Yksi suosikkiblogeistani on vaikenemassa, koska sen kirjoittaja on siirtymässä tehtäviin, jossa kokee että blogin pitäminen riittävän anonymiteetin säilyttäen ei onnistu.
Blogin kirjoitukset ovat synnyttäneet mielenkiintoisia reaktioita joissain toisissa saman ammatin edustajissa. Blogi haluttaisiin vaientaa, koska "näistä asioista ei saa puhua". Halutaan siis pitää sisäpiirin asiat sisäpiirin asioina. Tämä siitäkin huolimatta, että blogissa ei ole paljastettu mitään sellaista, jota mielestäni ei pitäisi paljastaa. Henkilöt, niin työkaverit kuin asiakkaatkaan, tai työpaikkakaan, eivät ole tunnistettavissa. Mutta kun asioita ei vain saisi kertoa, ei positiivisia eikä varsinkaan negatiivisia, eikä ainakaan julkisesti, "siviileille". Ilmiö, jossa halutaan vaan eristäytyä kaikista muista ja kätkeytyä vain jonkinlaisen salamyhkäisyyden kaapuun, on mielestäni huolestuttavakin.
Samanaikaisesti ilmiö on myös huvittava, varsinkin kun ne "salaisuudet", joita niin raivokkaasti suojellaan, ovat kaikkea muuta kuin "salaisia" ja suurin osa niistä selviää hetkessä, kunhan vain pitää silmät ja korvat auki, lukee alan kirjallisuutta ja osaa yhdistellä asioita päässään.
Blogin kommenteissa käyty keskustelu muistuttaa erästä keskustelufoorumia, jossa vuosia sitten keskusteltiin alalle tulleista uusista koodeista. Osa kirjoittajista paheksui jyrkästi sitä, miten koodeista keskusteltiin julkisesti avoimella palstalla, jossa "muutkin" voisivat niistä lukea. Pohdittiinpa jopa sitä oliko koodeista puhuminen salassapitovelvollisuuden rikkomista. Samanaikaisesti minulla oli ihan sattumalta lainassa yleisestä kirjastosta lainattu alaan liittyvä teos, jossa oli lueteltu kaikki uudet koodit merkityksineen. Eli se siitä "salassapitovelvollisuudesta".
Mietin silloin ja mietin nyt blogin kirjoittelua seurattuani, että voisiko tällaisessa sisäpiiriasioiden vahtimisessa olla kyseessä vain jonkinlainen itsensä tärkeäksi tekemisen muoto?
maanantai 24. marraskuuta 2008
lauantai 22. marraskuuta 2008
Opintoja
Kun työskentelee nuorena miehenalkuna lapsenvahtina, oppii monia asioita, jotka ovat tulevaisuudessakin hyödyllisiä taitoja.
Opetus nro 1:
Olin lapsenvahtina ja tarkoitus olisi, että jäisin yöksi. Ilta kului mukavasti, leikittiin, syötiin ja niin edes päin. Lapsi oli jo nukahtaa iltapalapöytään ja nuokkui karjalanpiirakka suussa siihen malliin, että tiesin ettei nukkumaan laittaminen tulisi olemaan vaikeaa.
Iltapalan ja nopean hampaiden pesun jälkeen vein lapsen nukkumaan ja luin iltasadun, jota en päässyt edes kunnolla loppuun lapsen jo nukkuessa. Menin katsomaan televisiota tyytyväisenä siitä, miten kivuttomasti kaikki oli mennyt.
Yöllä hiivin itse samaan huoneeseen, johon minulle oli valmistettu oma vuode, jotta olisin lähellä lasta, jos tämä sattuisi heräämään. Ja heräsihän lapsi. Nosti päätään, näki vieressään hahmon, painoi pään tyynyyn ja mutisi tyytyväisenä: "Äiti...". Minä taputin lasta selkään ja sanoin rauhoittavasti: "Nuku vaan." Ja tajusin heti tehneeni karmivan virheen.
Poijoijoing! Lapsen pää ponnahti ylös tyynyltä kuin vieterilelu, silmät olivat apposen ammollaan ja suusta tuli kaikkea muuta kuin tyytyväisellä sävyllä karjahdus: "MISSÄ ÄITI ON!?!" Loppuyö ei sujunut rattoisasti, ja mietin vakavissani että miksi ihmisen elämässä ei ole takaisinkelausnappia, jotta saisin estettyä sitä harkitsematonta lausetta karkaamasta ilmoille.
Sen jälkeen olen yrittänyt aina muistaa tämän ohjesäännön: mieti ja harkitse tarkkaan ennen kuin avaat suusi.
Opetus nro 1:
Olin lapsenvahtina ja tarkoitus olisi, että jäisin yöksi. Ilta kului mukavasti, leikittiin, syötiin ja niin edes päin. Lapsi oli jo nukahtaa iltapalapöytään ja nuokkui karjalanpiirakka suussa siihen malliin, että tiesin ettei nukkumaan laittaminen tulisi olemaan vaikeaa.
Iltapalan ja nopean hampaiden pesun jälkeen vein lapsen nukkumaan ja luin iltasadun, jota en päässyt edes kunnolla loppuun lapsen jo nukkuessa. Menin katsomaan televisiota tyytyväisenä siitä, miten kivuttomasti kaikki oli mennyt.
Yöllä hiivin itse samaan huoneeseen, johon minulle oli valmistettu oma vuode, jotta olisin lähellä lasta, jos tämä sattuisi heräämään. Ja heräsihän lapsi. Nosti päätään, näki vieressään hahmon, painoi pään tyynyyn ja mutisi tyytyväisenä: "Äiti...". Minä taputin lasta selkään ja sanoin rauhoittavasti: "Nuku vaan." Ja tajusin heti tehneeni karmivan virheen.
Poijoijoing! Lapsen pää ponnahti ylös tyynyltä kuin vieterilelu, silmät olivat apposen ammollaan ja suusta tuli kaikkea muuta kuin tyytyväisellä sävyllä karjahdus: "MISSÄ ÄITI ON!?!" Loppuyö ei sujunut rattoisasti, ja mietin vakavissani että miksi ihmisen elämässä ei ole takaisinkelausnappia, jotta saisin estettyä sitä harkitsematonta lausetta karkaamasta ilmoille.
Sen jälkeen olen yrittänyt aina muistaa tämän ohjesäännön: mieti ja harkitse tarkkaan ennen kuin avaat suusi.
keskiviikko 19. marraskuuta 2008
Eläinten inhimillistäminen
Iltalehti uutisoi tänään, miten eläinten inhimillistäminen on yleistynyt urbaaneissa ympäristöissä. Eläinten odotetaan käyttäytyvän kuin ihmiset ja niillä uskotaan olevan samat perustarpeet ja perusoikeudet kuin ihmisilläkin. Linkki Iltalehden uutiseen
Samassa lehdessä uutisoitiin myös Kauhajoella sattuneesta metsästysonnettomuudesta (linkki). Hetken kesti ennen kuin hoksasin mikä kuvassa on hieman ns. outoa.
Samassa lehdessä uutisoitiin myös Kauhajoella sattuneesta metsästysonnettomuudesta (linkki). Hetken kesti ennen kuin hoksasin mikä kuvassa on hieman ns. outoa.
lauantai 15. marraskuuta 2008
Seitsemän kuolemansyntiä: ahneus
Katolinen kirkko määritteli ahneuden kuolemansynnin tilaksi, jossa ihminen haluaa omistaa vain omistamisen vuoksi. Omaisuuden haluaminen tai kerääminen tarpeeseen ei ollut kirkon mukaan ahneutta, mutta ahneuden syntiin syyllistyi se, jonka omaisuuden himoitseminen ylitti kaiken tarpeen. Erityisesti jos omaisuutta hankittiin toisten ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella.
Ahneus on siis modernin ajan perussynti. Voiton tavoittelu ja halu kuulla kassakoneiden kilinä ovat ahneutta. Joukkoirtisanomiset voiton saamiseksi ovat syyllistymistä ahneuden kuolemansyntiin.
Kirkko piti ahneutta myös epäjumalanpalvonnan muotona. Ahne palvoo maallista mammonaa eikä Jumalaa ja asettaa mammonan lähimmäisensä edelle. Samalla hän nostaa oman itsensä kaiken keskipisteeksi ja omien tarpeiden tyydyttäminen on tärkein asia maailmassa.
Mitäpä tuohon oikein muuta sanoisi kuin että hyveenähän tuota ja toista ahneuteen liittyvää kuolemansyntiä eli himoa jo nykyisessä maailmassa monesti pidetään.
Tosin ahneuteen syntinä liittyy erityisesti myös se puoli, että se on helpompi nähdä muissa kuin itsessä. On helppoa arvostella suurosakkeenomistajaa, koska itse ei ole osakkeenomistaja. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö rakenteellista tai asenteellista ahneutta saisi arvostella. En usko, että Jeesuksen kehotus "Se joka synnitön on, heittäköön ensimmäisen kiven", tarkoittaisi sitä, että emme saisi sanoa syntiä synniksi. Se on kuitenkin kehotus muistaa myös oma pahuus, oma syntisyys. Ihmisen perussynti on heijastaa itsestään ne puolet, joista ei pidä, toisiin ja kohdella näitä sitten aggressiivisesti, jopa tuhoamaan pyrkien. Esimerkiksi monien äärimmäisen aggressiivisten homovihaajien taustamotiiveiksi on monesti paljastunut omat, torjutut homoseksuaaliset piirteet. Ahneuskin on helpompi nähdä vain toisissa, mutta ei itsessä.
Niin noloa kuin se onkin myöntää, minun on tunnustettava olevani limpsariippuvainen. Aiemmin olin cokis-riippuvainen, mutta sittemmin olen laajentanut addiktiotani myös muihin hiilihapollisiin sokerijuomiin. Porttiteoria on siis toiminut kohdallani. Myös siten, että juomani määrät ovat kasvaneet. Aiemmin join puolen litran pullon muutaman kerran viikossa, sitten aloin juomaan useammin ja isompia määriä ja pian minun oli saatava limpsa-annokseni päivittäin.
Riippuvuuteni aloitti ahneus eli halu saada itselle enemmän. Kun muutin omaan asuntoon (vuosia sitten) koin yhtäkkisen ahaa-elämyksen. Tajusin, että sen mitä kaupasta ostan, myös itse syön ja juon. Herttinen sentään!Siis erilaiset herkutkin. Kaikki olikin minun. Ja vain minun. Sain syödä ja juoda yksin kaiken mitä keksisin kaupasta tuoda. Ja minähän toin.
Siten ahneus on siis itse asiassa monen muun synnin alku. Se on läheisessä kytköksessä ainakin vatsanpalvontaan ja myös himoon (josta lisää joskus myöhemmin). Ahneus myös helposti johtaa ylpeyteen, kateuteen ja vihaan. Se on siis monen muun synnin äiti, miksi mammonantavoitteluun on kristinuskossa suhtauduttu usein kriittisesti (vaikka valitettavasti kirkkojen toimet ovatkin olleet monesti täysin päinvastaisia)
Ahneus on siis modernin ajan perussynti. Voiton tavoittelu ja halu kuulla kassakoneiden kilinä ovat ahneutta. Joukkoirtisanomiset voiton saamiseksi ovat syyllistymistä ahneuden kuolemansyntiin.
Kirkko piti ahneutta myös epäjumalanpalvonnan muotona. Ahne palvoo maallista mammonaa eikä Jumalaa ja asettaa mammonan lähimmäisensä edelle. Samalla hän nostaa oman itsensä kaiken keskipisteeksi ja omien tarpeiden tyydyttäminen on tärkein asia maailmassa.
Mitäpä tuohon oikein muuta sanoisi kuin että hyveenähän tuota ja toista ahneuteen liittyvää kuolemansyntiä eli himoa jo nykyisessä maailmassa monesti pidetään.
Tosin ahneuteen syntinä liittyy erityisesti myös se puoli, että se on helpompi nähdä muissa kuin itsessä. On helppoa arvostella suurosakkeenomistajaa, koska itse ei ole osakkeenomistaja. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö rakenteellista tai asenteellista ahneutta saisi arvostella. En usko, että Jeesuksen kehotus "Se joka synnitön on, heittäköön ensimmäisen kiven", tarkoittaisi sitä, että emme saisi sanoa syntiä synniksi. Se on kuitenkin kehotus muistaa myös oma pahuus, oma syntisyys. Ihmisen perussynti on heijastaa itsestään ne puolet, joista ei pidä, toisiin ja kohdella näitä sitten aggressiivisesti, jopa tuhoamaan pyrkien. Esimerkiksi monien äärimmäisen aggressiivisten homovihaajien taustamotiiveiksi on monesti paljastunut omat, torjutut homoseksuaaliset piirteet. Ahneuskin on helpompi nähdä vain toisissa, mutta ei itsessä.
Niin noloa kuin se onkin myöntää, minun on tunnustettava olevani limpsariippuvainen. Aiemmin olin cokis-riippuvainen, mutta sittemmin olen laajentanut addiktiotani myös muihin hiilihapollisiin sokerijuomiin. Porttiteoria on siis toiminut kohdallani. Myös siten, että juomani määrät ovat kasvaneet. Aiemmin join puolen litran pullon muutaman kerran viikossa, sitten aloin juomaan useammin ja isompia määriä ja pian minun oli saatava limpsa-annokseni päivittäin.
Riippuvuuteni aloitti ahneus eli halu saada itselle enemmän. Kun muutin omaan asuntoon (vuosia sitten) koin yhtäkkisen ahaa-elämyksen. Tajusin, että sen mitä kaupasta ostan, myös itse syön ja juon. Herttinen sentään!Siis erilaiset herkutkin. Kaikki olikin minun. Ja vain minun. Sain syödä ja juoda yksin kaiken mitä keksisin kaupasta tuoda. Ja minähän toin.
Siten ahneus on siis itse asiassa monen muun synnin alku. Se on läheisessä kytköksessä ainakin vatsanpalvontaan ja myös himoon (josta lisää joskus myöhemmin). Ahneus myös helposti johtaa ylpeyteen, kateuteen ja vihaan. Se on siis monen muun synnin äiti, miksi mammonantavoitteluun on kristinuskossa suhtauduttu usein kriittisesti (vaikka valitettavasti kirkkojen toimet ovatkin olleet monesti täysin päinvastaisia)
perjantai 14. marraskuuta 2008
Tietokone
Tietokone taas säikäytti. Huomasin, että Youtube-videot eivät taaskaan toimineet kunnolla (tästä on ollut juttua aiemminkin). Tällä kertaa vikana oli, että äänet eivät kuuluneet. Kaikki muut äänet kone kyllä toisti, mutta Youtubessa vastassa oli hiljaisuus.
Mietin, että mikäköhän tähän oli tullut ja mitä pitäisi tehdä. Ihminen, jolta yleensä kysyn tietokone-neuvoja, oli tavoittamattomissa (tai no puhelimella olisi ehkä saanut kiinni, mutta ei kumpikaan taideta olla puhelinihmisiä, joten koneesta pitää lyödä liekkejä ennen kuin viitsin ottaa puhelimen kätöseeni).
Tein perinteisen korjauksen. Eli virta pois ja takaisin, mikä yleensä korjaa vian kuin vian. Tai ainakin yleensä, viimeksi kun tein saman tempun, koko kone jumittui niin täydellisesti, että piti asentaa Ubuntu kokonaan uudelleen. Mutta joka tapauksessa, uskalsin nyt ottaa virran pois.
Mutta Youtube oli yhä hiljaa.
Kunnes ymmärsin pistää Youtuben omasta valikosta äänet päälle (olin kytkenyt ne jossain vaiheessa pois päältä) ja ongelma korjaantui.
Mietin, että mikäköhän tähän oli tullut ja mitä pitäisi tehdä. Ihminen, jolta yleensä kysyn tietokone-neuvoja, oli tavoittamattomissa (tai no puhelimella olisi ehkä saanut kiinni, mutta ei kumpikaan taideta olla puhelinihmisiä, joten koneesta pitää lyödä liekkejä ennen kuin viitsin ottaa puhelimen kätöseeni).
Tein perinteisen korjauksen. Eli virta pois ja takaisin, mikä yleensä korjaa vian kuin vian. Tai ainakin yleensä, viimeksi kun tein saman tempun, koko kone jumittui niin täydellisesti, että piti asentaa Ubuntu kokonaan uudelleen. Mutta joka tapauksessa, uskalsin nyt ottaa virran pois.
Mutta Youtube oli yhä hiljaa.
Kunnes ymmärsin pistää Youtuben omasta valikosta äänet päälle (olin kytkenyt ne jossain vaiheessa pois päältä) ja ongelma korjaantui.
Sarjakuvavouhotusta - taas
Kuten olen tässä blogissa aiemminkin kertonut, minä en lapsena juuri lukenut sarjakuvia. Ne eivät suuremmin kiinnostaneet minua ja äkilliseen sarjakuvanälkään meillä oli tosiaan 1970-luvun Korkeajännityksiä ("lievästi" rasistisine juonenkäänteineen) ja erilaisia divareista ja sukulaisilta saatuja irtolehtiä (Batmania, Hämähäkkimiestä, Transformersia, He-Mania ja Turtlesia).
Kuten metallimusiikinkin kanssa on käynyt, olen nyt vasta keksinyt sarjakuvat ja innostunutkin niistä jonkin verran. Lähinnä supersankarigenrestä, mistäpä muustakaan. Edellenkään en ole niitä tilaamassa, koska jotenkin tuntuu että niiden seuraaminen edellyttäisi aikamoista perehtymistä. Supersankarisarjakuvat kun eivät ilmeisesti toimi Aku Ankan periaatteella, vaan seikkailut ovat jatkumossa (joka sekin sitten muuttuu ajoittain), eikä ole oikein kiinnostusta. Tämä seikka muuten osittain jo lapsenakin riitti tappamaan kiinnostuksen supersankarisarjakuviin, koska niistä puhuttiin asioista, joista itsellä ei ollut mitään tietoa.
Klassikkosarjakuva-albumeita olen kuitenkin nyt lainannut kirjastosta ja ihan hyvin ovat kolahtaneet. Fantasiaa nekin ovat ja fantasiakirjallisuus on niin ikään aina iskenyt hyvin. Jos jotakuta muutakin kiinnostaa tutustua kuvitettuun fantasiaan, niin itse suosittelen ainakin seuraavia teoksia:
Frank Millerin Batman: Yön ritari ( alkuperäinen nimi Batman: The Dark Knight Returns) on mitä ilmeisemmin supersankarigenren klassikko. Nimestään huolimatta ei liity mitenkään uusimpaan Batman-elokuvaan. Kertoo vanhan ja jo kerran viitan naulaan pistäneestä Bruce Waynen paluusta Batmaniksi.
Millerin Batman: Yön ritari iskee jälleen (orig. Batman: The Dark Knight Strikes Again ) jatkaa vanhan Batmanin seikkailuja. Ei mielestäni yllä samalle tasolle kuin ensimmäinen Yön ritari, piirrosjälki ei miellytä ja Batman-hahmona ei enää vastaa sitä kuvaa, joka minulla on Batmanista: hahmon ruuvit ovat jo liiankin löysällä.
Sen sijaan Batman: Ensimmäinen vuosi (niin ikään Millerin) on hieno teos. Se on Frank Millerin "varhaisempaa" tuotantoa (samoin kuin Yön ritari) ja siksi hahmo ei ole vielä karannut Millerin käsistä. Millerin Gotham City on synkkä, toivoton, ruma ja mielenvikainen maailma. Sarjakuvan lukevat huomaavat taatusti myös yhtäläisyyksiä Nolanin elokuvaan Batman Begins. Nolan on selkeästi saanut vaikutteita myös toisesta Batman-kirjasta, Jeph Loebin teoksesta Batman: The Long Halloween, jota ei valitettavasti saa suomeksi. Kieli ei kuitenkaan ole vaikeaa ja tarina on mielenkiintoinen. Loeb itse ajoitti teoksen Millerin Ensimmäisen vuoden jatko-osaksi.
Ehdoton klassikko on sitten Alan Mooren Vartijat. Tästähän ollaan tekemässä myös elokuvaa, mutta epäilen vahvasti, että elokuvaan ei pääse puoliakaan kirjan ahdistavasta tunnelmasta, tai kirjan sankarien heikkouksia ja "antisankaruutta". Varsinkin teoksen loppuratkaisu on niin painostava, että en ihan heti usko että se pääsee studiopamppujen elokuvaan. Vaikka elokuvaa on jo mainottukin, että loppuratkaisu pysyy ennallaan. Suosittelen kuitenkin lukemaan mieluummin kirjan kuin katsomaan elokuvan.
Samaa voi sanoa myös toisesta Mooren klassikosta V niin kuin Verikosto. Kirjasta tehty elokuva muutti monia sarjakuvan asetelmia ja huonompaan suuntaan. Luultavasti kirjan esittämä vaihtoehtomaailma, jossa Englantia hallitsivat oikeistofasistit, jotka kansa oli omasta tahdostaan päästänyt valtaan saadakseen turvallisuudentunteen, ja jota nyt valvoivat kamerat ja suuri, isoin oikeuksin valittu poliisikunta osui liian lähelle totuutta tässä nykyisessä terrorin vastaista sotaa käyvässä maailmassa. Elokuvassa kansasta annettiin paljon positiivisempi kuva kuin kirjassa, jossa kansa on mitä ihmiset yleensäkin taitavat olla - mukavuudenhaluisia ja passiivisia. Samoin myös roistoista tehtiin yksiulotteisia pahiksia - kirjassa puolueen johtaja on yksinäinen mies, joka ei lopulta halua olla mitään muuta kuin että joku rakastaisi häntä.
Kuten metallimusiikinkin kanssa on käynyt, olen nyt vasta keksinyt sarjakuvat ja innostunutkin niistä jonkin verran. Lähinnä supersankarigenrestä, mistäpä muustakaan. Edellenkään en ole niitä tilaamassa, koska jotenkin tuntuu että niiden seuraaminen edellyttäisi aikamoista perehtymistä. Supersankarisarjakuvat kun eivät ilmeisesti toimi Aku Ankan periaatteella, vaan seikkailut ovat jatkumossa (joka sekin sitten muuttuu ajoittain), eikä ole oikein kiinnostusta. Tämä seikka muuten osittain jo lapsenakin riitti tappamaan kiinnostuksen supersankarisarjakuviin, koska niistä puhuttiin asioista, joista itsellä ei ollut mitään tietoa.
Klassikkosarjakuva-albumeita olen kuitenkin nyt lainannut kirjastosta ja ihan hyvin ovat kolahtaneet. Fantasiaa nekin ovat ja fantasiakirjallisuus on niin ikään aina iskenyt hyvin. Jos jotakuta muutakin kiinnostaa tutustua kuvitettuun fantasiaan, niin itse suosittelen ainakin seuraavia teoksia:
Frank Millerin Batman: Yön ritari ( alkuperäinen nimi Batman: The Dark Knight Returns) on mitä ilmeisemmin supersankarigenren klassikko. Nimestään huolimatta ei liity mitenkään uusimpaan Batman-elokuvaan. Kertoo vanhan ja jo kerran viitan naulaan pistäneestä Bruce Waynen paluusta Batmaniksi.
Millerin Batman: Yön ritari iskee jälleen (orig. Batman: The Dark Knight Strikes Again ) jatkaa vanhan Batmanin seikkailuja. Ei mielestäni yllä samalle tasolle kuin ensimmäinen Yön ritari, piirrosjälki ei miellytä ja Batman-hahmona ei enää vastaa sitä kuvaa, joka minulla on Batmanista: hahmon ruuvit ovat jo liiankin löysällä.
Sen sijaan Batman: Ensimmäinen vuosi (niin ikään Millerin) on hieno teos. Se on Frank Millerin "varhaisempaa" tuotantoa (samoin kuin Yön ritari) ja siksi hahmo ei ole vielä karannut Millerin käsistä. Millerin Gotham City on synkkä, toivoton, ruma ja mielenvikainen maailma. Sarjakuvan lukevat huomaavat taatusti myös yhtäläisyyksiä Nolanin elokuvaan Batman Begins. Nolan on selkeästi saanut vaikutteita myös toisesta Batman-kirjasta, Jeph Loebin teoksesta Batman: The Long Halloween, jota ei valitettavasti saa suomeksi. Kieli ei kuitenkaan ole vaikeaa ja tarina on mielenkiintoinen. Loeb itse ajoitti teoksen Millerin Ensimmäisen vuoden jatko-osaksi.
Ehdoton klassikko on sitten Alan Mooren Vartijat. Tästähän ollaan tekemässä myös elokuvaa, mutta epäilen vahvasti, että elokuvaan ei pääse puoliakaan kirjan ahdistavasta tunnelmasta, tai kirjan sankarien heikkouksia ja "antisankaruutta". Varsinkin teoksen loppuratkaisu on niin painostava, että en ihan heti usko että se pääsee studiopamppujen elokuvaan. Vaikka elokuvaa on jo mainottukin, että loppuratkaisu pysyy ennallaan. Suosittelen kuitenkin lukemaan mieluummin kirjan kuin katsomaan elokuvan.
Samaa voi sanoa myös toisesta Mooren klassikosta V niin kuin Verikosto. Kirjasta tehty elokuva muutti monia sarjakuvan asetelmia ja huonompaan suuntaan. Luultavasti kirjan esittämä vaihtoehtomaailma, jossa Englantia hallitsivat oikeistofasistit, jotka kansa oli omasta tahdostaan päästänyt valtaan saadakseen turvallisuudentunteen, ja jota nyt valvoivat kamerat ja suuri, isoin oikeuksin valittu poliisikunta osui liian lähelle totuutta tässä nykyisessä terrorin vastaista sotaa käyvässä maailmassa. Elokuvassa kansasta annettiin paljon positiivisempi kuva kuin kirjassa, jossa kansa on mitä ihmiset yleensäkin taitavat olla - mukavuudenhaluisia ja passiivisia. Samoin myös roistoista tehtiin yksiulotteisia pahiksia - kirjassa puolueen johtaja on yksinäinen mies, joka ei lopulta halua olla mitään muuta kuin että joku rakastaisi häntä.
keskiviikko 12. marraskuuta 2008
Urgh ja Argh
Jokainen sukupolvihan on edellistä huonompi. Tämä on ihmiskunnan yhteinen kokemus, joka juontaa juurensa varmaankin jo kivikaudelle, jossa kivikautinen perheenpää Urgh pettyi pahasti poikaansa Arghiin, jonka mielestä mammutin hännän voi heittää tunkiolle. Urghin nuoruudessa kun oli tapana syödä koko mammutti.
Vanhemman sukupolven oikeus tuhahtaa halveksuvasti nuoremmalle on ikiaikainen oikeus, josta ei pidä luopua. Anne muisteli toisaalla miten hänen sukupolveaan vanhemmat, sodan jälkeisenä pula-aikana kasvaneet, kutsuivat "pullamössösukupolveksi". Sodan kokenut sukupolvi oli luultavasti omien jälkeläistensä kanssa yhtä mieltä, tosin oma jälkikasvu miellettiin luultavasti myös heikoksi. Nyt pullamössösukupolvi tuhisee rusinapullasukupolvelle, jota minä kaiketi edustan. Ja itse olen kyllä huomannut että nämä nykyajan lama-ajan jälkeen syntyneet kakarat ne vasta kurittomia on.
Mutta yhtä asiaa olen aina miettinyt: kuka siitä uudesta sukupolvesta aina kasvattaa niin läpeensä kehnon? Miksi luolamies-Urgh kasvatti poikansa Arghin niin, että tämä päätti heittää mammutin hännän pois? Miksi sodankäyneet vanhemmat kasvattivat sukupolven, jotka kasvattivat pullamössösukupolven, jotka vuorostaan kasvattivat rusinapullasukupolven? Onko kyse siitä, että halutaan välttää asioita, joista itse ei lapsena pidetty? Ankarassa kurissa kasvaneet ovat pikku hiljaa siirtyneet hellempään kasvatukseen, puutteen alla varttuneet haluavat taata lapsilleen sellaisen "toimeentulon", johon heillä itsellään ei ollut mahdollisuuksia.
En usko siihen, että jokainen sukupolvi olisi edellistä huonompi. En usko siihen, että nykyajan kasvattajat ovat kaikki yhtälaisesti ulalla, kun taas ennen osattiin paremmin. En usko, että nykyajan vanhemmat välittävät lapsistaan vähemmän. Puhun nyt siis yleistäen, aina on poikkeuksia. Valitettavasti.
Mutta ongelmiakin silti on. Luulen, että niihin on useita syitä näin mutuna. Luulen, että yksi iso ongelma on nykyajan näkemys ihmisestä kuluttajana. Maailmasta kulutusmaailmana, jossa yksilön henkilökohtaiset parin euron kulutuspäätökset ovat jo jotain käsittämätöntä vaikuttamista. Josta seuraa se, että valta nousee päähän. Maailmasta tulee ikioma puuhamaa, jossa saa puuhastella ihan miten mielii. Ja kun sitä tarpeeksi kauan toitotetaan joka tuutista, niin pöhköimmät alkavat uskoa siihen. Ja lapset.
Ja yhtenä ongelman ytimenä on se, että muovisesta minäminäminä-kulutusmaailmasta puuttuu se tänäkin syksynä paljon puhuttu yhteisöllisyys. Ja se se vasta onkin hieno sana. Kaikki kannattavat yhteisöllisyyttä. Sitä lisää, kiitos. Kunnes aletaan pohtia, että mitä se yhteisöllisyys sitten on, muuta kuin korupuheita vaalitilaisuuksissa. Miten sitä saisi lisää. Silloin yleensä alkaa kitinä. Sillä yhteisöllisyys ei sovi minäminäminä-maailmaan, jossa yksilönvapaus on arvoista suurin. Sillä yhteisöllisyys edellyttää kykyä rajoittaa omaa yksilönvapauttaan tarvittaessa. Yksilönvapauden rajoittaminen taas on pois minulta. Kuitenkaan ei voi olla olemassa sellaista heimoa, jossa on pelkkiä päälliköitä, mutta ei yhtään intiaania. Eikä ole kivaa olla intiaani, jos se tarkoittaa sitä, että minulla on enemmän velvollisuuksia ja vähemmän oikeuksia. Mieluummin kuvittelen olevani päällikkö.
Vanhemman sukupolven oikeus tuhahtaa halveksuvasti nuoremmalle on ikiaikainen oikeus, josta ei pidä luopua. Anne muisteli toisaalla miten hänen sukupolveaan vanhemmat, sodan jälkeisenä pula-aikana kasvaneet, kutsuivat "pullamössösukupolveksi". Sodan kokenut sukupolvi oli luultavasti omien jälkeläistensä kanssa yhtä mieltä, tosin oma jälkikasvu miellettiin luultavasti myös heikoksi. Nyt pullamössösukupolvi tuhisee rusinapullasukupolvelle, jota minä kaiketi edustan. Ja itse olen kyllä huomannut että nämä nykyajan lama-ajan jälkeen syntyneet kakarat ne vasta kurittomia on.
Mutta yhtä asiaa olen aina miettinyt: kuka siitä uudesta sukupolvesta aina kasvattaa niin läpeensä kehnon? Miksi luolamies-Urgh kasvatti poikansa Arghin niin, että tämä päätti heittää mammutin hännän pois? Miksi sodankäyneet vanhemmat kasvattivat sukupolven, jotka kasvattivat pullamössösukupolven, jotka vuorostaan kasvattivat rusinapullasukupolven? Onko kyse siitä, että halutaan välttää asioita, joista itse ei lapsena pidetty? Ankarassa kurissa kasvaneet ovat pikku hiljaa siirtyneet hellempään kasvatukseen, puutteen alla varttuneet haluavat taata lapsilleen sellaisen "toimeentulon", johon heillä itsellään ei ollut mahdollisuuksia.
En usko siihen, että jokainen sukupolvi olisi edellistä huonompi. En usko siihen, että nykyajan kasvattajat ovat kaikki yhtälaisesti ulalla, kun taas ennen osattiin paremmin. En usko, että nykyajan vanhemmat välittävät lapsistaan vähemmän. Puhun nyt siis yleistäen, aina on poikkeuksia. Valitettavasti.
Mutta ongelmiakin silti on. Luulen, että niihin on useita syitä näin mutuna. Luulen, että yksi iso ongelma on nykyajan näkemys ihmisestä kuluttajana. Maailmasta kulutusmaailmana, jossa yksilön henkilökohtaiset parin euron kulutuspäätökset ovat jo jotain käsittämätöntä vaikuttamista. Josta seuraa se, että valta nousee päähän. Maailmasta tulee ikioma puuhamaa, jossa saa puuhastella ihan miten mielii. Ja kun sitä tarpeeksi kauan toitotetaan joka tuutista, niin pöhköimmät alkavat uskoa siihen. Ja lapset.
Ja yhtenä ongelman ytimenä on se, että muovisesta minäminäminä-kulutusmaailmasta puuttuu se tänäkin syksynä paljon puhuttu yhteisöllisyys. Ja se se vasta onkin hieno sana. Kaikki kannattavat yhteisöllisyyttä. Sitä lisää, kiitos. Kunnes aletaan pohtia, että mitä se yhteisöllisyys sitten on, muuta kuin korupuheita vaalitilaisuuksissa. Miten sitä saisi lisää. Silloin yleensä alkaa kitinä. Sillä yhteisöllisyys ei sovi minäminäminä-maailmaan, jossa yksilönvapaus on arvoista suurin. Sillä yhteisöllisyys edellyttää kykyä rajoittaa omaa yksilönvapauttaan tarvittaessa. Yksilönvapauden rajoittaminen taas on pois minulta. Kuitenkaan ei voi olla olemassa sellaista heimoa, jossa on pelkkiä päälliköitä, mutta ei yhtään intiaania. Eikä ole kivaa olla intiaani, jos se tarkoittaa sitä, että minulla on enemmän velvollisuuksia ja vähemmän oikeuksia. Mieluummin kuvittelen olevani päällikkö.
tiistai 11. marraskuuta 2008
Myyjiä
Saan sanottua miesmyyjille ihan reippasti ei, mutta sen sijaan olen törmännyt yllättäviin vaikeuksiin naismyyjien kanssa. Yleensä, jos olen ostanut, tilannut tai liittynyt johonkin, jota en tiennyt tekeväni astuessani kotiovesta, sen on myynyt minulle nainen. Hyllyllä komeilee yhä hieno pino Aku Ankkoja, jotka tuli tilattua, kun en saanut sanottua innokkaalle ja puheliaalle puhelinmyyjälle ei, enkä kehdannut heti pistää tilaustakaan poikki.
Puhelinmyyjät ovat oma lukunsa, mutta Helsingissä vaikuttavat myös nuo katukerääjät, jotka ryhmittyvät katujen varsille etsimään ihmisiä, jotka sitten liittyvät heidän järjestönsä kannatusjäseniksi. Ryhmittäytyminen on yleensä sotilaallisen tarkkaa, samalla kadunpätkällä voi olla neljä kerääjää, niin että jos yhden ohi pääset huomaamatta, niin taatusti jossain vaiheessa napsahtaa. Uteliaille turisteille tiedoksi, että varmimmin heitä tapaa esimerkiksi Kampin aukiolla eli Narinkkatorilla ja Hakaniemen torin lähettyvillä.
Kerran olin Kampin edessä koirani kanssa, kun luoksemme ilmestyi koiraa kehumaan nuori nainen. Koiranryökälekin, jota yleensä ei voisi vähempää kiinnostaa vieraat ihmiset, pitää jotain syystä nuorista naisista ja kiemurteli häntä huiskuten mielissään kun tämä tuntematon sitä rapsutteli. Saimme juteltua hyvän aikaa koirista, minkä jälkeen nainen katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi vakavalla äänellä kannatanko ihmisoikeuksia. Ja niin minusta tuli Amnestyn jäsen.*
Sittemmin rahojen ollessa totaalisen lopussa erosin kaikista mahdollisista seuroista säästääkseni ja Amnestynkin jäsenyys meni siinä. Kunnes muutama viikko sitten puhelin soi. Ensimmäinen soittaja oli mies ja hänelle pystyin sanomaan, että nyt ei ole oikein aikaa. Seuraava soittaja olikin sitten nuori nainen. Ja niin minusta tuli jälleen Amnestyn jäsen.
Aina tosin yhteistyö ei suju yhtä auvoisasti. Toisen kerran minut pysäytti kadulla kaapupukuinen nuori nainen, joka kysyi haluaisinko ostaa pussillisen kuivattuja hedelmiä ja tukea siten "hyvää tarkoitusta". Kysyin paljonko ne maksaisivat. Kaapuhemmo sanoi, että saa maksaa omatuntonsa mukaan.
Minä ja omatuntoni olimme yhtä mieltä siitä, että euro on sopiva hinta. Myyjän naama meni kuitenkin myrtsiksi ja hän totesi että: "Yleensä on ollut tapana maksaa vähintään kaksi euroa."
Itsekseni puoliääneen jupisten ("miksei sitä sitten voi heti sanoa, jäkätijäkjäk, mutinaa, mutinaa") kaivoin lompakostani toisen euron ja sain hedelmäni.
No, ne olivat kyllä hyviä.
* Kysymykset ovat kuulemma tarkoituksellisesti tuollaisia: "Kannatatko ihmisoikeuksia?", "Vastustatko kidutusta?", "Oletko huolissasi ilmastonmuutoksesta?" Useimmat ihmiset eivät pysty vastaamaan niihin suoraan "ei", vaan kokevat tarvetta jäädä selittämään.
Ps. Mikä vuosipäivä tänään on?
Puhelinmyyjät ovat oma lukunsa, mutta Helsingissä vaikuttavat myös nuo katukerääjät, jotka ryhmittyvät katujen varsille etsimään ihmisiä, jotka sitten liittyvät heidän järjestönsä kannatusjäseniksi. Ryhmittäytyminen on yleensä sotilaallisen tarkkaa, samalla kadunpätkällä voi olla neljä kerääjää, niin että jos yhden ohi pääset huomaamatta, niin taatusti jossain vaiheessa napsahtaa. Uteliaille turisteille tiedoksi, että varmimmin heitä tapaa esimerkiksi Kampin aukiolla eli Narinkkatorilla ja Hakaniemen torin lähettyvillä.
Kerran olin Kampin edessä koirani kanssa, kun luoksemme ilmestyi koiraa kehumaan nuori nainen. Koiranryökälekin, jota yleensä ei voisi vähempää kiinnostaa vieraat ihmiset, pitää jotain syystä nuorista naisista ja kiemurteli häntä huiskuten mielissään kun tämä tuntematon sitä rapsutteli. Saimme juteltua hyvän aikaa koirista, minkä jälkeen nainen katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi vakavalla äänellä kannatanko ihmisoikeuksia. Ja niin minusta tuli Amnestyn jäsen.*
Sittemmin rahojen ollessa totaalisen lopussa erosin kaikista mahdollisista seuroista säästääkseni ja Amnestynkin jäsenyys meni siinä. Kunnes muutama viikko sitten puhelin soi. Ensimmäinen soittaja oli mies ja hänelle pystyin sanomaan, että nyt ei ole oikein aikaa. Seuraava soittaja olikin sitten nuori nainen. Ja niin minusta tuli jälleen Amnestyn jäsen.
Aina tosin yhteistyö ei suju yhtä auvoisasti. Toisen kerran minut pysäytti kadulla kaapupukuinen nuori nainen, joka kysyi haluaisinko ostaa pussillisen kuivattuja hedelmiä ja tukea siten "hyvää tarkoitusta". Kysyin paljonko ne maksaisivat. Kaapuhemmo sanoi, että saa maksaa omatuntonsa mukaan.
Minä ja omatuntoni olimme yhtä mieltä siitä, että euro on sopiva hinta. Myyjän naama meni kuitenkin myrtsiksi ja hän totesi että: "Yleensä on ollut tapana maksaa vähintään kaksi euroa."
Itsekseni puoliääneen jupisten ("miksei sitä sitten voi heti sanoa, jäkätijäkjäk, mutinaa, mutinaa") kaivoin lompakostani toisen euron ja sain hedelmäni.
No, ne olivat kyllä hyviä.
* Kysymykset ovat kuulemma tarkoituksellisesti tuollaisia: "Kannatatko ihmisoikeuksia?", "Vastustatko kidutusta?", "Oletko huolissasi ilmastonmuutoksesta?" Useimmat ihmiset eivät pysty vastaamaan niihin suoraan "ei", vaan kokevat tarvetta jäädä selittämään.
Ps. Mikä vuosipäivä tänään on?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)