Oli hyödyllinen tapaaminen työterveyslääkärin kanssa. Kokonaiset 15 minuuttia. Kannatti herätä.
Lääkäri: "Oletko ollu koskaa psykiatrises sairaalas?"
Minä: "E"
Lääkäri: "Joo, kyl sä sovit tähä ammattii. Mut huumetestin tulokset ei oo vielä tullut. Ne tulee ehkä pääsiäisen jälkee. Soita mulle ensi viikolla, niin kerron, että onko ne tullut. Sitten voit tulla hakemaan ne, niin ei mene turhaa aikaa postissa" (minkä jälkeen tosin joudun itse postittamaan ne työnantajalle).
Kyllä byrokratia on ihanaa.
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
tiistai 30. maaliskuuta 2010
6000
Laskuri näytti, että sivulla olisi käynyt 6000 lukijaa. Aika jännää. Todellinen määrä on ehkä suurempi, koska laskuri taitaa päivittyä hiukan myöhässä.
Vaikka 10 000 merkkipaalu lähestyykin, ei ole oikein suurempia kerrottavia. Olen ollut leirillä (oli kivaa), olen ollut konfirmaatiossa (oli kivaa), söin pizzaa (oli hyvää) ja kävin tapaamassa tuttuja.
Muutamasta firmasta voisin kirjoittaa jotain, mutta jääköön nyt toistaiseksi tekemättä. Tällä hetkellä eletään odottavissa tunnelmissa, mikä ehkä sopii aika hyvin hiljaiseen viikkoon. Ehkä ensi viikolla jo tapahtuu jotain. Kaikki on jonkun muun käsissä, ja se on hieman hermostuttavaa.
Päivän sana osuu taas tunnelmiin ja tämän hetkisiin toiveisiin:
"Anna tiesi Herran haltuun, turvaa häneen. Hän pitää sinusta huolen!" (Ps.37:5)
Vaikka 10 000 merkkipaalu lähestyykin, ei ole oikein suurempia kerrottavia. Olen ollut leirillä (oli kivaa), olen ollut konfirmaatiossa (oli kivaa), söin pizzaa (oli hyvää) ja kävin tapaamassa tuttuja.
Muutamasta firmasta voisin kirjoittaa jotain, mutta jääköön nyt toistaiseksi tekemättä. Tällä hetkellä eletään odottavissa tunnelmissa, mikä ehkä sopii aika hyvin hiljaiseen viikkoon. Ehkä ensi viikolla jo tapahtuu jotain. Kaikki on jonkun muun käsissä, ja se on hieman hermostuttavaa.
Päivän sana osuu taas tunnelmiin ja tämän hetkisiin toiveisiin:
"Anna tiesi Herran haltuun, turvaa häneen. Hän pitää sinusta huolen!" (Ps.37:5)
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Eukaristia
Vuosien ihmettelyn jälkeen uusi Jumalanpalveluksen opas tuntuu vihdoin ratkaisevan yhden teologisen kiistakapulan:
mitä tehdään ehtoolliselta yli jääneille siunatuille ehtoollisaineille? Miten ne tulee hävittää?
Aiemmin piispat lähinnä kiertelivät asiaa korostaen, että ehtoollisaineita on kohdeltava niiden "arvon mukaisesti". Mitä se käytännössä tarkoitti, jäi paikallisten kirkkoherrojen päätettäväksi.
Kyse on ilmeisesti myös luterilaisuudessa itsessään piilevässä jännitteessä, jossa on jääty ikään kuin katolisuuden ja reformoitujen kannanottojen väliin eikä ole oikein osattu sitten liittyä jompaan kumpaan leiriin.
Kun vuoden 2000 Jumalanpalveluksen oppaassa "Palvelkaa Herraa iloiten" vielä sanottiin:
"Tulee pyrkiä siihen, että siunatut ehtoollisaineet käytetään loppuun ehtoollisen aikana. Mikäli niitä jää yli, jälkikäsittelystä sovitaan kirkkoherran johdolla seurakunnassa. Piispainkokouksen ohjeen mukaan "kirkkoherra vastaa siitä, että viinin jälkikäsittely tapahtuu ehtoollisen arvon mukaisesti."
Saman kirjan vuoden 2009 painoksessa asiaa sanotaan jo sitten näin:
"Tulee pyrkiä siihen, että siunatut ehtoollisaineet käytetään loppuun ehtoollisen aikana. Pappi varaa konsekroitavaksi vain tarvittavan määrän. Jos konsekroituja elementtejä jää hieman yli, ne nautitaan loppuun ehtoollisen jakamisen päätyttyä tai sakaristossa messun jälkeen. Jos elementtejä jää paljon yli, ne voidaan säilyttää eri astiassa myöhempää käyttöä varten."
Samanlaisen selkiytyneen/tiukentuneen (riippuen näkökulmasta) opas on ottanut myös jälkikonsekrointiin eli mitä jos ehtoollisaineet loppuvat kesken ehtoollisen vieton?
Vuoden 2000 opas jätti tämänkin pitkälti yksilöiden harkinnan varaan:
"Kun ehtoollisleipiä ja viiniä lisätään säilytysastiasta leipälautaselle ja maljaan, voidaan lukea hiljaa asetussanat tai tehdä ristinmerkki."
Vuoden 2009 painos taas ei jätä asiaan epäselvyyttä:
Ehtoollisleipiä ja viiniä konsekroidaan vain tarvittava määrä. Varsinkin leipiä joudutaan usein täydentämään. Kun ehtoollisleipiä lisätään säilytysastiasta leipälautaselle, liturgi tai muu pappi lukee hiljaisella äänellä asetussanojen leipää koskevan osan ja tekee ristinmerkin. Jos viiniä tarvitaan lisää, avustaja hoitaa täydentämisen. Jos viini loppuu kokonaan kesken jakamisen, liturgi tai muu pappi lisää viiniä maljaan, lukee hiljaisella äänellä asetussanojen viiniä koskevan osan ja tekee ristinmerkin."
Koska olen osittain katoliikki, osittain auktoriteetti-kuuliainen ja minussa on myös liturgikon vikaa, taputan karvaisia käsiäni yhteen ohjeiden vuoksi. Se on sitten eri asia, että miten noiden käytännön toteuttaminen onnistuu, mutta ei sen nyt pitäisi ihan mahdotonta olla.
mitä tehdään ehtoolliselta yli jääneille siunatuille ehtoollisaineille? Miten ne tulee hävittää?
Aiemmin piispat lähinnä kiertelivät asiaa korostaen, että ehtoollisaineita on kohdeltava niiden "arvon mukaisesti". Mitä se käytännössä tarkoitti, jäi paikallisten kirkkoherrojen päätettäväksi.
Kyse on ilmeisesti myös luterilaisuudessa itsessään piilevässä jännitteessä, jossa on jääty ikään kuin katolisuuden ja reformoitujen kannanottojen väliin eikä ole oikein osattu sitten liittyä jompaan kumpaan leiriin.
Kun vuoden 2000 Jumalanpalveluksen oppaassa "Palvelkaa Herraa iloiten" vielä sanottiin:
"Tulee pyrkiä siihen, että siunatut ehtoollisaineet käytetään loppuun ehtoollisen aikana. Mikäli niitä jää yli, jälkikäsittelystä sovitaan kirkkoherran johdolla seurakunnassa. Piispainkokouksen ohjeen mukaan "kirkkoherra vastaa siitä, että viinin jälkikäsittely tapahtuu ehtoollisen arvon mukaisesti."
Saman kirjan vuoden 2009 painoksessa asiaa sanotaan jo sitten näin:
"Tulee pyrkiä siihen, että siunatut ehtoollisaineet käytetään loppuun ehtoollisen aikana. Pappi varaa konsekroitavaksi vain tarvittavan määrän. Jos konsekroituja elementtejä jää hieman yli, ne nautitaan loppuun ehtoollisen jakamisen päätyttyä tai sakaristossa messun jälkeen. Jos elementtejä jää paljon yli, ne voidaan säilyttää eri astiassa myöhempää käyttöä varten."
Samanlaisen selkiytyneen/tiukentuneen (riippuen näkökulmasta) opas on ottanut myös jälkikonsekrointiin eli mitä jos ehtoollisaineet loppuvat kesken ehtoollisen vieton?
Vuoden 2000 opas jätti tämänkin pitkälti yksilöiden harkinnan varaan:
"Kun ehtoollisleipiä ja viiniä lisätään säilytysastiasta leipälautaselle ja maljaan, voidaan lukea hiljaa asetussanat tai tehdä ristinmerkki."
Vuoden 2009 painos taas ei jätä asiaan epäselvyyttä:
Ehtoollisleipiä ja viiniä konsekroidaan vain tarvittava määrä. Varsinkin leipiä joudutaan usein täydentämään. Kun ehtoollisleipiä lisätään säilytysastiasta leipälautaselle, liturgi tai muu pappi lukee hiljaisella äänellä asetussanojen leipää koskevan osan ja tekee ristinmerkin. Jos viiniä tarvitaan lisää, avustaja hoitaa täydentämisen. Jos viini loppuu kokonaan kesken jakamisen, liturgi tai muu pappi lisää viiniä maljaan, lukee hiljaisella äänellä asetussanojen viiniä koskevan osan ja tekee ristinmerkin."
Koska olen osittain katoliikki, osittain auktoriteetti-kuuliainen ja minussa on myös liturgikon vikaa, taputan karvaisia käsiäni yhteen ohjeiden vuoksi. Se on sitten eri asia, että miten noiden käytännön toteuttaminen onnistuu, mutta ei sen nyt pitäisi ihan mahdotonta olla.
Talven paluu
Talvi ei sitten vielä antanutkaan periksi keväälle, vaan iski takaisin. Ulkona sataa lunta ja maa on taas valkoinen.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Mässäri
Kun tylsistyn, minulla on taipumus hoitaa tylsyyden aiheuttamaa pitkästystä ja mielipahaa makealla ynnä muulla epäterveellisellä ruoalla. Nyt, kun töiden suhteen on mennyt "hieman" vähemmän lujaa, on pitkästyminen taas arkipäivää. Ja samalla houkutus mässätä kaiken maailman roskaruoalla ja karkeilla on kasvanut.
Mikä taas on pahaksi, koska minulla ensinnäkin olisi varaa pudottaa useampikin kilo, mikä varmaan jo itsestäänkin auttaisi parantamaan mielialaa, kun ei ole virtahepomainen olo. Toisekseen mässääminen on epäterveellistä. Ja kolmanneksi mässääminen on kallista.
Näistä kolmesta seikasta syntyy sitten noidankehä, kun ikävää oloaan ensin hoitaa herkuttelemalla, sitten tulee paha mieli, kun söi epäterveellisesti ja sitten tulee vielä pahempi mieli, kun tajuaa että tililtä hävisi taas rahaa, joka tuotti vain hetken ilon ja pidemmän surun. Ja tätä kurjuutta on tietenkin hoidettava vaikka suklaalla.
Mikä taas on pahaksi, koska minulla ensinnäkin olisi varaa pudottaa useampikin kilo, mikä varmaan jo itsestäänkin auttaisi parantamaan mielialaa, kun ei ole virtahepomainen olo. Toisekseen mässääminen on epäterveellistä. Ja kolmanneksi mässääminen on kallista.
Näistä kolmesta seikasta syntyy sitten noidankehä, kun ikävää oloaan ensin hoitaa herkuttelemalla, sitten tulee paha mieli, kun söi epäterveellisesti ja sitten tulee vielä pahempi mieli, kun tajuaa että tililtä hävisi taas rahaa, joka tuotti vain hetken ilon ja pidemmän surun. Ja tätä kurjuutta on tietenkin hoidettava vaikka suklaalla.
Tänään
Suomen luterilaisessa kirkossa toimiva skismaattinen yhteisö, Luther-säätiö sai sitten oman piispan. Tämä piispa ei tunnusta luterilaisen kirkon päätöksiä, eivätkä luterilaisen kirkon piispat tunnusta häntä. Alaisuudessaan tällä piispalla on nyt pappeja, jotka on vihitty evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirkaan ja pappeja, jotka on vihitty Luther-säätiön pappisvirkaan. Luther-säätiön papit eivät ole evankelis-luterilaisen kirkon työntekijöitä, eikä heillä ole oikeutta toimia papin tehtävissä evankelis-luterilaisessa kirkossa. Evankelis-luterilaisen kirkon pappeuteen vihityillä taas on. Tilanne on jokseenkin sekava.
Tilanne selkeytyisi, jos Luther-säätiöläiset papit siirtyisivät nyt avoimesti oman piispansa hengellisen tuomiovallan alle ja luopuisivat evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Eli tunnustaisivat vain ja ainoastaan oman piispansa sen sijaan että yrittävät palvella "kahta herraa", Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja Luther-säätiötä.
Näin ei tietenkään käy, koska luthersäätiöläiset katsovat yhä kuuluvansa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaikka he eivät tunnusta kirkon pappisvirkaa eivätkä piispojen tai kirkolliskokouksen päätöksiä. Vaikka he katsovat, että heillä ei ole edes ehtoollisyhteyttä naispappeihin ta Suomen luterilaisen kirkon piispoihin.
Historiantaju on totaalisesti kateissa. Silloin "wanhoina hywinä aikoina" ehtoollisyhteyden katkaiseminen merkitsi sitä, että ei oltu enää samaa kirkkokuntaa. Lisäksi jotkut luthersäätiöläisten kannanotot ovat jo sellaisia, että he eivät enää tunnu syyttävän kirkkoa skismasta* vaan suoraan heresiasta**. Mikä on jo aika paha juttu ja olisi ennen muinoin johtanut taatusti irtaantumiseen. Mutta ei enää nykyään. Tietenkään.
*skisma: kirkon järjestykseen liittyvä erimielisyys
** heresia: harhaoppi, kirkon oppiin liittyvä erimielisyys.
Tilanne selkeytyisi, jos Luther-säätiöläiset papit siirtyisivät nyt avoimesti oman piispansa hengellisen tuomiovallan alle ja luopuisivat evankelis-luterilaisen kirkon pappeudesta. Eli tunnustaisivat vain ja ainoastaan oman piispansa sen sijaan että yrittävät palvella "kahta herraa", Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ja Luther-säätiötä.
Näin ei tietenkään käy, koska luthersäätiöläiset katsovat yhä kuuluvansa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, vaikka he eivät tunnusta kirkon pappisvirkaa eivätkä piispojen tai kirkolliskokouksen päätöksiä. Vaikka he katsovat, että heillä ei ole edes ehtoollisyhteyttä naispappeihin ta Suomen luterilaisen kirkon piispoihin.
Historiantaju on totaalisesti kateissa. Silloin "wanhoina hywinä aikoina" ehtoollisyhteyden katkaiseminen merkitsi sitä, että ei oltu enää samaa kirkkokuntaa. Lisäksi jotkut luthersäätiöläisten kannanotot ovat jo sellaisia, että he eivät enää tunnu syyttävän kirkkoa skismasta* vaan suoraan heresiasta**. Mikä on jo aika paha juttu ja olisi ennen muinoin johtanut taatusti irtaantumiseen. Mutta ei enää nykyään. Tietenkään.
*skisma: kirkon järjestykseen liittyvä erimielisyys
** heresia: harhaoppi, kirkon oppiin liittyvä erimielisyys.
Lumi meni pois
Siinä se otsikossa sitten jo tulikin. Koko päivän jatkuneen vesisateen myötä joulukuussa saatu lumipeite suli pois ja ulkona näyttää nyt siltä miltä Helsingissä kuuluukin näyttää. Vetiseltä ja kylmältä.
Kaiketi se sitten on hyväksyttävä, että talvi on loppumassa ja kevät - josta en ole koskaan pitänyt - on tulossa.
Kaiketi se sitten on hyväksyttävä, että talvi on loppumassa ja kevät - josta en ole koskaan pitänyt - on tulossa.
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Tiikeri
Eikä tämäkään uutinen päivää piristänyt:
YK: Tiikerit sukupuuton partaalla
Tämänkaltaisten uutisten lukeminen on masentavaa useastakin syystä: ensinnäkin tietysti siksi, että yksi eläinlaji on mitä luultavammin tuhoutumassa kokonaan maailmasta ihmisen toiminnan vuoksi.
Toisekseen, koska omat keinot vaikuttaa tiikereiden säilymiseen ovat niin vähäiset. On helppo moittia ja syyllistää niitä salametsästäjiä, jotka tiikereitä, norsuja jne. tuhoavat rahan toivossa, mutta yhtä paljon tilanteesta ovat vastuussa ne, jotka ostavat tiikerintaljoja. Ja se taas johtaa siihen, että länsimaiden hallitusten pitäisi tehdä jotain, mutta se taas ei käy, koska ankarat taloudelliset pakotteet esim. Kiinaa kohtaan (jota kaiketi eräänlaisena laittoman eläinkaupan mekkana pidetään) johtaisivat taloudellisiin tappioihin. Ja kaupallisten intressien vuoksi länsimaat ovat valmiina sallimaan niin ihmisoikeusrikokset kuin systemaattisen lajien hävittämisenkin.
Kolmanneksi nämä aiheet masentavat, koska aina niihin ilmestyy joku ihmisvihaa huokuva viesti, jossa pohditaan esim. miksi pakolaisia autetaan, kun tiikeritkin ovat häviämässä. Mikä tekee ihmisestä muka arvokkaamman kuin tiikerin?
Onko kaiken oltava aina niin mustavalkoista? Onko se niin, että jos olet ihmisten auttamisen kannalla, et voi olla tiikereiden puolella?
Minua on aina ihmetyttänyt ihmisvihassa sen itsekeskeisyys. Kuolemantuomio julistetaan aina jonnekin toisaalle, miksi ei koskaan omalle lähipiirille?
Tai ehkä olen vain niin läpeensä juutalais-kristillisen ajatusmaailman aivopesemä, että minusta ihmisetkin ovat arvokkaita.
Ja niin ovat tiikeritkin.
YK: Tiikerit sukupuuton partaalla
Tämänkaltaisten uutisten lukeminen on masentavaa useastakin syystä: ensinnäkin tietysti siksi, että yksi eläinlaji on mitä luultavammin tuhoutumassa kokonaan maailmasta ihmisen toiminnan vuoksi.
Toisekseen, koska omat keinot vaikuttaa tiikereiden säilymiseen ovat niin vähäiset. On helppo moittia ja syyllistää niitä salametsästäjiä, jotka tiikereitä, norsuja jne. tuhoavat rahan toivossa, mutta yhtä paljon tilanteesta ovat vastuussa ne, jotka ostavat tiikerintaljoja. Ja se taas johtaa siihen, että länsimaiden hallitusten pitäisi tehdä jotain, mutta se taas ei käy, koska ankarat taloudelliset pakotteet esim. Kiinaa kohtaan (jota kaiketi eräänlaisena laittoman eläinkaupan mekkana pidetään) johtaisivat taloudellisiin tappioihin. Ja kaupallisten intressien vuoksi länsimaat ovat valmiina sallimaan niin ihmisoikeusrikokset kuin systemaattisen lajien hävittämisenkin.
Kolmanneksi nämä aiheet masentavat, koska aina niihin ilmestyy joku ihmisvihaa huokuva viesti, jossa pohditaan esim. miksi pakolaisia autetaan, kun tiikeritkin ovat häviämässä. Mikä tekee ihmisestä muka arvokkaamman kuin tiikerin?
Onko kaiken oltava aina niin mustavalkoista? Onko se niin, että jos olet ihmisten auttamisen kannalla, et voi olla tiikereiden puolella?
Minua on aina ihmetyttänyt ihmisvihassa sen itsekeskeisyys. Kuolemantuomio julistetaan aina jonnekin toisaalle, miksi ei koskaan omalle lähipiirille?
Tai ehkä olen vain niin läpeensä juutalais-kristillisen ajatusmaailman aivopesemä, että minusta ihmisetkin ovat arvokkaita.
Ja niin ovat tiikeritkin.
Itsetutkiskelua
Päivän sana-laatikossa ollut teksti osui ja kolahti:
"Pyri kaikin voimin osoittautumaan Jumalan silmissä luotettavaksi työntekijäksi, joka ei häpeä työtään ja joka opettaa totuuden sanaa oikein." (2. Tim. 2:15)
Minulla on taipumusta jonkinlaiseen työnarkomaniaan. Minusta on mukava olla töissä ja pitkät vapaat ahdistavat ja tylsistyttävät.
Olen lisäksi kunnianhimoinen: tahdon olla luotettava, pidetty ja arvostettu työntekijä. Samalla olen ankara itselleni: tahdon olla hyvä kaikissa töissäni enkä siedä epäonnistumisia itseltäni. Uskoisin olevani työkavereitani kohtaan suht koht armahtava, mutta itselleni olen vaativa ja armoton.
Pidän töistäni, mutta minulla on myös taipumusta "synkkyyteen", mikä suomeksi tarkoittaa taipumusta vajota masennukseen ja ahdistukseen monesti melko mitättömistäkin syistä.
Kaiketi kaiken taustalla on häpeä työstään, tai häpeä itsestään. Se, että ei täyty jotain omassa mielessään asettamaansa kuvitteellista vaatimustasoa ja jossa pienetkin epäonnistumiset kaatavat koko tornin.
Tiedostan tämän puolen itsessäni, mutta en tiedä mitä tekisin sille. On kaksi eri asiaa tietää olevansa turhan vaativa ja sitten taas toisaalta elää keskellä sitä "itseruoskimisvaihetta", jolloin tuntuu, että parasta mitä voisi tehdä on pakata tavarat ja paeta vähin äänin ikkunasta.
"Pyri kaikin voimin osoittautumaan Jumalan silmissä luotettavaksi työntekijäksi, joka ei häpeä työtään ja joka opettaa totuuden sanaa oikein." (2. Tim. 2:15)
Minulla on taipumusta jonkinlaiseen työnarkomaniaan. Minusta on mukava olla töissä ja pitkät vapaat ahdistavat ja tylsistyttävät.
Olen lisäksi kunnianhimoinen: tahdon olla luotettava, pidetty ja arvostettu työntekijä. Samalla olen ankara itselleni: tahdon olla hyvä kaikissa töissäni enkä siedä epäonnistumisia itseltäni. Uskoisin olevani työkavereitani kohtaan suht koht armahtava, mutta itselleni olen vaativa ja armoton.
Pidän töistäni, mutta minulla on myös taipumusta "synkkyyteen", mikä suomeksi tarkoittaa taipumusta vajota masennukseen ja ahdistukseen monesti melko mitättömistäkin syistä.
Kaiketi kaiken taustalla on häpeä työstään, tai häpeä itsestään. Se, että ei täyty jotain omassa mielessään asettamaansa kuvitteellista vaatimustasoa ja jossa pienetkin epäonnistumiset kaatavat koko tornin.
Tiedostan tämän puolen itsessäni, mutta en tiedä mitä tekisin sille. On kaksi eri asiaa tietää olevansa turhan vaativa ja sitten taas toisaalta elää keskellä sitä "itseruoskimisvaihetta", jolloin tuntuu, että parasta mitä voisi tehdä on pakata tavarat ja paeta vähin äänin ikkunasta.
Slurps
Ja tapahtui niinä päivinä, että työkaveri keksi vallan mainion idean: syntiradalla jokainen tiitiäinen kerää itselleen niin ison lumipallon, jonka kokevat kuvaavan omaa syntiä. Sitten viedään ne pallot jäälle ja heitetään avantoon, jonka leirin isoset olivat useita päiviä aikaisemmin käyneet tekemässä.
Koska vesi oli ilmeisesti alhaalla, avantokin oli kaukana. Ja koska se oli niin kaukana, se oli jäänyt käyttämättömäksi. Työkaveri epäili, että voi olla jo jäässä. Niinpä rastivastaava, eli allekirjoittanut, lähti jonkun ajan päästä tarkistamaan asiaa.
Avannon käyttämättömyys selvisi jo siitä, että mitään polkua sinne ei enää ollut. Useiden päivien runsaan lumisateen ansiosta lunta oli kaikkialla noin polven korkeudelle, jossain reilusti enemmän. Ainoa mistä erotti, että tässä on polku ollut, oli se, että polun kohdalla lumi oli pehmeää ja helppokulkuista, sen vierellä taas osittain jäistä niin että hanki tuntui kannattelevan ja sekunttia myöhemmin toinen jalkasi upposi vyötäisiä myöten: missä vaiheessa myös nenä yritti päästä tapaamaan hankea.
Kengät lunta täynnä, välillä lähes ryömien, pääsin kuitenkin avannolle ja totesin että jäässä. Ja luminen. Niin hyvin maastoutuneena, että en itse asiassa edes tiennyt, että missä se reikä noin niin kuin teknisesti katsoen sijaitsi. Minähän en ollut sitä ollut edes tekemässä.
Otin avannon viereen jätetyn lapion ja sen avulla tökin epäilemääni kohtaa. Sen verran minullakin järki pelasi, että en lähtenyt reikää itse etsimään. Järki sanoi, että ei ole hyvä ajatus se.
Sitten kuului ääni, jota voisi kuvailla sanalla slurps. Seuraava oli tuntoaistimus, kun jääkylmä vesi valui kengistä sisään. Katse varmisti asian: seison nilkkoja myöten vedessä. En sentään avannossa, kuten aluksi ajattelin. Kävi ilmi, että jäällä oli kolmaskin yllätys paksun lumipeitteen ja piiloon mennen avannon lisäksi: paksun lumikerroksen ja jään välissä oli miellyttävä vesikerros, jota en ollut tulomatkalla havainnut, mutta joka nyt kiirehti täyttämään kaikki jälkeni ääriään myöten.
Oli siis paluumatkan aika. Kun kengät hölskyen pääsin perille, rastirata alkoikin jo. Onneksi välillä pääsi hetkellisesti sisälle, niin että kenkiin kerääntynyt lumi ehti kunnolla sulaa ja liittyä järviveden iloiseen joukkoon.
Koska vesi oli ilmeisesti alhaalla, avantokin oli kaukana. Ja koska se oli niin kaukana, se oli jäänyt käyttämättömäksi. Työkaveri epäili, että voi olla jo jäässä. Niinpä rastivastaava, eli allekirjoittanut, lähti jonkun ajan päästä tarkistamaan asiaa.
Avannon käyttämättömyys selvisi jo siitä, että mitään polkua sinne ei enää ollut. Useiden päivien runsaan lumisateen ansiosta lunta oli kaikkialla noin polven korkeudelle, jossain reilusti enemmän. Ainoa mistä erotti, että tässä on polku ollut, oli se, että polun kohdalla lumi oli pehmeää ja helppokulkuista, sen vierellä taas osittain jäistä niin että hanki tuntui kannattelevan ja sekunttia myöhemmin toinen jalkasi upposi vyötäisiä myöten: missä vaiheessa myös nenä yritti päästä tapaamaan hankea.
Kengät lunta täynnä, välillä lähes ryömien, pääsin kuitenkin avannolle ja totesin että jäässä. Ja luminen. Niin hyvin maastoutuneena, että en itse asiassa edes tiennyt, että missä se reikä noin niin kuin teknisesti katsoen sijaitsi. Minähän en ollut sitä ollut edes tekemässä.
Otin avannon viereen jätetyn lapion ja sen avulla tökin epäilemääni kohtaa. Sen verran minullakin järki pelasi, että en lähtenyt reikää itse etsimään. Järki sanoi, että ei ole hyvä ajatus se.
Sitten kuului ääni, jota voisi kuvailla sanalla slurps. Seuraava oli tuntoaistimus, kun jääkylmä vesi valui kengistä sisään. Katse varmisti asian: seison nilkkoja myöten vedessä. En sentään avannossa, kuten aluksi ajattelin. Kävi ilmi, että jäällä oli kolmaskin yllätys paksun lumipeitteen ja piiloon mennen avannon lisäksi: paksun lumikerroksen ja jään välissä oli miellyttävä vesikerros, jota en ollut tulomatkalla havainnut, mutta joka nyt kiirehti täyttämään kaikki jälkeni ääriään myöten.
Oli siis paluumatkan aika. Kun kengät hölskyen pääsin perille, rastirata alkoikin jo. Onneksi välillä pääsi hetkellisesti sisälle, niin että kenkiin kerääntynyt lumi ehti kunnolla sulaa ja liittyä järviveden iloiseen joukkoon.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
Jännän äärellä
Suomessa on kova kehitysvimma. Taas se nähtiin. Ensin vähennettiin hätäkeskuksien määrää parinkymmenen vuoden aikana useasta sadasta pariinkymmeneen, sitten yhdistettiin toisiinsa aluehätäkeskukset ja poliisin hälytyskeskukset, siirrettiin keskukset kuntien vastuulta valtiolle, vähennettiin, ihmeteltiin, kun ei henkilökunta riitä, vasteajat pitenee ja paikallistuntemus huononee.
Tänään sitten ilmoitettiin, että taas vähennetään, ei kun siis tehostetaan. Nykyisestä 15 hätäkeskuksesta muodostetaan seitsemän. Uudet hätäkeskukset sijaitsevat Keravalla, Turussa, Porissa, Kouvolassa, Vaasassa, Oulussa ja Kuopiossa.
Uudistuksen tarkoituksena on "vastata viranomaisten ja väestön odotuksia."
Niin.
En tiedä muusta väestöstä, mutta minä odotan, että hätäkeskukseen saa nopeasti yhteyden, se toimii ja tuntee valvomansa alueen. Oletan, että viranomaiset toivovat samaa. Ihan heti ei tule mieleen, että miten tämä uudistus nyt vastaa näihin toiveisiin, ainakaan aluetuntemuksen suhteen, mutta minä en olekaan sisäministeri, enkä kykypuolue-Kokoomuksen jäsen.
Mielenkiintoista on myös nähdä, että kuinka moni nykyisistä hätäkeskuspäivystäjistä on halukas muuttamaan työnsä perässä useita satoja kilometrejä?
Ja toisekseen, suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu syyttää sitä päättäjää, vaan tekijää. Eli kun joku kuolee, koska ylityöllistetty päivystäjä ei ehdi vastata puhelimeen ajoissa eikä tunne aluetta riittävän hyvin lähettääkseen ambulanssin oikeaan paikkaan, vika on tuon päivystäjän, ei Holmlundin.
Kolmas erittäin mielenkiintoinen kysymys, on Anne-ministerin objektiivisuus. Hänhän on varmasti tehnyt päätöksensä arvioiden objektiivisesti kutakin paikkakuntaa. Ihan varmasti on. Olisihan se hirveätä, jos ministerin kotipaikkakunta pääsisi vaikuttamaan valintoihin ja näkymään kotiinpäinvetona...
Mistä pääsemmekin Poriin.
Jännä juttu, että ministeri Holmlund (joka on syntynyt Porissa ja on kotoisin Ulvilasta, Porin naapurikunnasta) on päättänyt, että Satakunnan ja Pirkanmaan hätäkeskus siirretään juuri Poriin. Vaikka Satakunnan ja Pirkanmaan alueen 712 000 asukkaasta 482 000 asuu Pirkanmaalla.
Vaikka 112.fi:n tilastojen mukaan Tampereella sijaitsevan hätäkeskusten vastaanottamien puhelujen kustannukset ilmoitusta kohden olivat 9.60 €. Porin vastaava oli 12.70 € ja koko maan keskiarvo 11.02 €.
Vaikka 112.fi:n tilastojen mukaan vuonna 2008 Tampereen hätäkeskus vastaanotti 323 000 hätäpuhelua ja saavutti tavoiteajan (vastaus 10 sekunnin kuluessa) 91% hälytyksistä. Pori puolestaan vastaanotti 155 000 hätäpuhelua ja saavutti tavoiteajan 86% puheluista. Koko maan keskiarvo oli 87%.
Vaikka Tampereen hätäkeskuksessa työskentelee 50 hätäkeskuspäivystäjää ja Porissa 24....
niin silti Tampereen hätäkeskus lakkautetaan ja yhdistetään Porin hätäkeskukseen.
Mitään tekemistä tällä ei tietenkään ole sillä, että ministeri Holmlund on satakuntalainen. Ei meillä vedetä kotiinpäin, ei ainakaan läpinäkyvän törkeästi.
Noh, toivottavasti tämä päätös on Holmlundin loistokkaan ministeriuran viimeinen "master piece". Ja pitäähän kaikkien suurten johtajien myös tehdä jotain sellaista, mistä heidät muistetaan. Että ei sitten historiankirjat kirjoita, että hän se vain puhui tyhmyyksiä, vaan että hän myös teki niitä!
Tänään sitten ilmoitettiin, että taas vähennetään, ei kun siis tehostetaan. Nykyisestä 15 hätäkeskuksesta muodostetaan seitsemän. Uudet hätäkeskukset sijaitsevat Keravalla, Turussa, Porissa, Kouvolassa, Vaasassa, Oulussa ja Kuopiossa.
Uudistuksen tarkoituksena on "vastata viranomaisten ja väestön odotuksia."
Niin.
En tiedä muusta väestöstä, mutta minä odotan, että hätäkeskukseen saa nopeasti yhteyden, se toimii ja tuntee valvomansa alueen. Oletan, että viranomaiset toivovat samaa. Ihan heti ei tule mieleen, että miten tämä uudistus nyt vastaa näihin toiveisiin, ainakaan aluetuntemuksen suhteen, mutta minä en olekaan sisäministeri, enkä kykypuolue-Kokoomuksen jäsen.
Mielenkiintoista on myös nähdä, että kuinka moni nykyisistä hätäkeskuspäivystäjistä on halukas muuttamaan työnsä perässä useita satoja kilometrejä?
Ja toisekseen, suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu syyttää sitä päättäjää, vaan tekijää. Eli kun joku kuolee, koska ylityöllistetty päivystäjä ei ehdi vastata puhelimeen ajoissa eikä tunne aluetta riittävän hyvin lähettääkseen ambulanssin oikeaan paikkaan, vika on tuon päivystäjän, ei Holmlundin.
Kolmas erittäin mielenkiintoinen kysymys, on Anne-ministerin objektiivisuus. Hänhän on varmasti tehnyt päätöksensä arvioiden objektiivisesti kutakin paikkakuntaa. Ihan varmasti on. Olisihan se hirveätä, jos ministerin kotipaikkakunta pääsisi vaikuttamaan valintoihin ja näkymään kotiinpäinvetona...
Mistä pääsemmekin Poriin.
Jännä juttu, että ministeri Holmlund (joka on syntynyt Porissa ja on kotoisin Ulvilasta, Porin naapurikunnasta) on päättänyt, että Satakunnan ja Pirkanmaan hätäkeskus siirretään juuri Poriin. Vaikka Satakunnan ja Pirkanmaan alueen 712 000 asukkaasta 482 000 asuu Pirkanmaalla.
Vaikka 112.fi:n tilastojen mukaan Tampereella sijaitsevan hätäkeskusten vastaanottamien puhelujen kustannukset ilmoitusta kohden olivat 9.60 €. Porin vastaava oli 12.70 € ja koko maan keskiarvo 11.02 €.
Vaikka 112.fi:n tilastojen mukaan vuonna 2008 Tampereen hätäkeskus vastaanotti 323 000 hätäpuhelua ja saavutti tavoiteajan (vastaus 10 sekunnin kuluessa) 91% hälytyksistä. Pori puolestaan vastaanotti 155 000 hätäpuhelua ja saavutti tavoiteajan 86% puheluista. Koko maan keskiarvo oli 87%.
Vaikka Tampereen hätäkeskuksessa työskentelee 50 hätäkeskuspäivystäjää ja Porissa 24....
niin silti Tampereen hätäkeskus lakkautetaan ja yhdistetään Porin hätäkeskukseen.
Mitään tekemistä tällä ei tietenkään ole sillä, että ministeri Holmlund on satakuntalainen. Ei meillä vedetä kotiinpäin, ei ainakaan läpinäkyvän törkeästi.
Noh, toivottavasti tämä päätös on Holmlundin loistokkaan ministeriuran viimeinen "master piece". Ja pitäähän kaikkien suurten johtajien myös tehdä jotain sellaista, mistä heidät muistetaan. Että ei sitten historiankirjat kirjoita, että hän se vain puhui tyhmyyksiä, vaan että hän myös teki niitä!
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Paluu
Viikko kuluikin sitten sujuvasti rippileirillä. Oli taas mukava leiri, reippaat tiitiäiset, loistavat isoset ja mukavat työkaverit. Itseeni en ollut tyytyväinen, mutta se nyt on jotain sellaista, mihin olen jo tottunut.
Leiri lopetettiin illalla ja sain taas arvokkaan oppimiskokemuksen: kannattaa tarkistaa junien aikataulut ennen kuin menee juna-asemalle. Kolmen tunnin odottelu asemalla sujui kuitenkin melko sutjakkaasti, varsinkin kun osa isosista tuli vielä erikseen tervehtimään odottajaa. Kahden aikaan aamuyöstä kotimatka kuitenkin viimein alkoi.
Kotona edessä olikin sitten sellainen yllätyspaukku, johon en olisi ikinä uskonut. Josta olen vannonut ja vakuuttanut, että se ei toteudu, viimeksi leirillä.
Kutsu kertausharjoituksiin.
Leiri lopetettiin illalla ja sain taas arvokkaan oppimiskokemuksen: kannattaa tarkistaa junien aikataulut ennen kuin menee juna-asemalle. Kolmen tunnin odottelu asemalla sujui kuitenkin melko sutjakkaasti, varsinkin kun osa isosista tuli vielä erikseen tervehtimään odottajaa. Kahden aikaan aamuyöstä kotimatka kuitenkin viimein alkoi.
Kotona edessä olikin sitten sellainen yllätyspaukku, johon en olisi ikinä uskonut. Josta olen vannonut ja vakuuttanut, että se ei toteudu, viimeksi leirillä.
Kutsu kertausharjoituksiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)