Pasila tulee taas

Ylen sivuilla kerrottiin, että suomalainen poliisisarja "Pasila" on saamassa jatkoa tammikuussa 2011, jolloin aletaan esittämään sarjan 3. tuotantokauden jaksoja. Kaudella nähdään kaikkiaan 10 jaksoa. Lisäksi syksyllä 2011 näytetään sarjan 4.tuotantokausi, jossa on niin ikään 10 jaksoa.

Tekijäkaarti on pysynyt samana ja samoin ilmeisesti henkilöluettelo. Mukana ovat edelleen komisario Kyösti Pöysti, poliisipäällikkö Rauno Repomies, Pöystin työpari Tommi Neponen, Pekka Routalempi ja Helga sekä "koko kansan lankomies" Aamu-TV:n juontaja Juhani Kontiovaara.

Toivottavasti sarjan taso pysyy vakaana, kakkoskaudella oli jo muutama hieman heikompikin jakso, mutta niin käy luultavasti väkisin, että joskus se taso vähän putoaa.

Tässä on linkki Ylen uutiseen asiasta. Ja tässä taas on linkki Youtubeen ja Pasilan ensimmäisen tuotantokauden ensimmäiseen jaksoon nimeltä "Vasikka". 

Sairaslomalla

Viikko onkin kulunut sairastelemisen merkeissä. Tiistaina alkoi kurkkua särkemään, keskiviikkona olin niin väsynyt töissä, että välillä oli olo, että nukahdan ihan kohta tähän tiskin taakse, päätä särki särkylääkkeistä huolimatta. Kotona tehty kuumemittari näytti, että lämpöä oli 38.5 astetta. Jäin siis kotiin sairastamaan.

Kuume meni oli oikeastaan ohi jo seuraavan päivän aamuna, päänsärky sinnitteli kuvioissa mukana vielä torstain. Nyt ainoa seuralaisena on kurkkukipu, joka ei ole osoittanut minkäänlaisia lientymyksen merkkejä. Olen jopa alkanut epäillä, että kurkussani on joku haava tms. koska kipu tuntyy vähän erilaiselta kuin yleensä ja Strepsilsit ym. kurkkukipuun tarkoitetut imeskelytabletit eivät auta millään tavalla.

Mutta joka pilvellä hopeareunuksensa: saapa nähdä kumpi käy ensin, kurkkuni paranee sen verran, että voisin jopa syödäkin jotain. Tai laihdun ihannepainooni.

Terveydenhoitaja epäili angiinaa, mutta tulokset tulevat vasta maanantaina. Käski mennä viikonloppuna päivystykseen, jos kipu ei hellitä. Olen jopa alkanut harkita sitä, vaikka se vähän nololta tuntuisikin.

Monimutkaista

Jokin aika sitten uutisoitiin, että suurella osalla ihmisistä ei ole aavistustakaan millaisilla valtuuksilla yhä enemmän ja enemmän katukuvassa näkyvät vartijat, järjestyksenvalvojat ja portsarit toimivat. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikka Suomessa yksityistä turva-alaa säädelläänkin lailla, asia on onnistuttu tekemään niinkin monimutkaiseksi, että ammattiryhmää säädellään kolmella eri lailla (laki järjestyksenvalvojista, laki yksityisistä turvallisuuspalveluista ja järjestyslaki).

Ensimmäisenä kolmesta laista säädettiin laki järjestyksenvalvojista vuonna 1999. Sen myötä historiaan siirtyivät järjestysmiehet ja syntyi uusi ammattikunta eli järjestyksenvalvojat. Siitä huolimatta, että järjestysmiehiä ei ole ollut enää kymmeneen vuoteen, kaikki, esimerkiksi suomalainen media, ei ole tätä vielä hoksannut, mikä on tietysti myös omiaan lisäämään hämmennystä.

Järjestyksenvalvojaksi pääsee käymällä 32 tunnin koulutuksen. Joissain tapauksessa paikallispoliisi voi hyväksyä johonkin yksittäiseen tilaisuuteen tilapäiseksi järjestyksenvalvojaksi myös koulutuksen käymättömän henkilön ns. "avustamaan" muita järjestyksenvalvojia. Tilapäisellä järjestyksenvalvojalla ei ole esimerkiksi oikeutta kantaa voimankäyttövälineitä eikä hänellä ole kiinniotto-oikeutta (mutta jokamiehen kiinniotto-oikeus hänellä toki on).

Ammattitittelin nimen mukaisesti järjestyksenvalvojan tehtävänä on ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta toimialueellaan. Koska järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen tarkoittaa toisaalta myös varsin laajoja oikeuksia puuttua ihmisten perusoikeuksiin (esim. pääsyn estäminen, toimialueelta poistaminen, kiinniotto-oikeus, jos poistaminen ei ole riittävä toimenpide jne. ) on laissa myös hyvin tarkkaan määritelty, että missä järjestyksenvalvojat saavat tomia. Useimmiten heihin törmää festareilla, urheilutapahtumissa ja ravintoloissa. Portsarit ovat siis periaatteessa kaikki järjestyksenvalvojia, mutta joissain ravintoloissa työskentee myös ns. vahtimestareita, joilla ei ole "järjestyksenvalvojan pätevyyttä" (eli toisin sanoen sitä virallista korttia; pätevyys on aika hurja sana niin lyhyestä koulutuksesta).

Laki yksityisistä turvallisuuspalveluista taas säädettiin vuonna 2002. Se käsittelee ja säätelee vartijoita ja vartioimisliiketoimintaa ja korvasi vanhan vartioimisliikelain vuodelta 1983. Siinä missä järjestyksenvalvojan tehtävänä on ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta, vartijan tehtävänä on suojata omaisuutta ja henkilöitä. Vartijalla on huomattavasti pienemmät oikeudet kuin järjestyksenvalvojalla, mutta pidempi koulutus. Väliaikaiseksi vartijaksi pääsee käymällä 40 tunnin koulutus, jonka jälkeen voi työskennellä vartijana 4 kuukautta. Vakituiseksi vartijaksi pääsee käymällä tämän lisäksi vielä 60 tunnin koulutuksen. Tämä 100 tunnin koulutuksen jälkeen henkilö voi työskennellä vartijana viiden vuoden ajan.

Vartija työskentelee pitkälti jokamiehen oikeuksin, mutta hänellä on myös joitain "erikoisoikeuksia" eli oikeus suorittaa poisto tarvittaessa voimakeinoin ja oikeus tehdä turvallisuustarkastus kiinniotetulle sen varmistamiseksi, ettei kiinniotetulla ole mukanaan vaarallisia esineitä tai aineita. Vartijan kiinniotto-oikeus perustuu jokamiehen kiinniotto-oikeuteen, josta taas säädetään Pakkokeinolaissa. Sen mukaan jokaisella on oikeus kiinniottaa verekseltä tavattu tai pakenemassa oleva rikoksentekijä, jos rikoksesta voi seurata vankeutta tai jos teko on lievä pahoinpitely, lievä luvaton käyttö, lievä petos, lievä kavallus, lievä moottoriajoneuvon käyttövarkaus, lievä vahingonteko tai näpistys.

Päinvastoin kuin järjestyksenvalvojilla, joilla on ns. "itsenäinen poisto-oikeus", vartijoiden poisto-oikeus on "ehdollinen". Nykyinen laki määrittelee asian niin, että vartijalla on: "oikeus poistaa henkilö vartioimisalueelta, jos poistettava ei noudata vartioimisalueen omistajan tai haltijan taikka tämän edustajan antamaa poistumiskehotusta taikka jos on ilmeistä, ettei poistettavalla ole oikeutta oleskella vartioimisalueella ja vartija on kehottanut häntä poistumaan." Aiempi vartioimisliikelaki antoi vartijalle paljon laajemmat valtuudet: "Vartijalla on oikeus poistaa vartiointikohteesta siellä luvatta oleskeleva henkilö. Samoin on vartijalla oikeus poistaa vartiointikohteesta tai sen välittömästä läheisyydestä henkilö, jonka voidaan todennäköisin perustein epäillä syyllistyvän vartiointikohdetta vastaan suunnattuun rikokseen taikka jonka voidaan hänen väkivaltaisen, uhkaavan tai meluavan käyttäytymisensä perusteella päätellä todennäköisesti aiheuttavan häiriötä tai vaarantavan turvallisuutta vartiointikohteessa." Tämä vanha poisto-oikeus myös antoi vartijoille mahdollisuuden työskennellä ns. järjestyksenpidollisissa kohteissa, joissa suurin osa työajan tehtävistä koostui erilaisiin järjestyshäiriöihin reagoimisesta. Nykyisin tilannehan on teoriassa se, että kaupassa riehuvaa humalaista ei vartija saa poistaa omin nokkineen. Sen sijaan hänen on ensin haettava paikalle se pelästynyt kassatyttö, eli vartioimisalueen omistajan edustaja, antamaan poistumiskehotus sille riehujalle ja jos tämä ei tottele, vartija saa suorittaa poiston.

Tämä kyseinen poisto-oikeus on luultavasti myös se lakipykälä, jota alalla rikotaan kaikkein eniten ja jota myös pidetään loistavana esimerkkinä lainsäätäjän vieraantumisesta "todellisesta elämästä". Suurin osa vartijoista nimittäin kyllä poistelee ihmisiä ihan oma-aloitteisesti, koska maalaisjärjen mukaan homma vain menee niin.

Toinen rikottu pykälä on kielto vastaanottaa tehtäviä, joihin sisältyy velvoite valvoa yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Lainsäätäjä katsoi aikanaan, että vartijoita ei voida asettaa suorittamaan tehtäviä, johon sisältyisi velvollisuus puuttua ihmisten perusoikeuksiin, vaan yleisen järjestyksen ylläpito on poliisin vastuulla. Tätäkään pykälää ei juuri noudateta, räikeimpänä esimerkkinä Helsingin metro, jonka asemilla edelleen työskennellään vartijan-nimikkeellä, vaikka työ onkin lähes järjestyksenpidollista työtä ja vähemmän omaisuuden suojaamista.

Koska laki yksityisistä turvallisuuspalveluista kieltää vartioimisliikkeitä ottamasta vastaan tehtäviä, joihin sisältyy velvoite ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta ja laki järjestyksenvalvojista taas rajaa selkeästi ne paikat, joihin järjestyksenvalvojan voi asettaa, ja poliiseja on kovin vähän, lainsäätäjä laati vuodeksi 2003 kolmannen alaan liittyvän lain; järjestyslain. Siinä luotiin kokonaan uusi ammattiryhmä, mutta koska lainsäätäjä on viisas, lainsäätäjä päätti nimetä myös tämän ammattiryhmän järjestyksenvalvojiksi.

Meillä on siis kahdenlaisia järjestyksenvalvojia: järjestyksenvalvojia ja järjestyslain mukaisia järjestyksenvalvojia, joita kutsutaan myös nimityksellä JLJV. Nimet ovat samat, mutta koulutusvaatimukset, toimialueet ja toimivaltuudet eroavat toisistaan. JLJV:llä on oltava voimassa hyväksyntä sekä vartijaksi että järjestyksenvalvojaksi ja hänen on työskenneltävä vartioimisliikkeen palveluksessa. Lisäksi järjestyslain mukaan JLJV:tä voidaan asettaa ylläpitämään järjestystä ja turvallisuutta poliisin luvalla kauppakeskuksiin, joukkoliikenteen kulkuvälineisiin ja liikenneasemille. Lisäksi poliisilla on oikeus asettaa ehtoja koskien JLJV:den määrää ja varustautumista myöten. JLJV:llä - päinvastoin kuin vartijalla - on "itsenäinen poisto-oikeus" ja oikeus suorittaa kiinniotto, jos poisto ei ole riittävä toimenpide. Sen sijaan hänellä ei ole pääsynesto-oikeutta.

Monimutkaista, eikö?

Lakia yksityisistä turvallisuuspalveluista ollaan tällä hetkellä uudistamassa, jonka tarkoituksena olisi selventää nykyistä tilannetta, mutta lain uusimisen I-vaihe ei tuo juuri muita käytännön uudistuksia kuin oikeuden asettaa JLJV:tä myös sosiaali- ja terveysasemille sekä satamiin, koska heidän laajemmat oikeutensa tekevät heistä hyödyllisempiä noissa paikoissa kuin vartijoista.

Luistellen

Pohkeita särkee ja outoa kyllä myös kämmenpohjaa. Sen siitä saa, kun käy luistelemassa ensimmäisen kerran sitten ala-asteen. Työkaverit yllyttivät ja kun tarpeeksi kauan uhosimme kilpaa "kyllä minä menen, jos sinäkin menen", oli sitten mentävä.

Koulu deja-vu oli oli ankara. Niin kuin aina ennenkin minulla kesti kauan saada jo varusteet ylle, luistimien laitto oli hempskutin hankalaa ja kunnon hiki tuli jo pelkästä varusteiden repimisesta. Ainoa mikä puuttui oli lumihanki persuksen alla (meidän koulussa luisteltiin luonnonjäällä ja pukukoppi oli pieni koppi kentän reunalla. Se oli itseoikeutetusti varattu tosi pelaajille, ja me, jotka tulimme paikalle vain koska oli pakko viimeisten joukossa, vaihdoimme varusteemme ulkona. ) Ja kun viimein oli valmis ja lonksuttelin jäälle luistimet jaloissa muljahdellen, muut olivat olleet jäällä jo hyvän aikaa.

Ja niin kuin aina, joukossa on muutama, jotka eivät millään tahdo hyväksyä sitä, että jääkiekon kaltaisessa pelissä parasta on vaihdossa istuminen ja aina välillä oli käytävä pyörimässä kentällä, jolloin piti olla tarkkana kuin porkkana, että on aina selkä kiekkoon päin, ettei kukaan vahingossakaan syöttäisi. Mutta melkein tein maalin.

Ja oli se ihan hauskaa. Jälkikäteen saimme kanasalaattia.

Filosoofista

Valta on illuusio. Valta on illuusio, koska se perustuu aina kahden väliseen kauppaan ja suostumukseen. Vallankäyttäjän ja vallankäytön kohteen. Molempien suostumusta tarvitaan, jotta valtaa voisi käyttää.

Vallankäyttäjät aina mielellään väittävät, että valta on jotain universaalia ja jumalallista, jonka alaisuuteen on vain alistuttava, mutta ei se niin ole. Vallankäytön uhriksi myös suostutaan tai sitten vallankäytöstä voi kieltäytyä.

Vallankäytön uhriksi ei pidä alistua. Turhat valtasiteet on katkottava ja vapautettava itsensä.

Tyhjänpäiväistä

Ulkona on lämmin, mikä taas tarkoittaa että täällä sisällä, jonne aurinko paistaa koko ajan esteettä, on kuuma. Kaikki ikkunat ovat auki, mutta silti täällä on hiostava ja seisova ilma. "Tuskin maltan" odottaa millaista täällä on sitten, kun kesä oikeasti alkaa. En olekaan koskaan viettänyt kesää Helsingissä, vaan olen aina pakannut kimpsuni suureen siniseen putkikassiini ja reppuuni ja lähtenyt joko kotikonnuille tai viimeisen kolmen vuoden ajan teologiksi muualle Suomeen.

Vaan en nyt. Tämän kesän vietän Helsingissä, tarkoituksena tehdä töitä ja opiskella. Jänskättää ja samalla on hieman haikeakin olo siitä, että ei ole tänä vuonna edessä seurakuntatöitä. Mutta ehkä seurakunnista saamani tutut kutsuvat minut joskus kylään (vinkki, vinkki).

En myöskään erityisemmin pidä tämän hetkisestä työstäni eivätkä opiskelemani aineetkaan suuremmin houkuta. Edessä saattaa siis olla hiostava, tylsä ja yksinäinen kesä.

Olen nyt käynyt viime päivinä kaupungilla katselemassa paikkoja eli vaellellut vain päämäärättömästi paikasta toiseen bongaamassa vartijoita. Mutta ei sitäkään varmaan montaa kuukautta jaksa.

Matikan ope

"Ketonen&Myllyrinne" sketsi matikanopesta. Joskus työ vaan pistää turhauttamaan...

http://www.youtube.com/watch?v=v4Zx4k077B8

Ja kun kerta jääkiekon  MM-kisojen aikaa taas eletään, niin tässä saman ohjelman näkemys siitä, että mitä siellä pukuhuoneessa oikein erien välillä tapahtuu...

http://www.youtube.com/watch?v=snfKTqRvsiY&feature=related

Aikamatka

Kuuntelin eilen pitkästä aikaa Lordia. Sen mukana tuli itse asiassa hämmästyttävän voimakas muisto vuosien takaa. Keksin Lordin vuonna 2006 (luonnollisesti) ja kuuntelin pikkuveljeni aikoinaan saamaa Lordin ensimmäistä levyä kerran toisensa jälkeen. Voisin periaatteessa jopa sanoa sen tarkan päivän, jolloin löysin musiikin. Jos siis muistaisin sen päivän. Sen tosin muistan, että se oli ilta, ja kesä 2006, kun kysyin voisinkohan kuunnella vähän veljen Lordia ja saada lainaksi myös hänen isomman CD-soittimensa. Ja siitä se lähti.

Olin tuolloin töissä eräässä tiekirkossa kirkkopäivystäjänä ja turisteja kävi suhteellisen harvaksiltaan. Työpäivät olivat silti kahdeksan tunnin mittaisia eli jotain tekemistä oli keksittävä. Minä otin mukaani yleensä luettavaa, syötävää ja musiikin keksittyäni pari levyä (en omistanut kuin pari levyä) eli Nightwishin kokoelmalevyn ja sen Lordin sekä pienen kannettavan CD-soittimen ja kuulokkeet.

CD-soitin oli itse asiassa rikki ja toisti ääntä vain toiseen kuulokkeeseen. Mutta huomasin pian, että kun sormen asetti painamaan kuulokkeiden piuhaa tietyllä tavalla, musiikki kuului jostain syystä molemmista kuulokkeista. 

Eilen illalla sitten asennellessani ja tallentaessani vanhoja tiedostajani tälle uudelle koneelle löysin eräästä kätköstäni Lordin ensimmäisen levyn kappaleet ja päätin kuunnella niitä vuosien tauon jälkeen. Erityisesti yksi kappale aiheutti vahvan "aikamatkan" menneisyyteen enkä pelkästään muistanut miltä tuntui olla päivystäjänä, vaan suorastaan tunsin sen. Kivikirkon viileyden ja hämäryyden, sakastin punertavamman valon ja lämmön, sen miltä sakastin vihreä pöytäliina näytti ja tuntui, sekä sitruunamuffinsien maun. Hurahdin nimittäin tuona kesänä myös muffinseihin ja minulla oli niitä yleensä mukana eväänä. Niissä oli myös kermatäyte ja niitä syödä natustelin ja kuuntelin Lordia. Yleensä musiikkia kuunnellessani seisoin sakastin ovella ja pidin silmällä ulko-ovea nähdäkseni tulisiko kirkkoon kukaan.

Kaiken kaikkiaan aikahyppy oli omituinen, mutta myös miellyttävä kokemus.

Olen kaiketi tulossa vanhaksi.

Kesä

Ulkona on lämmin, kesäinen sää. Katukuvassa vilisee ihmisiä T-paidoissaan ja shortseissa sekä yksi pössö talvitakissa, joka ei ottanut töihin vaihtovaatteita ja aamulla oli vähän "vilpoista" (arvatkaa kuka).

Myös ensimmäinen valitus liian kuumasta ilmasta on kuultu tälle vuodelle, tosin valittaja yritti lieventää sanomisiaan "ei tosin saisi valittaa, MUTTA...". Se "mutta" kuitenkin riittää tekemään valituksesta aiheellisen: oli liian kuuma.

En muuten ymmärrä sitä, että miksi ei saisi valittaa. Totta kai saa, se on harvoja elämän iloja, joka ei edes maksa mitään. Pelkäävätkö ihmiset, että valittamalla he suututtavat Jumalan/Ukko Ylijumalan/sään herran/luonnonvoimat jne. jotka loukkaantuvat ja sanovat: "Satakoon sitten räntää koko kesän?"

Sisäinen paskiainen

Minun on ollut aina vaikea pitää puoleni. Minun mielessäni puolensa pitäminen on jotenkin liittynyt yhteenottoon eli riitelyyn ja siihen, että ihmiset suuttuvat. En halua suututtaa tai loukata ihmisiä ja siksi olen lähes aina suostumassa ja myöntymässä ja antamassa periksi. Silloinkin, kun se johtaa minun epäonneeni.

Kenties tämän ominaisuuden vuoksi olen myös jahkaaja. Kun joudun ikävän valintatilanteen eteen, jossa minun on joko pidettävä puoleni tai tehtävä jotain epämiellyttävää, alan jahkailla siinä toivossa, että kun tarpeeksi kauan jahkailee, asiat lutviutuvat minulle mieluisaksi enkä loukkaa ketään.

Viime aikoina olen tosin alkanut ajatella, että kenties ihmiset eivät loukkaannukaan niin helposti kuin olen aina pelännyt. Että ehkäpä ihmiset eivät olekaan kerrasta-poikki-tyyppejä. Enhän minäkään ole. Ja on myös toisaalta melkoisen ylimielistä minun puoleltani ajatella, että minä olen jotain, mitä muut ihmiset eivät.

Niinpä olen nyt sitten taas opettelemassa puoleni pitämistä. Minulle tarjottiin jokin aika sitten työtehtävää, josta aikani asiaa harkittuani päätin kieltäytyä. Niin kauan kuin virallista tarjousta ei tullut, jahkailin ja annoin asian uinua. Tänään virallinen tarjous sitten tuli ja päätin katkaista hyvin alkaneen jahkailun lähettämällä sähköpostin, jossa perustelin miksi en voinut ottaa tehtävää vastaan. Viesti vaati monen monta uudelleen lukemista ja muokkaamista. Viimeiseksi poistin ne säälittävät "pidättehän silti minusta, jooko?" - liehakoinnit. Taipumus suoltaa sellaista tekstiä on minulle toisaalta kovin tavallista ja toisaalta ominaisuus jota itse itsessäni inhoan. Tuon mieleen pikkukoiran, joka liehakoi isompiensa jaloissa häntä huiskuten.

Nyt sitten odottelin, miten "sisäisen paskiaisen" käy tällä kertaa.

Kevään merkki

Kaunis kevätpäivä, mutta ei olisi pitänyt mennä ratikkaan. Varma kevään merkki on ratikoihin ahtautuvat humalaiset kovaäänisine mielipiteineen, riitoineen ja roskien heittelemisineen.

Pitänee siis siirtyä apostolinkyydin käyttäjäksi, kunnes syksy tulee ja "ulkoilmaihmiset" palaavat sisätiloihin. Minä en nimittäin yksinkertaisesti voi sietää humalaisia.

Tietsikka

Nyt on sitten uusi tietokone, kannettava sellainen. Kaiken lisäksi Windows-sellainen, mutta se muuttuu heti kun saan Linux-asennuslevyt. Uskoisin, että ne tulevat tällä viikolla.

Nostin vanhan näytön kaappiin ja pakkasin näppäimistön. Mutta nyt kaipaan sitä vanhaa. Tekisi mieli nostaa se takaisin tuohon pörisemään.

Ehkä tässä vielä käykin niin, että tungen tämän uuden kaappiin odottamaan ja palautan vanhan käyttöön, jos vain saan sen korjattua asentamalla käyttöjärjestelmän uudelleen.

Varaa

Tietokoneeni on ilmeisesti hajoamassa. Yritin päivittää siihen uuden käyttöjärjestelmän, mutta homma ei oikein onnistunut ja nyt aina käynnistyksen yhteydessä kone ilmoittaa, että kiintolevy on mahdollisesti hajoamassa.

En tiedä tietokoneista mitään, mutta kuulostaa pahaenteiseltä.

Kummallisuutta vielä lisää se, että kaikki tiedostot ovat yhä olemassa ja toimivat, mutta sen sijaan kaikki käyttöjärjestelmän ohjelmat, työkalurivit jne. ovat kadonneet.

Kummallista on myös se, että en ole hirveän huolissani. Aloitettuani uuden työni olen hitaasti ymmärtämässä että ensimmäistä kertaa vuosiin, kenties jopa ensimmäistä kertaa koskaan, minulla on varaa. Pystyn ostamaan tarvittaessa uuden tietokoneen, sellaisen, joka sopii minun tarpeisiini, eikä minun tarvitse luopua mistään sen saadakseni. Tai elää pelossa, että riittävätkö rahat.

Aika hauskaa.

Pedofiiliskandaali

Vuonna 2002 Yhdysvaltojen katolisessa kirkossa puhkesi ennen näkemätön pedofiiliskandaali. Pedofiilipappeja oli toki ennenkin ollut julkisuuden valokiilassa - esim. vuoden 1985 skandaali liittyen pappi Gilbert Gautheen - mutta vuoden 2002 skandaali oli täysin ennen näkemätön. Silloin Boston Globe sanomalehti paljasti että viittä Bostonin arkkihiippakunnassa työskentelevää pappia epäiltiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Skandaali sai kunnolla tulta, kun paljastui että pappien esimies, arkkipiispa kardinaali Law oli tiennyt jo kauan ennen viranomaisia pappeja vastaan esitetyistä syytöksistä, mutta sen sijaan, että olisi paljastanut syytökset poliisille tai siirtänyt papit kokonaan pois työkentältä, hän oli vain siirtänyt pappeja uusiin seurakuntiin – ja siten mahdollistanut seksuaalirikosten jatkumisen.

Vuonna 2004 valmistui tutkimus (ns. John Jay Report) katolisen kirkon seurakunnissa tapahtuneista seksuaalirikoksista, jonka mukaan vuosien 1950-2002 välisenä aikana 10 657 ihmistä oli esittänyt syytöksiä seksuaalisesta hyväksikäytöstä seurakunnissa. Näistä syytöksistä seurakunnat olivat pystyneet vahvistamaan todeksi 6700 syytöstä, jotka koskivat 4392 pappia. Tapauksista 1021 ilmoitettiin poliisille; 384 pappia oli saanut syytteen ja näistä oli tuomittu 252 ja vankeuteen 100 henkeä; 3300 tapausta ei tutkittu, koska syytökset esitettiin syytösten kohteena olleen papin jo kuoltua.

Pitkään moni ajatteli, että "pedofiilipapit" ovat amerikkalainen ilmiö; sitten julkisuuteen alkoi nousta kertomuksia Irlannista, samanlaisia syytöksiä systemaattisesta hyväksikäytöstä seurakunnissa ja kirkon pitämissä kouluissa. Syytökset kohdistuivat satoihin pappeihin ja heidän esimiehiinsä, jotka syytöksistä kuullessaan olivat vain siirtäneet pappeja uusiin tehtäviin. Kriisi on syventynyt niin pahaksi, että moni puhuu jo Irlannin katolisen kirkon täydellisestä moraalisesta konkurssista ja romahtamisesta.

Paavi Benedictus XVI sai jo kehujakin tavastaan hoitaa asia, kunnes pedofiiliskandaali rantautui Saksaan. Sanomalehti Suddeutsche Zeitung paljasti artikkelissaan miten vuonna 1980 pappi Peter Hullermannia syytettiin 11-vuotiaan pojan hyväksikäytöstä.  Jo tuolloin Hullermannin lähiesimiehet olivat saaneet lukuisia muitakin syytöksiä siitä, että Hullermann "käyttäytyi epäasiallisesti lapsia kohtaan". Hullermann myös tunnusti esimiehilleen raiskanneensa kys. 11-vuotiaan pojan seurakunnan leirillä vuonna 1979.

Asiaa ei viety poliisille. Sen sijaan Hullermann määrättiin terapiaan Müncheniin, mikä taas edellytti sitä, että hänet siirrettiin Essenin hiippakunnasta Münchenin hiippakuntaan, jota johti vuonna 1980 Joseph Ratzinger (tuleva paavi Benedictus XVI). Essenin hiippakunnan johtajat myös tekivät selväksi münchenilaisille kollegoilleen, että Hullermann oli ahdistellut lapsia seksuaalisesti.

Hullermannin terapeutti antoi Hullermannin esimiehille kolme ohjetta: 1) Hullermann ei saisi työskennellä enää lasten ja nuorten kanssa, 2) Hullermann ei saisi käyttää enää alkoholia (koska väitteiden mukaan hän oli yleensä humalassa tekojen aikana) ja 3) hänellä täytyy aina olla mukanaan valvoja hänen ollessaan töissä.

Pian terapian alkamisen jälkeen Hullermann nimitettiin kuitenkin uudelleen seurakuntapastoriksi eikä minkäänlaisia rajoituksia asetettu hänen työskentelylleen. Hän myös jatkoi lasten seksuaalista hyväksikäyttöä uusissa seurakunnissaan. Ratzinger siirtyi pois Münchenista vuonna 1982 Vatikaaniin Uskonopin kongregaation (ent. inkvisitio) johtajaksi ja samana vuonna Hullermann siirrettiin uusiin tehtäviin, johon kuului mm. ala-asteen uskonnonopetus. Vuonna 1985 hänet pidätettiin virastaan ja vuonna 1986  tuomittiin lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pornografian levittämisestä 18-kuukaudeksi vankeuteen. Pappisoikeuksiaan hän ei kuitenkaan menettänyt ja hän jatkoi tuomionsa jälkeen työskentelyä seurakunnissa tavallisena pappina myös lasten ja nuorten kanssa. Pappeutensa hän menetti vasta 2010 ja häntä vastaan on nostettu uusia hyväksikäyttöepäilyksiä.

Edelleenkään täyttä varmuutta siitä, mitä paavi, silloinen arkkipiispa Ratzinger, tiesi uudesta alaisestaan, ei ole. Münchenin hiippakunnan silloinen vikaari Gerhard Gruber on julkisuudessa ottanut täyden vastuun Hullermannin siirrosta ja väittänyt, että nykyinen paavi ei tiennyt siitä. Julkisuudessa väitteisiin on suhtauduttu skeptisesti. Moni on todennut, että Ratzinger on aina tiedetty pikkutarkaksi ja suorastaan työnarkomaaniksi ja että olisi epätodennäköistä, ettei hän olisi vähintään lukenut asiakirjaa, jossa Hullermann nimitettiin seurakuntapapiksi. Gruberin vastuunotossa on nähty yrityksiä suojella paavia.

Sittemmin uutisiin on noussut kertomuksia katolisista pedofiilipapeista niin Ranskassa, Itävallassa, Tanskassa, Norjassa ja nyt myös Ruotsissa. Selvää on, että laaja julkisuus on saanut monet vuosikymmenten ajan vaienneet ihmiset nousemaan esiin ja paljastamaan kärsimyksensä.

Nyt myös Suomessa.

Tänään Helsingin sanomat julkaisi artikkelin evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tapahtuneista lasten ja nuorten seksuaalisista hyväksikäytöistä useiden vuosikymmenten ajalta. Uhreja arvioidaan olevan mahdollisesti satoja ja täälläkin on jo esitetty syytöksiä siitä, että ainakin joissain tapauksessa piispa olisi tiennyt syytöksistä, mutta valinnut vaikenemisen kirkon mainetta suojellakseen.

Asia on pengottava läpikotaisin. Se tekee kipeää, kuten olemme Euroopassa ja Amerikassa tehneet. Hysteerisiltä reaktioilta ei ole kirkkojen piirissä vältytty. On esitetty väitteitä, että monen tapauksen taustalla olisi itse asiassa kahden homoseksuaalin välinen suhde - toinen nyt sattui olemaan nuori ja toinen pappi. Tai esitetty syytöksia median ajojahdista. Ne ovat yrityksiä selittää tilanne parhain päin ja varjella kirkon mainetta.

Mutta kirkon maine ei saa ajaa ihmisten edelle. Jos kirkon maine menee, jos kirkko menettää kaikki jäsenensä, jos kirkkoa vihaavat saavat aihetta ilkkua.... se on sen arvoista, että rikoksen tekijät ja heidän suojelijansa paljastuvat. Että uhrit saavat oikeutta, joka voi olla vain mahdollisesti oikeus saada äänensä kuuluviin.

Sanotaan, että Saatanalle on mieleen, kun häneen uskotaan, mutta myös, jos häneen ei uskota. Sellainen paha, joka piiloutuu rakenteisiin ja jonka olemassaoloa kukaan ei halua tunnustaa, on äärimmäisen tuhoisaa. Sen vallan se menettää vasta, kun joku sanoo ääneen: "Tämä on pahaa."