Tietsikka

Onnistuin sitten hajottamaan tietokoneeni. Eipä olisi uskonut. Tai ei se kaiketi rikki ole, mutta ei myöskään toimi.

Minulla on tietokoneellani käyttöjärjestelmänä Ubuntu. Kaikenkaikkiaan erinomaisesti toiminut, mutta muutamia pikkuvikoja siinä on ollut. Ennen kaikkea se, että Youtube-videot näkyvät kovin huonosti. Yritykset säätää konetta johtivat siihen, että Youtube-videot näkyvät edelleen huonosti, mutta nyt myös Firefox kaatuu helposti, jos sivuilla on jotain videoita tms.

Töissä ollessani sitten salakuuntelin kahden tietokoneista hieman paremmin perillä olevan keskustelua koneiden virittämisestä. Mainitsin ohimennen ongelmastani ja nämä sitä pohtimaan. Minulla heti päässä raksutti suunnitelma. Mitä tietysti heti kokeilemaan.

En jaksa nyt tarkalleen kertoa, että mitä kaikkea siinä tuli tehtyä, mutta lopputulos oli joka tapauksessa se, että Ubuntu ei enää käynnisty normaalisti. Se päästää kirjautumaan, mutta ei enää lataa työpöytää. Kuitenkin nettiin on mahdollista päästä kun klikkaa näppäimistön pikanäppäintä ottaakseen kuvankaappauksen (ja sieltä pääsee sitten Ohjeisiin, josta on nettiyhteys). Kaikki äänet ja vastaavat toimivat (no, Youtube-videot eivät edelleenkään toimi).

Nyt tällä koneella on KD4, jonka asennusohjelman löysin laatikostani. Ihmettelen kovasti (ja olen tietysti kiitollinen) että levy yhä toimi, heitin sen eilen jo yhdessä vaiheessa seinäänkin, kun se jotain urputti. Jos levy olisi kaartanut hieman oikealle, se olisi lentänyt ikkunasta ulos.

Nyt en varmaan enää uskalla sulkea tätä konetta, jottei tämäkään kaatuisi.

Tänään

Tuntuu, että olisi niin paljon sanottavaa, niin paljon kirjoitettavaa. Mielenterveyshuollon tilasta, hyvinvointiyhteiskunnasta, yleisestä turvallisuudesta ja turvattomuuden tunteista, aselaeista, väkivaltaviihteestä, internetistä, tästä nykyajan julkkiskulttuurista, jonka kieroutumisen seuraukset ovat nähtävillä nyt ja tulevaisuudessa, kun eri koulut tulevat saamaan uhkauksia, kun julkisuutta haluavat ihmiset luovat kauhua lähiympäristöönsä Jokelan koulusurmien jälkimaininkien mallin mukaisesti.

Tunnen oloni lähes yhdenaikaisesti ahdistuneeksi, järkyttyneeksi, surulliseksi, vihaiseksi. Tuntuu, että joku pitää saada vastuuseen. Samalla pelkään "noitavainoa". Joku siteerasi kadulla puhelimessa jollekin tutulleen Linkolaa. Nettipalstojen misantroopit saavat raivon tunteet pintaan.

On kenties parempi olla sanomatta mitään muuta kuin syvimmät osanottoni.

E-mail

Vedonlyönneistä ja uhkaavasta kasvojen menetyksestä huolimatta olen niin lopeensa kyllästynyt opiskeluun, että en ole viikkoon avannut edes yliopiston sähköpostia. Mikä on jo sinällään ikävä virhe, koska nyt sen avattuani Saapuneiden viestien kansio oli taas täynnä postia, jonka mukaan voin piakkoin lunastaa Green Cardini Yhdysvaltoihin, jossa minua odottaa mielettömän kaunis nuori nainen. Matkaa varten minun tulisi vain lunastaa saamani suuri rahavoitto, tilata se puoli-ilmainen Rolex ja täyttää reppuni niillä sinisillä pikku pillereille, joita ei koskaan aiemmin ole näin halvalla saanut. Näiden hauskojen pikkuviestien poistamisessa sitten meneekin hyvä aika.

Kela taas haluaa tietää kämppikseni nimen. Ja minussa taas heräsi heti kapinatunne, että piruakos se niille kuuluu? Ja miten ihmeessä tällainen tieto muka voi vaikuttaa asumislisän saamiseen?

"Rippisalaisuus suojelee pedofiilia"

Uutisiin on noussut Kirkkohallituksen perheasiainjohtajan huoli siitä, että rippisalaisuus osaltaan on estämässä lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyjen paljastumista. Pappien vaitiolovelvollisuudesta sanotaan kirkkolaissa seuraavaa: "Yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut"( KL 5:2 § 1. momentti). Saman luvun toisen pykälän toisessa momentissa selvennetään, että pappi ei saa rikkoa vaitiolovelvollisuuttaan edes ollessaan kuulusteltavana todistajana. Pappi ei saa siis paljastaa mitään jo tehtyjä rikoksia.

Tuntuu hyytävältä ajatella, että tämä keskustelu menee viime kädessä lakipykälien viilaamiseksi. Itse olen pitänyt ihan itsestäänselvyytenä, että kristityn velvollisuus on suojella lähimmäistään ja erityisesti niitä, jotka eivät siihen itse pysty: rippisalaisuuden pitäminen ei voi mennä jonkun fyysisen tai henkisen hyvinvoinnin edelle tärkeysjärjestyksessä. Mutta jos nyt halutaan pykälillä leikkiä, niin leikitään sitten:

Nimittäin yllämainitun pykälän kolmannessa momentissa sanotaan: "Jos joku yksityisessä ripissä tai sielunhoidossa ilmaisee yleisen lain mukaan ilmiannettavan rikoksen olevan hankkeissa, papin on kehotettava häntä ilmoittamaan asiasta viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa. Jollei hän suostu siihen, papin on kerrottava hyvissä ajoin ja varovasti asiasta viranomaisille, kuitenkin niin, ettei asianomainen suoraan tai välillisesti tule siitä ilmi" (KL 5:2 §, 3. momentti).

Pappi siis voi ja hänen pitää kertoa viranomaisille sellaisista rikoksista, jotka ovat suunnitteilla. Perheväkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö taas ovat luonteeltaan sellaisia rikoksia, jotka erittäin suurella todennäköisyydellä eivät jää kertaluontoisiksi kokeiluiksi. Voidaan siis ihan perustellusti uskoa, että jos uhri kertoo kokeneensa näitä asioita, että uusia rikoksia on myös "suunnitteilla". Tällöin kirkkolain mukaan papilla on velvollisuus puuttua tilanteeseen. Käytännössä hänellä on siis velvollisuus tehdä viipymättä lastensuojeluilmoitus. Rippisalaisuus siis ei suojele pedofiilia.

Vässykkä

Sain puhelinsoiton. Soittaja, tarkemmin sanottuna työnantaja, kysyi minulta haluaisinko muuttaa työkuvaani. Työaika pitenisi ja tehtävät muuttuisivat, suostuisinko?

Päänuppini sanoi minulle, ettei kannata suostua. Kyseinen työmuoto ei suuremmin minua kiinnosta ja pidentynyt työaika, vaikka nostaisikin palkkaa, ei sopisi kunnolla muuhun aikatauluun, erityisesti opiskeluihin. Sano siis ei, neuvoi järki.

Mitä teki suuvärkki? Oikein Homer Simpsonmaiseen tyyliin kuulin sen sanovan luuriin "kyllä". Koska en tahtonut pahoittaa pomon mieltä, suostuin työhön, jota en tahdo tehdä.

Miksi sitä ei osaa pitää puoliaan, miksi sitä suostuu kiltteyttään töihin, joita ei halua? Miksi sitä pitääkin olla vässykkä?

007

Tunsin itseni jokin aika sitten salaiseksi agentiksi.

Työkaveri oli käynyt kurssin, jossa oli opetettu erilaisia ryhmänohjaustaitoja. Harjoitteet olivat erittäin mielenkiintoisia ja haaveilin ottavani itsekin niitä käyttöön mutta, mutta... Kun niitä ei saanut kukaan muu kopioida. Ei koneella, ei käsin. Ja tämä ehdoton kielto ei johtunut työkaverista, vaan hänelle annettu koulutusaineisto oli huippusalaista, siihen ei saanut kukaan muu koskea. Työkaveri oli joutunut vannomaan että suojelisi aineistoa, epäonnistuminen johtaisi suurin piirtein kuolemanrangaistukseen. Työnantajan oli sentään sallittu yleisluontoisesti lukea aineisto läpi.

Ymmärrän, että poliisilla ja puolustusvoimilla voi olla joitain taktiikkasysteemejä, joita ei julkisesti levitetä. En kuitenkaan ihan täysin ymmärtänyt tätä salailua tässä yhteydessä.

Niinpä heittäydyin salaiseksi agentiksi. Kopioin vihkooni ulkomuistista (huom!!! ULKOMUISTISTA) kaikki käytetyt harjoitteet. Nyt ajattelin pistää kilpailevan yrityksen pystyyn. Osallistujat voivat lähettää minulle rahaa ja minä lähetän heille diplomin.

Kun kommunikaatio ei vaan toimi...

Järjestyksenvalvoja (JV): "Terve, tää tie on nyt suljettu, tästä ei voi ajaa."
Asiakas: "Mun pitäis saada tää auto tonne."
JV: "Tää tie on nyt suljettu tän tilaisuuden takia, ei tästä nyt valitettavasti voi ajaa."
Asiakas: "Mä kävisin vaan parkkeeraamassa tän auton tonne."
JV: "Se on tilaisuuden järjestäjä ja poliisi nyt päättäneet, että ei saa ajaa, jollei ole kulkulupaa tästä."
Asiakas: "Mä olen aina jättänyt autoni tohon!"
JV: "Nyt ei valitettavasti voi."
Asiakas: "Mun pitäis päästä tonne töihin ja mä olen aina parkkeerannut autoni tonne."
JV: "Henkilökunnan parkkipaikka on nyt tuolla."
Asiakas: "Sano miksen voi jättää autoani tonne mihin olen sen aina jättänyt."
JV: "Tää tie on nyt suljettu, ei tästä aja kukaan ilman kulkulupaa."
Asiakas: "Jättäisin vain autoni tohon parkkiin!"
JV:" Se parkkipaikka on nyt koripallokenttänä, ei siihen voi autoa jättää."
Asiakas: "Mä olen täällä töissä ja olen aina jättänyt autoni tohon, mun pitäisi jo olla tuolla."
JV: "Valitan, mutta en voi auttaa."
Asiakas: "Sä olet kyllä yksi oikea saatanan mäntti!"
JV: "Niin olenkin, ja hyvät päivänjatkot vaan teillekin."

vali-vali-vali

Nyt on tuossa pöydällä odottamassa lukuvuoroaan Alan Mooren V niin kuin Verikosto (alkup. V for Vendetta ). Sitä tässä nyt aletaan piakkoin käymään läpi.

Mutta mitä muuta luettavien listalta löytyy kuin uusimpia kiinnostuksen kohteitani eli sarjakuvia? No, fantasia on aina kova juttu (ja fantasiaahan myös supersankarisarjakuvat ovat). Hyvää ja mielenkiintoista fantasiaa on aina aikaa lukea.

Esimerkiksi Scott Lynchin Locke Lamoran valheet oli hauska ja mielenkiintoinen fantasiaromaani; ei sitä perinteistä tolkienilaisuutta (missä toki siinäkään ei ole mitään vikaa).

Thomas Harrisin Nuori Hannibal tulisi lukea ihan vain mielenkiinnosta, vaikka tarina ei ainakaan elokuvaversiona kehuja kerännytkään. Näkeepähän ainakin sitten sen, miten voi onnistua "pilaamaan" mielenkiintoisen aiheen/henkilöhahmon.

Vasili Grossmannin Elämä ja kohtalo tulisi lukea ihan yleissivystyksen takia.

"Kevyempää" päätä edustavat Terry Pratchettin romaanit. Tosiasiassahan Pratchettin romaanit eivät välttämättä ole lainkaan kevyitä, vaan esittävät hyvinkin painavia ajatuksia ollen samalla yksinkertaisesti hauskaa luettavaa. Nyt on lukuvuorossa Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät, jonka kirjasto oli jostain syystä luokitellut lastenkirjaksi, vaikka ihan perinteistä Kiekkomaailmaa tarina tuntuu olevan. Kenties puhuva kissa ja rottalauma kevyine pispanointijoukkueineen oli luokittelijan mielestä liian lapsellinen aihe?

Uusintalukemistona on Pratchettin Tiffany Särkysestä ja Vapaista pikkumiehistä ("Jesses! Kohta saat maistaa saapasta!") kertovan sarjan toinen osa Tähtihattu.

Siinä nyt osa lukuvuoroaan odottavista kirjoista.

Sarjakuvavouhotusta III

En tiedä olenko kirjoittanut tästä aiemmin, mutta minulle tulee ajoittaisia "villityksiä" tai "projekteja", kuten itse niitä kutsun. Ne ovat siis ajanjaksoja, jolloin joku tietty aihepiiri kiinnostaa minua kovasti ja käytän paljon aikaani tuon aihepiirin parissa harrastellen.

Nyt vaikuttaisi siltä, että tuo kiinnostuksen kohde on sarjakuvat, erityisesti Batman-sarjakuvat. "Syytän" tästä tietenkin Christopher Nolanin elokuvaa The Dark Knight (joka muuten ylitti joku aika sitten "maagisen" 500 miljoonan dollarin lipputulot rajan Yhdysvalloissa). Sen myötä olen alkanut lukemaan erilaisia klassikoina pidettyjä sarjakuvaromaaneja ja albumeita. Tai viime aikoina myös ostamaan niitä omiin hyllyihini.

Mainitsinkin tuossa aiemmassa kirjoituksessani Frank Millerin Yön ritarin. Hankkimatta ovat enää Millerin Ensimmäinen vuosi (joka toki on kyllä luettu). Lisäksi olen lukenut Jeph Loebin ja Tim Salen yhdessä tekemän Batman: The Long Halloween-kirjan. Se on jatko-osa Frank Millerin Ensimmäiselle vuodelle ja kertoo pitkälti Batmanin uran toisesta vuodesta. Siinä näkyy erityisesti Kummisetä-elokuvien ja ns. mafiagenren (toinen mieliaiheeni) vahva vaikutus. Suomeksi sitä ei valitettavasti ole saatavilla.

Nyt lukutoiveena on saada käsiini teoksen jatko-osa eli Batman:Dark Victory. En yleensä pidä Robin-tarinoista (en ole koskaan päässyt jyvälle tämän hahmon tarpeellisuudesta), mutta Long Halloween oli siksi erinomainen tarina, joten täytyyhän se nyt "synkkä voittokin" lukea, vaikka siinä Ihmepoika debytoikin. Ja ehkä myös When in Rome.

Ja vieläkin siistimpää olisi, jos saisin jostain käsiini Ensimmäisen vuoden (jonka tarina päättyy joulukuuhun) ja Long Halloweenin (jonka tarina alkaa kesäkuussa, noin 6 kuukautta Ensimmäisen vuoden jälkeen) välisesta ajasta kertovat tarinat Batman and the Monster Men, Batman and the Mad Monk ja ennenkaikkea tarinan Batman: The Man Who Laughs , joka kertoo Batmanin ja Jokerin ensikohtaamisesta (mihin Ensimmäisen vuoden lopulla viitattiin).

Vaikka Nolanin elokuvat eivät pohjaudukaan yhteenkään näistä tarinoista suoraan, niiden vaikutus elokuviin on ollut ilmeinen.

Lissää vouhotusta sarjakuvista

Vartijoista ollaan myös tekemässä elokuvaa, tässä traileri:

http://www.youtube.com/watch?v=R3orQKBxiEg

Saapa nähdä miten hyvin kyseisen teoksen kääntäminen elokuvaksi on onnistunut. Jahka teatteriin tulee.

Sarjakuvavouhotusta

Kävin sitten tuhlaamassa sarjakuvakaupassa. Mukaan tarttuivat seuraavat sarjakuvaromaanit:

Frank Millerin Batman: Yön ritari (alkuperäinen nimi Batman: The Dark Knight Returns). Nimestä huolimatta ei liity mitenkään Christopher Nolanin uuteen elokuvaan The Dark Knight. Molemmat toki kertovat Batmanista, mutta siihen yhtäläisyydet melkein loppuvatkin.

Millerin vuonna 1986 julkaistu romaani sijoittuu epämääräiseen tulevaisuuteen, jossa alkoholisoitunut Bruce Wayne, 55-vee., on ripustanut Batmanin viitan naulaan jo yli kymmenen vuotta sitten Robinin kuoleman jälkeen. Kylmän sodan maailma on hitaasti liukumassa kohti ydinsotaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välien kiristyessä äärimmilleen. Samalla Waynen kotikaupunki Gotham City on vajoamassa anarkiaan ja rikollisten valtaan, kun kaupungin katuja pitävät hallussaan Mutanteiksi kutsutut äärimmäisen väkivaltainen teinirikollisten jengi. Hitaasti, mutta varmasti, Waynen raivo maailmanmenon vuoksi kasvaa ja kasvaa, kunnes lopulta Batman palaa kaduille entistä brutaalimpana.

Toinen ostamani sarjakuvaromaani taas on Alan Mooren Vartijat (alkuperäinen nimi Watchmen ). Mooren romaani on myös julkaistu vuonna 1986 ja lähtokohdat ovat jonkin verran samanlaiset. Eletään vuotta 1985 eräänlaisessa vaihtoehtomaailmassa , jossa USA voitti Vietnamin sodan ja Richard Nixon on edelleen presidenttinä. Lisäksi tässä maailmassa on ollut "naamiosankarivillitys", joka tosin romaanin alkaessa on jo päättymässä. Ainoastaan muutama naamiosankari on enää "aktiivinen", joka tosin sekin on lailla kiellettyä. Ainoastaan muutaman "isänmaallisen" ja hallitukselle mieluisan sankarin toiminta on sallittu. Loput entiset naamiosankarit ovat keski-ikäistyneet, lihoneet, luopuneet aatteistaan, alkoholisoituneet jne.

Maailma horjuu ydinsodan ja siten väistämättömän ydintuhon partaalla; asevarustelu on ennennäkemättömissä mittasuhteissa ja tilannetta vääristää vielä Tohtori Manhattaniksi kutsuttu superolento, joka toimii Yhdysvaltojen hallituksen laskuun.

Romaani alkaa, kun joku murhaa Koomikoksi kutsutun hallituksen naamiosankarin. Toinen, yhä aktiivinen, mutta sitäkin psykopaattisempi naamiosankari Rorschach uskoo, että joku tappaa tarkoituksella entisiä naamiosankareita. Ja siitä tarina alkaa sitten vyöryämään.

Molempia näitä romaaneja pidetään sarjakuvataiteen klassikkoina. Vartijat voitti vuonna 1987 ensimmäisenä sarjakuvana Hugo-tieteiskirjallisuuspalkinnon ja vuonna 2005 TIME valitsi sen ainoana sarjakuvana sadan parhaan nykyromaanin joukkoon. Millerin Yön Ritaria pidetään niinikään sarjakuvataiteen klassikkona, joka vaikutti vahvasti myös siihen, miten Batmania on siitä lähtien hahmona kuvattu. Siihen asti hahmoon oli pitkälti vaikuttanut 1960-luvun humoristinen Batman-sarja.

Seuraavaksi hankintalistalle täytyy varmaan asettaa Millerin Batman: Ensimmäinen vuosi. Olen lukenut myös Millerin Batman: Yön ritarin paluun (alkup. Batman: The Dark Knight Strikes Again), mutta minusta se ei enää yllä näiden kahden, Yön ritarin ja Ensimmäisen vuoden tasolle. Miller on sittemmin tuntunut kadottaneen otteensa Batmanin hahmosta, joka on muuttunut melko psykoottiseksi väkivaltahulluksi hänen teoksissaan (jota Batman toki tietyssä mielessä tietenkin myös vähän on).

Moorelta tulisi taas hankkia tai ainakin lukea V niinkuin Verikosto sekä tietenkin minulle lapsena painajaisia aiheuttanut Batman:Tappava pila.