* * * *
Palautin vanhan firman varusteet samalla viikolla kun hain uudet vaatteet uuden firman varusvarastolta. Vaatteiden väri vaihtui, mutta vaatteiden merkki näytti olevan sama, eli housut hiostivat yhtä lailla kun tähänkin asti ja suorien housujen nappi irtosi heti kättelyssä, kun kokeilin sitä kotona nähdäkseni miltä mies näyttää uusissa vermeissä. En kuitenkaan vienyt sitä takaisin varusvarastolle, vaan ompelin napin itse takaisin. Tai siis äiti ompeli.
Ensimmäiset vuorot olivat pienissä marketeissa. Pituutta kuusi tuntia. Työnsin kärryjä ja kannoin koreja käsiraudat vyöllä hölskyen. Tuttua puuhaa sinällään, mutta kannukset oli ansaittava.
Kuukauden parin päästä soitin työvuorosuunnittelijalle. Kysäisin isommista marketeista, ehkä jopa siitä kauppakeskuksesta?
”Niissä ei nyt oo mitään paikkoja auki, ne on aika suosittuja. Katotaan jos tuurausten kautta onnistuisi. Työtunteja vissiin kaipailisit lisää?”
”Juu. Ja tietysti uusia kohteita...”
”Juu. Ja itte asiassa meillä alkoikin just yks uus kohde, se ehkä vois kiinnostaakin.”
”Millaista hommaa?”
”Myymälävalvontaa.”
”No voin mä tehdä.”
”Hei hienoo, pistän sulle päivitetyn listan tulemaan!”
Ja sitten se lista tuli.
* * * *
”Hei, sä tulit takaisin”, Markus sanoi, kun kävelin ovesta sisään vartti ennen vuoroni alkua. ”Me jo luultiin, että sä lähdit kokonaan.”
”No eihän täältä nyt voi poissa pysyä”, vastasin. ”Onko mitään uutta?”
”No ei oikeestaan, Mirka lähti.”
”Ai...”
Menin valvomo/toimisto/pukuhuoneeseen ja vaihdoin vaatteet ja kiristin maiharin nauhat. Kameramonitoreista kaksi oli jo pimeänä niin että enää näki vain nurkan ja kassalinjat. Yritin nieleskellä alas kurkussani karvastelevaa pettymyksen tunnetta. Ehkä tämä ei olisikaan niin paha, yritin lohdutella itseäni. Asenteella vedät.
Vuoron alettua ilmoitin itseni läsnä olevaksi hälytyskeskukselle ja lähdin kiertämään myymälää. Kiersin myötäpäivään. Sitten päätin tarkastaa varaston tilat. Aukaisin saman oven, josta olin aina ennenkin sinne pujahtanut. Ilman täytti tärykalvoja puhkova ujellus. Ovenkarmin yläosaan oli teipattu naisille myytävä raiskaushälytin, joka alkoi ujeltaa, kun laitteeseen kiinnitetty sokka nykäistiin irti. Sokka taas oli kiinnitetty itse oveen niin että avaaminen laukaisi hälyttimen.
Myymäläpäällikkö laukkasi luokseni naama punaisena. ”Vitun idiootti”, se sähähti minulle.
Vuoroa oli jäljellä kuusi tuntia ja 55 minuuttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti