Vaalirahoitusskandaali pyörii yhä. Nyt pohdiskellaan, että kuka keskustalainen ehdotti KMS:lle että vihreään puolueeseen tuolloin kuuluneelle Meri-Kukka Forsiukselle voisi antaa myös avustuksen. Se miksi tälle herkutellaan johtuu tietysti siitä, että Vanhanen seurusteli tuolloin Forsiuksen kanssa. Vanhanen on muutenkin kompastellut asian kanssa, kun lehtiin tuli tieto, että Vanhanen on itse ollut "perustamassa" Kehittyvien maakuntien Suomi-yhdistystä, joka antoi rahaa mm. Vanhaselle, joka ei kuulemma tiennyt että keneltä sai rahaa.
Helsingissä taas on onnistuneesti tuhottu yritys auttaa asunnottomia. Helsingin sanomat kertoo että kansanedustaja Eero Lehden (kokoomus) omistama Taloustutkimus osti pitkäaikaisasunnottomien tukiasunnoksi suunnitellun kiinteistön ja näin ollen suunnitelma asunnottomien auttamiseksi kariutui. Taloustutkimuksen toimitilat sijaitsevat kyseisen kiinteistön naapurissa ja Taloustutkimuksen työntekijät olisivat joutuneet jatkossa kävelemään tukiasunnon pihan kautta ratikkapysäkille, mikä olisi vaikuttanut työntekijöiden viihtymiseen.
Eero Lehti kiistää, että kiinteistökaupalla olisi haluttu estää tukiasunnon perustaminen.
Tämän uutisen kertoneen Helsingin sanomien nettikeskusteluissa osa nettikeskustelijoista tuuletti Eero Lehden toimintaa, koska hän pitää huolta työntekijöistään ja teettää töitä, joilla saadaan rahaa ja veroja, joilla sitten asunnottomia tuetaan. Parasta olisi kuitenkin että se tukeminen tapahtuisi jossain muualla. Tämähän ei tosiaankaan ole ensimmäinen kerta, kun Helsingissä on naapureiden raivokkaan vastustuksen torpattu tukiasuntoja. Kuka niitä nyt haluaisi naapuriinsa, köyhiä?
Ja muistutetaan tietysti, että lakia ei ole rikottu, vaan ihan rehdisti pelataan markkinatalouden säännöillä. Sininauhasäätiön pitäisi vain hankkia lisää rahaa, jos haluaa asuntolan keskustaan, "kalliille asuinalueelle". Mutta veronmaksajien rahaa tarkoitukseen ei saa ohjata. Tietenkään. Muuttakoon sysimetsään, siellä on halpaa. Pois silmistä, pois mielestä. Ja on se niin hienoa, että nykyaikana markkinatalous on se arvo, jota ei saa arvostella. Kunhan ei lakia rikota. Tai vielä tarkemmin: kunhan ei lakia rikota niin että jäätäisiin kiinni.
Kolmas ärsytys: Ranualla on tapahtunut järkyttävä eläinrääkkäystapaus. MTV3:n nettisivuilla kerrotaan, että poliisi etsii "ajattelemattoman" rikoksen tekijää. Siis ajattelemattomuutta.
Minusta tuolla sivulla kerrottu rikos ei ole "ajattelemattomuutta" . Ajattelemattomuutta on se, kun tönäisee pikkuveljensä nurin lapsena, kun ei tule "ajatelleeksi" että se sattuu. Se, että ampuu kissaa päähän jousipyssyllä ei ole ajattelemattomuutta. Se on puhdasta julmuutta ja pahuutta.
keskiviikko 28. toukokuuta 2008
tiistai 27. toukokuuta 2008
Miksi en pidä keväästä
Minun täytyy tunnustaa, että en todellakaan pidä keväästä. Siihen on useita syitä:
1) Kevät tuo tullessaan siitepölyn. Minä olen siitepölyallergikko ja kevät tarkoittaa yleensä iloista pärskimistä, silmien kutinaa jne, kun puut ynnä muut heinät alkavat pölyttää. Oireeni ovat onneksi hyvin lieviä, mutta riittäviä saadakseen olon tuntumaan kurjalta. Sittemmin olen tosin melkein päässyt tästä kevätriesasta eroon, joskin hoitomenetelmää en voi suositella. Koiran ottamisen jälkeen allergiset oireeni ovat vähentyneet rajusti.
2) Joka keväinen krooninen rahapula, mikä on kestänyt liki kymmenen vuotta. Opiskelijaelämän vuoksi tulot ovat pienet ja/tai epäsäännölliset, mistä seuraa se, että syksyllä, kun opintolainat, opintotuet, kesätyörahat, kesän säästöt, armeijan päivärahat jne. napsahtavat tilille, rahaa on. Kevään lähestyessä tili tyhjenee pikku hiljaa ja alkukeväästä se sama ketutuskäyrä alkaa taas nousta, kun rahatilanne kiristyy kiristymistään. Säästötoimet eivät juuri tunnu tuottavan tulosta, rahat ovat joka tapauksessa enemmän tai vähemmän loppu. Mistä osittain tämän keväinen "katastrofikin" johtuu, päätin tietoisesti olla murehtimatta rahasta, koska matti on joka tapauksessa kukkarossa.
3) Pukeutumisen vaikeus. Aamulla on sen verta kylmä, että pitää ottaa takki päälle, koska pelkkä paita päällä ei olisi tarjennut. Puolta tuntia myöhemmin on jo niin lämmin, että takkia ei tarvitsisi. Eli joko palelet tai hikoat, hyvä olo ei voi olla.
Ja kun itse ei ole ruumiinrakenteeltaan mikään rantaleijona, vaan pikemminkin merinorsu, niin lämmön lisääntymisen myötä tapahtuva vaatetuksen vähentäminen ei suuremmin houkuta tai tunnu plussalta.
4) Koulut loppuvat. Minä olen aina pitänyt koulusta ja opiskelusta. Silloin se tarkoittaa sitä, että minun arkeni alkaa syksyisin ja keväällä se päättyy ja minun on pakko mennä lomalle. Toisaalta luon mielelläni rutiineja ja kesä tuhoaa väistämättä kaikki rutiinit. Mitkään paikat eivät ole auki, kaikki ovat lomilla, ei ole mitään tekemistä ja televisiostakin tulee pelkkää tyhjänpäiväistä. Mikään ei toimi.
Olen ehdottomasti enemmän syksyihmisiä.
1) Kevät tuo tullessaan siitepölyn. Minä olen siitepölyallergikko ja kevät tarkoittaa yleensä iloista pärskimistä, silmien kutinaa jne, kun puut ynnä muut heinät alkavat pölyttää. Oireeni ovat onneksi hyvin lieviä, mutta riittäviä saadakseen olon tuntumaan kurjalta. Sittemmin olen tosin melkein päässyt tästä kevätriesasta eroon, joskin hoitomenetelmää en voi suositella. Koiran ottamisen jälkeen allergiset oireeni ovat vähentyneet rajusti.
2) Joka keväinen krooninen rahapula, mikä on kestänyt liki kymmenen vuotta. Opiskelijaelämän vuoksi tulot ovat pienet ja/tai epäsäännölliset, mistä seuraa se, että syksyllä, kun opintolainat, opintotuet, kesätyörahat, kesän säästöt, armeijan päivärahat jne. napsahtavat tilille, rahaa on. Kevään lähestyessä tili tyhjenee pikku hiljaa ja alkukeväästä se sama ketutuskäyrä alkaa taas nousta, kun rahatilanne kiristyy kiristymistään. Säästötoimet eivät juuri tunnu tuottavan tulosta, rahat ovat joka tapauksessa enemmän tai vähemmän loppu. Mistä osittain tämän keväinen "katastrofikin" johtuu, päätin tietoisesti olla murehtimatta rahasta, koska matti on joka tapauksessa kukkarossa.
3) Pukeutumisen vaikeus. Aamulla on sen verta kylmä, että pitää ottaa takki päälle, koska pelkkä paita päällä ei olisi tarjennut. Puolta tuntia myöhemmin on jo niin lämmin, että takkia ei tarvitsisi. Eli joko palelet tai hikoat, hyvä olo ei voi olla.
Ja kun itse ei ole ruumiinrakenteeltaan mikään rantaleijona, vaan pikemminkin merinorsu, niin lämmön lisääntymisen myötä tapahtuva vaatetuksen vähentäminen ei suuremmin houkuta tai tunnu plussalta.
4) Koulut loppuvat. Minä olen aina pitänyt koulusta ja opiskelusta. Silloin se tarkoittaa sitä, että minun arkeni alkaa syksyisin ja keväällä se päättyy ja minun on pakko mennä lomalle. Toisaalta luon mielelläni rutiineja ja kesä tuhoaa väistämättä kaikki rutiinit. Mitkään paikat eivät ole auki, kaikki ovat lomilla, ei ole mitään tekemistä ja televisiostakin tulee pelkkää tyhjänpäiväistä. Mikään ei toimi.
Olen ehdottomasti enemmän syksyihmisiä.
tiistai 20. toukokuuta 2008
Totuuskomissio
Pääministeri puhui juuri uutisissa, miten poliittinen järjestelmä on joutumassa vakavaan uskottavuuskriisiin ja perjantaina pidetään kaikkien puolueiden edustajien yhteinen kokous "totuuskomission" hengessä.
Totuus olisikin ihan kiva saada, mutta haaveeksi taitaa jäädä. Oikeusministeriössä on kuulemma käynyt kova kuhina, kun kansanedustajat ovat "täydentäneet" vaalirahoitusilmoituksiaan. "Täydentää" on hauska kiertoilmaisu, kun kysehän on siitä, että on rikottu lakia ja nyt yritetään räpiköidä suosta pois ennen kuin napsahtaa. Samanaikaisesti kansanedustajat hokevat, miten he eivät ole tienneet mistä rahat ovat heidän vaalikassoihinsa tulleet. Vaalirahoittajat taas hokevat, että eivät he tiedä kenelle rahat ovat päätyneet. Jännästi se raha vain kulkee.
Jos joku oikeasti ei tietäisi, mistä 10 000 euroa tulee hänen vaalikassaansa, niin olisi syytä olla siltikin huolissaan. "Pimeän rahan" vastaanottamiseen sisältyy nimittäin ihan aitojakin riskejä (kuten esimerkiksi se, että raha tulee vaikkapa mafialta, kuten Tuomioja huomautti) ja osoittaa suoraan sanottuna melkoista välinpitämättömyyttäkin.
Ja kuten arvata saattaa, sylttytehtaalle on päätynyt aika monta. Esimerkiksi ympäristöministeri Paula Lehtomäki on täydentänyt ilmoitustaan. Hän on myös tukenut yhden lahjoittajansa vuorineuvos-titteliä. Kokoomuksen kansanedustaja ja Pirkanmaan ääniharava Marja Tiura, josta povattiin ministeriä, kertoi ensin ettei ole saanut keneltäkään yli 1700 euroa ylittävää vaaliavustussummaa - todellisuudessa hän sai 20 000 euroa Kehittyvien maakuntien Suomelta. Mutta kun pääsi unohtumaan. Kehittyvien maakuntien Suomi on kertonut tukeneensa noin 40 kansanedustajaa, joista vain puolet ovat tulleet tähän mennessä "ilmi".
Oppositio on ollut ihmeen hiljaa, kenties koska sielläkään päässä ei ole kovinkaan puhtaita jauhoja pussissa. Ei kannata välttämättä hirvittävästi meluta, jos omakaan koti ei ole puhdas.
Uutisissa mainittiin, että Ruotsissa tällainen kohu olisi mitä suuremmalla todennäköisyydellä jo kaatanut hallituksen, siellä kun yleensä moraalin ja etiikan kysymykset asetetaan melko korkealle tärkeysjärjestykseen. Suomessa tämä tuskin johtaa tähän, koska se ei vain ole täällä tapana. Uskottavuus kylläkin karisee ja kovaa vauhtia, kun skandaalin mittasuhteisiin paisunut jupakka pudottelee esiin koko ajan uusia valehtelijoita. Ja mistäpä sitä tietää mihin suuntaan tämä kelkka vielä kurvaakaan ennen kuin koko asia on käsitelty.
Miksi tämä on minulle niin henkilökohtainen asia? Kaiketi olen lopultakin kadottamassa viimeistäkin lapsenuskoani politiikkaan. Vaikka jupakassa ehkä on jo ilmoilla yleisesti pientä hysterian merkkiä, mielestäni tämä keskustelu on silti äärimmäisen tärkeä käydä. Itse en pistä pahakseni tässä asiassa edes sitä pientä hysteriaa. Pöyhitään nyt sitten kunnolla koko juttu. Sen se on myös vaikuttanut, että olen päättänyt siirtyä nukkuvien puolueeseen.
Totuus olisikin ihan kiva saada, mutta haaveeksi taitaa jäädä. Oikeusministeriössä on kuulemma käynyt kova kuhina, kun kansanedustajat ovat "täydentäneet" vaalirahoitusilmoituksiaan. "Täydentää" on hauska kiertoilmaisu, kun kysehän on siitä, että on rikottu lakia ja nyt yritetään räpiköidä suosta pois ennen kuin napsahtaa. Samanaikaisesti kansanedustajat hokevat, miten he eivät ole tienneet mistä rahat ovat heidän vaalikassoihinsa tulleet. Vaalirahoittajat taas hokevat, että eivät he tiedä kenelle rahat ovat päätyneet. Jännästi se raha vain kulkee.
Jos joku oikeasti ei tietäisi, mistä 10 000 euroa tulee hänen vaalikassaansa, niin olisi syytä olla siltikin huolissaan. "Pimeän rahan" vastaanottamiseen sisältyy nimittäin ihan aitojakin riskejä (kuten esimerkiksi se, että raha tulee vaikkapa mafialta, kuten Tuomioja huomautti) ja osoittaa suoraan sanottuna melkoista välinpitämättömyyttäkin.
Ja kuten arvata saattaa, sylttytehtaalle on päätynyt aika monta. Esimerkiksi ympäristöministeri Paula Lehtomäki on täydentänyt ilmoitustaan. Hän on myös tukenut yhden lahjoittajansa vuorineuvos-titteliä. Kokoomuksen kansanedustaja ja Pirkanmaan ääniharava Marja Tiura, josta povattiin ministeriä, kertoi ensin ettei ole saanut keneltäkään yli 1700 euroa ylittävää vaaliavustussummaa - todellisuudessa hän sai 20 000 euroa Kehittyvien maakuntien Suomelta. Mutta kun pääsi unohtumaan. Kehittyvien maakuntien Suomi on kertonut tukeneensa noin 40 kansanedustajaa, joista vain puolet ovat tulleet tähän mennessä "ilmi".
Oppositio on ollut ihmeen hiljaa, kenties koska sielläkään päässä ei ole kovinkaan puhtaita jauhoja pussissa. Ei kannata välttämättä hirvittävästi meluta, jos omakaan koti ei ole puhdas.
Uutisissa mainittiin, että Ruotsissa tällainen kohu olisi mitä suuremmalla todennäköisyydellä jo kaatanut hallituksen, siellä kun yleensä moraalin ja etiikan kysymykset asetetaan melko korkealle tärkeysjärjestykseen. Suomessa tämä tuskin johtaa tähän, koska se ei vain ole täällä tapana. Uskottavuus kylläkin karisee ja kovaa vauhtia, kun skandaalin mittasuhteisiin paisunut jupakka pudottelee esiin koko ajan uusia valehtelijoita. Ja mistäpä sitä tietää mihin suuntaan tämä kelkka vielä kurvaakaan ennen kuin koko asia on käsitelty.
Miksi tämä on minulle niin henkilökohtainen asia? Kaiketi olen lopultakin kadottamassa viimeistäkin lapsenuskoani politiikkaan. Vaikka jupakassa ehkä on jo ilmoilla yleisesti pientä hysterian merkkiä, mielestäni tämä keskustelu on silti äärimmäisen tärkeä käydä. Itse en pistä pahakseni tässä asiassa edes sitä pientä hysteriaa. Pöyhitään nyt sitten kunnolla koko juttu. Sen se on myös vaikuttanut, että olen päättänyt siirtyä nukkuvien puolueeseen.
Rahat on loppu
Nyt taas vastustaa ja ankarasti näin aamutuimaan. Ei olisi pitänyt "käydä" pankissa näin aamulla.
Olen aina ollut hysteerisen tarkka rahoistani, säästäväinen omasta mielestäni, nuuka kuin mikä kaikkien muiden mielestä. Siitä huolimatta rahat on taas ihan loppu. Niin käy joka kevät, mutta tänä vuonna tilanne on pahempi kuin aiemmin.
Omaa syytänihän se on, olen elänyt tänä vuonna kuin pullopersesika ja menot ovat olleet liian suuret tuloihin nähden. Tämän hetkinen fiilis vahvistaa viisauden: koskaan ei ole niin kurja olo etteikö sitä saisi vieläkin huonommaksi itsesyyllistämisellä. Miten sitä voikaan ihminen olla tyhmä.
Kännykän kuulokkeet menivät sitten mäsäksi, kun astuin niiden päälle vahingossa. Miksi ne ylipäätään olivat lattialla, on hyvä kysymys, johon minulla ei ole vastausta.
Olen aina ollut hysteerisen tarkka rahoistani, säästäväinen omasta mielestäni, nuuka kuin mikä kaikkien muiden mielestä. Siitä huolimatta rahat on taas ihan loppu. Niin käy joka kevät, mutta tänä vuonna tilanne on pahempi kuin aiemmin.
Omaa syytänihän se on, olen elänyt tänä vuonna kuin pullopersesika ja menot ovat olleet liian suuret tuloihin nähden. Tämän hetkinen fiilis vahvistaa viisauden: koskaan ei ole niin kurja olo etteikö sitä saisi vieläkin huonommaksi itsesyyllistämisellä. Miten sitä voikaan ihminen olla tyhmä.
Kännykän kuulokkeet menivät sitten mäsäksi, kun astuin niiden päälle vahingossa. Miksi ne ylipäätään olivat lattialla, on hyvä kysymys, johon minulla ei ole vastausta.
torstai 15. toukokuuta 2008
Rahajuttu se vain pyörii
Timo Kalli sitten ilmoitti palauttavansa vaalirahat ja on suostunut myös kertomaan lahjoittajien nimet. Lisäksi hän on esittänyt, että vaalirahoituslakiin säädettäisiin myös rangaistus lain rikkomisesta. Keskustan puolueväki on kiitellyt Kallia näistä päätöksistä ja eduskuntaryhmänsä täyttä luottamusta nauttiva Kalli saa jatkaa tehtävässään.
Kallin ilmoitus siitä, että on rikkonut lakia, on avannut matopurkin, josta on alkanut löytymään useita kansanedustajia ja poliitikkoja, jopa ministeri, joiden vaalirahoitusilmoitukset eivät ole lainmukaisia. Kalli ei siis suinkaan ole poikkeus. Euroopan neuvoston korruption vastainen järjestö Greco moitti Suomen vaalirahoituslakeja jo useita kuukausia sitten lepsuksi, mutta poliitikoilla ei ole ollut suurta kiirettä sen muuttamiseksi - ennen kuin nyt. Eräällä palstalla esitettiin ihan aiheellinen kysymys, että mikä ihmeen järki on edes säätää lakia, jonka rikkomisesta ei seuraa mitään? Pilkkakirves voisi kehottaa katsomaan kuka on vaalirahoituslain säätänyt ja keille se on erityisesti tarkoitettu. Vastaus: sen ovat säätäneet kansanedustajat ja se koskee erityisesti kansanedustajia. Jatkopäätelmät jääköön lukijan vastuulle.
Se mikä merkitys sillä, että on tiedossa keneltä kukin rahansa saa, tulee ilmi esimerkiksi nyt tässä Vihdin Ideapark-hankkeessa. Vihtiin siis haluttaisiin rakentaa uusi ostoskeskus, Ideapark. Kaavoituksesta vastaava ministeri Jan Vapaavuori (kok.) torppasi hankkeen, koska ostoskeskuksessa tultaisiin asioimaan ympäristöä kuluttavalla yksityisautoilulla. Sitten pääministeri Matti Vanhanen pohdiskeli aihetta omassa blogissaan ja suhtautui Ideaparkin rakentamiseen myötämielisesti. Ja sitten kävikin ilmi, että Ideaparkin puuhamies Toivo Sukari on rahoittanut kymmenillä tuhansilla euroilla Vanhasen vaalikampanjaa. Vanhanen puolestaan on nyt kiistänyt, että olisi tiennyt keneltä rahat tulivat.
Ikävä epäilys jää kuitenkin ilmaan eikä luottamus poliitikkoihin ole ainakaan nousussa. Siinä ei ole mitään väärää, että erilaiset järjestöt, liikemiehet ja liikkeet tukevat poliitikkoja, mutta niistä tulisi kertoa avoimesti. Soppa vain syvenee ja monimutkaistuu (kuten tänään on käynyt ilmi), kun kierrellään ja kaarrellaan. Kun poliitikot ensin pitävät vaalirahoittajiensa henkilöllisyydet piilossa, kunnes ne pikkuhiljaa paljastuvat, vainoharhaisilta kysymyksiltä ei voi välttyä. Miksi tämä salamyhkäisyys? Miksi politiikot eivät ole voineet sanoa suoraan että saivat rahaa näiltä liikemiehiltä, koska heillä on esim. samanlaiset aluepoliittiset näkemykset? Toisaalta järjestötkään eivät halua kertoa itsestään mitään. Kallia tukenut Kehittyvien maakuntien Suomi-yhdistys ei halunnut kertoa Helsingin sanomille sen enempää tarkoitustaan kuin jäseniäänkään. Eli edelleen kysymys on: jos mitään taka-ajattelua ei ole, niin miksi salailu?
Ja jos salailun ja kiertelyn tarkoituksena on pelko siitä, että suoraan puhuminen voisi synnyttää jopa jostain kummallisesta syystä luuloja, että Suomessa on korruptiota, niin taktiikan vaihto lienee enemmän kuin paikallaan.
Kallin ilmoitus siitä, että on rikkonut lakia, on avannut matopurkin, josta on alkanut löytymään useita kansanedustajia ja poliitikkoja, jopa ministeri, joiden vaalirahoitusilmoitukset eivät ole lainmukaisia. Kalli ei siis suinkaan ole poikkeus. Euroopan neuvoston korruption vastainen järjestö Greco moitti Suomen vaalirahoituslakeja jo useita kuukausia sitten lepsuksi, mutta poliitikoilla ei ole ollut suurta kiirettä sen muuttamiseksi - ennen kuin nyt. Eräällä palstalla esitettiin ihan aiheellinen kysymys, että mikä ihmeen järki on edes säätää lakia, jonka rikkomisesta ei seuraa mitään? Pilkkakirves voisi kehottaa katsomaan kuka on vaalirahoituslain säätänyt ja keille se on erityisesti tarkoitettu. Vastaus: sen ovat säätäneet kansanedustajat ja se koskee erityisesti kansanedustajia. Jatkopäätelmät jääköön lukijan vastuulle.
Se mikä merkitys sillä, että on tiedossa keneltä kukin rahansa saa, tulee ilmi esimerkiksi nyt tässä Vihdin Ideapark-hankkeessa. Vihtiin siis haluttaisiin rakentaa uusi ostoskeskus, Ideapark. Kaavoituksesta vastaava ministeri Jan Vapaavuori (kok.) torppasi hankkeen, koska ostoskeskuksessa tultaisiin asioimaan ympäristöä kuluttavalla yksityisautoilulla. Sitten pääministeri Matti Vanhanen pohdiskeli aihetta omassa blogissaan ja suhtautui Ideaparkin rakentamiseen myötämielisesti. Ja sitten kävikin ilmi, että Ideaparkin puuhamies Toivo Sukari on rahoittanut kymmenillä tuhansilla euroilla Vanhasen vaalikampanjaa. Vanhanen puolestaan on nyt kiistänyt, että olisi tiennyt keneltä rahat tulivat.
Ikävä epäilys jää kuitenkin ilmaan eikä luottamus poliitikkoihin ole ainakaan nousussa. Siinä ei ole mitään väärää, että erilaiset järjestöt, liikemiehet ja liikkeet tukevat poliitikkoja, mutta niistä tulisi kertoa avoimesti. Soppa vain syvenee ja monimutkaistuu (kuten tänään on käynyt ilmi), kun kierrellään ja kaarrellaan. Kun poliitikot ensin pitävät vaalirahoittajiensa henkilöllisyydet piilossa, kunnes ne pikkuhiljaa paljastuvat, vainoharhaisilta kysymyksiltä ei voi välttyä. Miksi tämä salamyhkäisyys? Miksi politiikot eivät ole voineet sanoa suoraan että saivat rahaa näiltä liikemiehiltä, koska heillä on esim. samanlaiset aluepoliittiset näkemykset? Toisaalta järjestötkään eivät halua kertoa itsestään mitään. Kallia tukenut Kehittyvien maakuntien Suomi-yhdistys ei halunnut kertoa Helsingin sanomille sen enempää tarkoitustaan kuin jäseniäänkään. Eli edelleen kysymys on: jos mitään taka-ajattelua ei ole, niin miksi salailu?
Ja jos salailun ja kiertelyn tarkoituksena on pelko siitä, että suoraan puhuminen voisi synnyttää jopa jostain kummallisesta syystä luuloja, että Suomessa on korruptiota, niin taktiikan vaihto lienee enemmän kuin paikallaan.
keskiviikko 14. toukokuuta 2008
Rehellisyyttä
Keskusta-puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli sitten ilmoitti A-studiossa viime viikolla, että on jättänyt kertomatta vaalikampanjaansa kymmenillä tuhansilla euroilla tukeneen yrityksen nimen, vaikka lain mukaan nimi olisi pitänyt kertoa vaalirahoitusilmoituksesta. Kalli kuitenkin katsoo, että hän saa jättää nimen kertomatta, onhan kyse hänen ja yrityksen välisestä asiasta. Lisäksi, vaikka laissa määrätäänkin, että yrityksen nimi on kerrottava, siellä ei kuitenkaan määrätä, että kertomatta jättämisestä tulisi jokin rangaistus. Koska ei ole rangaistuksen pelkoa, on ihan ookoo rikkoa lakia.
Pahus, kun olisi tuon tiennyt alle 15-vuotiaana, jolloin sitä ei vielä ollut lain silmissä "rangaistuskelpoinen". Tuli ihan turhaan noudattettua kaikenmaailman lakeja, jotka eivät minua edes koskeneet, eihän minua olisi niiden rikkomisesta edes rangaistu! Vaikka toisaalta taitaa olla hyvä, että elin lainkuuliaisesti. Taitaa tässäkin päteä se "Eläinten vallankumouksessa" hyvin muotoiltu totuus: kaikki ovat tasa-arvoisia, jotkut vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Ja jotta asia olisi vieläkin "hauskempi", Kalli on itse ollut säätämässä kyseistä vaalirahoituslakia. Eli oikein klassinen esimerkki siitä, miten tulee tehdä niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä teen. Lait on säädetty noudatettavaksi, mutta eivät ne lainsäätäjää itseään koske, ellei lainsäätäjää nyt satu huvittamaan niitä noudattaa.
Ja kun kyse on vielä eduskuntaryhmän puheenjohtajasta, eli toisin sanoen aika korkeasta herrasta, lienee jokseenkin varmaa, että Kalli ei ole ainoa, jonka vaalikassaan "vaan tulee" jostain rahaa. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä vai miten se nyt menee...
Pahus, kun olisi tuon tiennyt alle 15-vuotiaana, jolloin sitä ei vielä ollut lain silmissä "rangaistuskelpoinen". Tuli ihan turhaan noudattettua kaikenmaailman lakeja, jotka eivät minua edes koskeneet, eihän minua olisi niiden rikkomisesta edes rangaistu! Vaikka toisaalta taitaa olla hyvä, että elin lainkuuliaisesti. Taitaa tässäkin päteä se "Eläinten vallankumouksessa" hyvin muotoiltu totuus: kaikki ovat tasa-arvoisia, jotkut vain ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.
Ja jotta asia olisi vieläkin "hauskempi", Kalli on itse ollut säätämässä kyseistä vaalirahoituslakia. Eli oikein klassinen esimerkki siitä, miten tulee tehdä niin kuin minä sanon, ei niin kuin minä teen. Lait on säädetty noudatettavaksi, mutta eivät ne lainsäätäjää itseään koske, ellei lainsäätäjää nyt satu huvittamaan niitä noudattaa.
Ja kun kyse on vielä eduskuntaryhmän puheenjohtajasta, eli toisin sanoen aika korkeasta herrasta, lienee jokseenkin varmaa, että Kalli ei ole ainoa, jonka vaalikassaan "vaan tulee" jostain rahaa. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä vai miten se nyt menee...
tiistai 13. toukokuuta 2008
Tekniikkaa
Tänään ratikkapysäkillä tapahtui helsinkiläisittäin/suomalaisittain melko outo sattuma, kun kävin mielekkään keskustelun itselleni täysin tuntemattoman henkilön kanssa. Niin ei tapahdu usein ellei toinen ole vahvassa humalatilassa ja siinä tapauksessa keskustelun mielekkyydestä voidaan olla montaa mieltä.
Puhuimme kännyköistä, joista meistä kumpikaan ei ymmärtänyt mitään. Juttukaverini oli joutunut ostamaan uuden kännykän ja oli heti miten joutunut ongelmiin sen kanssa miten tähän uuteen kännykkään saisi asennettua kellonajan. Kun yhdessä asiaa pohdimme, keksimme viimein ratkaisun ja saatoimme onnellisina todeta olevamme yhä mukana kehityksen kelkassa.
Kumpikin kaipasi yksinkertaista puhelinta. Niitä vaan ei enää kovin usein ole. Siinä missä ennen muinoin kännykkä piti kantaa paikasta toiseen repulla niin nykyisin kännykän ohjekirjan kantamiseen tarvittaisiin se reppu. Kännyköissäkin alkaa olemaan jos jonkinlaista toimintaa ja härpäkettä. Joille en ainakaan itse ole keksinyt mitään käyttötarkoitusta. Sen verran annan periksi, että kännykässä oleva kuulokkeilla toimiva radio on melko siisti juttu. Samoin matopeli on hyvä olemassa. Mutta mihin minä tarvitsen niitä erilaisia profiileja ym. juttuja? Miksi ne ovat olemassa?
Lisäksi olen huomannut sen yleisinhimillisen piirteen, että mikään kone ei ole koskaan tarpeeksi nopea. Vanha tietokoneeni oli hidas ja oikukas. Sen käynnistyminenkin vei useita minuutteja. Joskus se ärsytti, varsinkin jos oli mukamas kiire, mutta pääsääntöisesti sen kanssa osasi elää. Kun oli pakko. Sitten sain uuden koneen. Ensin nautin sen käsittämättömästä nopeudesta. Siinä missä aiemmin ehdin keittää ja juoda kahvit vanhan vielä käynnistyessä, uusi oli jo täydessä toimintavalmiudessa ennen kuin ehdin mitata veden. Mutta silti olen huomannut taas joskus naputtavani kärsimättömänä pöytää sormillani miettien että miten ihmeessä voi käynnistyminen kestää näin kauan?
Puhuimme kännyköistä, joista meistä kumpikaan ei ymmärtänyt mitään. Juttukaverini oli joutunut ostamaan uuden kännykän ja oli heti miten joutunut ongelmiin sen kanssa miten tähän uuteen kännykkään saisi asennettua kellonajan. Kun yhdessä asiaa pohdimme, keksimme viimein ratkaisun ja saatoimme onnellisina todeta olevamme yhä mukana kehityksen kelkassa.
Kumpikin kaipasi yksinkertaista puhelinta. Niitä vaan ei enää kovin usein ole. Siinä missä ennen muinoin kännykkä piti kantaa paikasta toiseen repulla niin nykyisin kännykän ohjekirjan kantamiseen tarvittaisiin se reppu. Kännyköissäkin alkaa olemaan jos jonkinlaista toimintaa ja härpäkettä. Joille en ainakaan itse ole keksinyt mitään käyttötarkoitusta. Sen verran annan periksi, että kännykässä oleva kuulokkeilla toimiva radio on melko siisti juttu. Samoin matopeli on hyvä olemassa. Mutta mihin minä tarvitsen niitä erilaisia profiileja ym. juttuja? Miksi ne ovat olemassa?
Lisäksi olen huomannut sen yleisinhimillisen piirteen, että mikään kone ei ole koskaan tarpeeksi nopea. Vanha tietokoneeni oli hidas ja oikukas. Sen käynnistyminenkin vei useita minuutteja. Joskus se ärsytti, varsinkin jos oli mukamas kiire, mutta pääsääntöisesti sen kanssa osasi elää. Kun oli pakko. Sitten sain uuden koneen. Ensin nautin sen käsittämättömästä nopeudesta. Siinä missä aiemmin ehdin keittää ja juoda kahvit vanhan vielä käynnistyessä, uusi oli jo täydessä toimintavalmiudessa ennen kuin ehdin mitata veden. Mutta silti olen huomannut taas joskus naputtavani kärsimättömänä pöytää sormillani miettien että miten ihmeessä voi käynnistyminen kestää näin kauan?
torstai 8. toukokuuta 2008
Passion of the Christ - verinen mässäily
Kirjoitin pääsiäisaikana lyhyen tekstin (sivumennen sanoen, mitä nämä blogijutut oikein ovat? Artikkeleita?) Mel Gibsonin kohuelokuvasta "Passion of the Christ", jonka taustalla vaikuttaa klassinen sovitusoppi, jossa synnitön Jumalan Poika kärsimyksellään ja kuolemallaan sovittaa ihmiskunnan synnin. Tämän sanoman Gibson pyrkii elokuvallaan tuomaan kotikatsomoihin. Tarkoitukseni oli jatkaa aiheesta myöhemmin lisää, mutta en sitten saanut aikaiseksi. Ennen kuin nyt.
Omat tunteeni elokuvan suhteen ovat hieman kaksijakoiset. Toisaalta se on mielestäni vaikuttava elokuvaelämys. Itse tarinan ohella asiaan saattaa vaikuttaa sekin, että elokuvan väkivalta pistää omankin adrenaliinin liikkeelle. Sitten taas toisaalta elokuvassa on myös ilmeisiä heikkouksia. Varsinkin kun on nähnyt elokuvan muutaman kerran, nämä heikkoudet alkavat pistämään jo silmään. Yksi niistä on elokuvan väkivaltaisuus. Se shokeeraa, mutta sitten se alkaa jo puuduttaa. Lopulta katsoja huomaa päätyvänsä siihen (ehkä aika huolestuttavaankin mielentilaan), jossa hän vain miettii välinpitämättömästi että kuinkakohan monta kertaa Jeesus vielä ehtii kaatua ristinsä kanssa ennen kuin hänet vihdoinkin saadaan naulittua sille.
Vaikka Gibsonin elokuva nojaakin klassiseen sovitusoppiin, Gibson nojaa siihen äärimmäisyyksiin asti. Jeesuksen kärsimys saa elokuvassa yli-inhimilliset mittapuut. Ensimmäisten minuuttien jälkeen väkivallalla ei ole loppua. Jeesusta lyödään, potkitaan ja raahataan pitkin maata. Tämä korostuu erityisesti liki 10 minuuttia kestävässä ruoskintakohtauksessa, jossa kamerakulmat kuvaavat tarkasti miten veri roiskuu ja liha repeää, roomalaiset pilkkaavat ja vaihtavat koko ajan yhä järeämpään aseistukseen (piikkipamppuun ei sentään ehditä päästä). Sitten mennäänkin ristiinnaulittavaksi, jokainen naulanisku kuvataan, Jeesuksen käsi revitään sijoiltaan, jotta se saataisiin naulanreiän päälle ja ristiinnaulitun Jeesuksen ristiä vielä käännellään edes takaisin. Luotaantyöntävimmässä kohtauksessa korppi puhkaisee Jeesusta pilkkaavan ryövärin silmän.
Väkivalta kuvataan oudon kaksijakoisesti: toisaalta väkivallan seuraukset kuvataan ikävinä ja luotaantyötävinä, mutta samalla sillä mässäillään armotta. Tämä omituinen kaksijakoisuus saattaa olla myös syynä elokuvan menestykseen. Se on toisaalta inhottavaa, mutta toisaalta sen kuvakieli on meille televisioväkivallan keskellä kasvaneiden keskuudessa tuttua huttua. Elokuvan hidastukset ja vaihtuvat kamerakulmat tekevät väkivallasta viihdettä. Ei ehkä tyypillistä elokuvaviihdettä, mutta viihdettä yhtä kaikki. Lisäksi elokuvan väkivallalla on tarkoitus. Jokainen isku, jokainen veripisara (tai litra tässä tapauksessa) on tarkoituksenmukaista Jeesuksen mission toteuttamiseksi.
Gibsonin kuvaama Jeesus kyllä kärsii, mutta hän kärsii kuin elokuvien supersankari. Kun roomalaiset ovat piesseet Jeesuksen selän jauhelihaksi, verinen sankari nousee pystyyn vielä kerran. Samaistuminen häneen on vaikeaa, mutta se ei luultavasti ole Gibsonin tarkoituskaan. Tarkoitus on korostaa Jeesuksen sovituskuoleman merkityksen suuruutta ja ainutlaatuisuutta. Sovitus koostuu siitä yli-inhimillisestä tuskasta, jota Jeesus kokee. Tämä näkökulma elokuvaan on eräiden tutkijoiden arvioiden mukaan tullut 1800-luvulla eläneen katolisen nunnan Anne Catherine Emmerichin ristiinnaulitsemista koskevista näyistä. Joidenkin kriitikoiden mukaan jopa siinä määrin, että elokuvan nimen tulisi olla "Passion of the Christ Anne Catherine Emmerichin mukaan".
Ottaen huomioon, että Raamatussa Jeesuksen ristiinnaulitseminen kerrotaan hyvin lakonisesti ilman yksityiskohtia (ruoskiminenkin vain yhdellä lauseella), onkin jopa hieman "huvittavaa" miten värikäs kuvaus siitä on saatu aikaiseksi. Toisaalta ristiinnaulitseminen mitä luultavammin oli veristä ja luotaantyöntävää eikä sitä sinällään ole tarvis "pestä puhtaaksi". Kuitenkin evankeliumien vähäpuheisuus yksityiskohdista saattaa olla itseasiassa suurta sielunhoidollista viisautta: maailma, joka on väkivallan kyllästämä, ei tarvitse hehkutusta jonkun yksittäisen väkivaltakuoleman julmuudesta. Sellainen johtaa kovin helposti vaikeisiin kysymyksiin siitä, että oliko Jeesuksen kuolema todella ainutlaatuinen puhtaassa fyysisen kärsimyksen mittakaavassa. Gibsonin vastaus näyttäisi olevan, että oli, mutta useimmat saattavat olla tässä asiassa eri mieltä. Edessä saattaisi olla väittely, jota armeijassa kutsuttiin "kikkelinvenytyskilpailuksi". Termiä tuskin tarvitsee kummemmin selittää. Sanottakoon vain, että kikkelinvenytyskilpailuissa kamppaillaan siitä kenellä on asiat parhaiten. Tai tässä yhteydessä siitä kenellä on asiat huonoiten.
Koska "Passion of the Christ" herättää kriittisiäkin kysymyksiä kristinuskosta on todennäköistä, että se ei koskaan tule nousemaan esimerkiksi rippikoulujen elokuvaksi. Siitä pitää huolen elokuvan täysin ansaittu k-18 ikärajakin. Tosin jossain vaiheessa huhuttiin, että Gibson aikoisi valmistaa elokuvasta leikatun, vähemmän väkivaltaisen version. Johon tosin irvileuat ovat todenneet että silloin elokuva kestäisi vain 15 minuuttia. Joista siitäkin 5 minuuttia olisi lopputekstejä.
Omat tunteeni elokuvan suhteen ovat hieman kaksijakoiset. Toisaalta se on mielestäni vaikuttava elokuvaelämys. Itse tarinan ohella asiaan saattaa vaikuttaa sekin, että elokuvan väkivalta pistää omankin adrenaliinin liikkeelle. Sitten taas toisaalta elokuvassa on myös ilmeisiä heikkouksia. Varsinkin kun on nähnyt elokuvan muutaman kerran, nämä heikkoudet alkavat pistämään jo silmään. Yksi niistä on elokuvan väkivaltaisuus. Se shokeeraa, mutta sitten se alkaa jo puuduttaa. Lopulta katsoja huomaa päätyvänsä siihen (ehkä aika huolestuttavaankin mielentilaan), jossa hän vain miettii välinpitämättömästi että kuinkakohan monta kertaa Jeesus vielä ehtii kaatua ristinsä kanssa ennen kuin hänet vihdoinkin saadaan naulittua sille.
Vaikka Gibsonin elokuva nojaakin klassiseen sovitusoppiin, Gibson nojaa siihen äärimmäisyyksiin asti. Jeesuksen kärsimys saa elokuvassa yli-inhimilliset mittapuut. Ensimmäisten minuuttien jälkeen väkivallalla ei ole loppua. Jeesusta lyödään, potkitaan ja raahataan pitkin maata. Tämä korostuu erityisesti liki 10 minuuttia kestävässä ruoskintakohtauksessa, jossa kamerakulmat kuvaavat tarkasti miten veri roiskuu ja liha repeää, roomalaiset pilkkaavat ja vaihtavat koko ajan yhä järeämpään aseistukseen (piikkipamppuun ei sentään ehditä päästä). Sitten mennäänkin ristiinnaulittavaksi, jokainen naulanisku kuvataan, Jeesuksen käsi revitään sijoiltaan, jotta se saataisiin naulanreiän päälle ja ristiinnaulitun Jeesuksen ristiä vielä käännellään edes takaisin. Luotaantyöntävimmässä kohtauksessa korppi puhkaisee Jeesusta pilkkaavan ryövärin silmän.
Väkivalta kuvataan oudon kaksijakoisesti: toisaalta väkivallan seuraukset kuvataan ikävinä ja luotaantyötävinä, mutta samalla sillä mässäillään armotta. Tämä omituinen kaksijakoisuus saattaa olla myös syynä elokuvan menestykseen. Se on toisaalta inhottavaa, mutta toisaalta sen kuvakieli on meille televisioväkivallan keskellä kasvaneiden keskuudessa tuttua huttua. Elokuvan hidastukset ja vaihtuvat kamerakulmat tekevät väkivallasta viihdettä. Ei ehkä tyypillistä elokuvaviihdettä, mutta viihdettä yhtä kaikki. Lisäksi elokuvan väkivallalla on tarkoitus. Jokainen isku, jokainen veripisara (tai litra tässä tapauksessa) on tarkoituksenmukaista Jeesuksen mission toteuttamiseksi.
Gibsonin kuvaama Jeesus kyllä kärsii, mutta hän kärsii kuin elokuvien supersankari. Kun roomalaiset ovat piesseet Jeesuksen selän jauhelihaksi, verinen sankari nousee pystyyn vielä kerran. Samaistuminen häneen on vaikeaa, mutta se ei luultavasti ole Gibsonin tarkoituskaan. Tarkoitus on korostaa Jeesuksen sovituskuoleman merkityksen suuruutta ja ainutlaatuisuutta. Sovitus koostuu siitä yli-inhimillisestä tuskasta, jota Jeesus kokee. Tämä näkökulma elokuvaan on eräiden tutkijoiden arvioiden mukaan tullut 1800-luvulla eläneen katolisen nunnan Anne Catherine Emmerichin ristiinnaulitsemista koskevista näyistä. Joidenkin kriitikoiden mukaan jopa siinä määrin, että elokuvan nimen tulisi olla "Passion of the Christ Anne Catherine Emmerichin mukaan".
Ottaen huomioon, että Raamatussa Jeesuksen ristiinnaulitseminen kerrotaan hyvin lakonisesti ilman yksityiskohtia (ruoskiminenkin vain yhdellä lauseella), onkin jopa hieman "huvittavaa" miten värikäs kuvaus siitä on saatu aikaiseksi. Toisaalta ristiinnaulitseminen mitä luultavammin oli veristä ja luotaantyöntävää eikä sitä sinällään ole tarvis "pestä puhtaaksi". Kuitenkin evankeliumien vähäpuheisuus yksityiskohdista saattaa olla itseasiassa suurta sielunhoidollista viisautta: maailma, joka on väkivallan kyllästämä, ei tarvitse hehkutusta jonkun yksittäisen väkivaltakuoleman julmuudesta. Sellainen johtaa kovin helposti vaikeisiin kysymyksiin siitä, että oliko Jeesuksen kuolema todella ainutlaatuinen puhtaassa fyysisen kärsimyksen mittakaavassa. Gibsonin vastaus näyttäisi olevan, että oli, mutta useimmat saattavat olla tässä asiassa eri mieltä. Edessä saattaisi olla väittely, jota armeijassa kutsuttiin "kikkelinvenytyskilpailuksi". Termiä tuskin tarvitsee kummemmin selittää. Sanottakoon vain, että kikkelinvenytyskilpailuissa kamppaillaan siitä kenellä on asiat parhaiten. Tai tässä yhteydessä siitä kenellä on asiat huonoiten.
Koska "Passion of the Christ" herättää kriittisiäkin kysymyksiä kristinuskosta on todennäköistä, että se ei koskaan tule nousemaan esimerkiksi rippikoulujen elokuvaksi. Siitä pitää huolen elokuvan täysin ansaittu k-18 ikärajakin. Tosin jossain vaiheessa huhuttiin, että Gibson aikoisi valmistaa elokuvasta leikatun, vähemmän väkivaltaisen version. Johon tosin irvileuat ovat todenneet että silloin elokuva kestäisi vain 15 minuuttia. Joista siitäkin 5 minuuttia olisi lopputekstejä.
tiistai 6. toukokuuta 2008
Valepappien toimintaa
Iltalehti pohtii pääkirjoituksessaan (3.5) miten vaikeaa perheillä tulee olemaan nyt kun heidän pitää selvittää tuleeko ristiäisiin pappi vai valepappi. Valepapilla viitataan Missionsprovetin pappeihin.
Vaikken itse ole Missionsprovetin kannattaja, mielestäni nimitys valepappi on äärimmäisen loukkaava. Vastaavaa retoriikkaa esiintyy myös 1500-luvun kiistakirjoituksissa. Luther-säätiön papit eivät ole valepappeja. He ovat pappeja, jotka eivät ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja. Se ei tee heidän pappeudestaan valheellista. Tosin eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun Iltalehdessä on keksitty uusia kirkollisia titteleitä. Mieleeni on ikuisesti syöpynyt iso otsikko ratista kärähtäneestä kirkkopomosta. Lehden lukeminen paljasti, että kirkkopomo on yhtä kuin kirkkovaltuuston varapuheenjohtaja. Taisi olla liian pitkä titteli lööppiin...
Toisekseen, keskiverrolle suomalaiselle tapakristitylle tuskin tulee minkäänlaisia ongelmia "valepappien" ja "oikeiden" pappien erottamisessa toisiinsa. Luther-säätiön papin saaminen ristiäisiin kun edellyttää jonkinnäköistä aktiivisuutta siihen suuntaan, he kun eivät ole minkään seurakunnan palveluksessa. Seurakunnasta kun tilaa papin, saa ihan "oikean" papin.
Ongelma tulee lähinnä niille vanhemmille, jotka osallistuvat Luther-säätiön toimintaan tai tuntevat jonkun Luther-säätiön papin henkilökohtaisesti. Heidän tulee sitten tietää, kuka on "valepappi". Vaikka mitään tilastotietoja asiasta ei olekaan, uskaltaisin kyllä epäillä, että useimmat vanhemmat kyllä tietävät kuka kukin on, jos vähänkään ovat säätiön toimintaan osallistuneet.
Salaliittoteoreetikko minussa epäilee, että tässä nyt jo pedataan pohjaa uusille otsikoille, missä närkästyneet vanhemmat tilittävät miten kirkkoherra torjui meidän Niko-Petterin, vaikka kastajakin oli ihka aito uskovainen pappi.
Vaikken itse ole Missionsprovetin kannattaja, mielestäni nimitys valepappi on äärimmäisen loukkaava. Vastaavaa retoriikkaa esiintyy myös 1500-luvun kiistakirjoituksissa. Luther-säätiön papit eivät ole valepappeja. He ovat pappeja, jotka eivät ole Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappeja. Se ei tee heidän pappeudestaan valheellista. Tosin eipä tämä ole ensimmäinen kerta, kun Iltalehdessä on keksitty uusia kirkollisia titteleitä. Mieleeni on ikuisesti syöpynyt iso otsikko ratista kärähtäneestä kirkkopomosta. Lehden lukeminen paljasti, että kirkkopomo on yhtä kuin kirkkovaltuuston varapuheenjohtaja. Taisi olla liian pitkä titteli lööppiin...
Toisekseen, keskiverrolle suomalaiselle tapakristitylle tuskin tulee minkäänlaisia ongelmia "valepappien" ja "oikeiden" pappien erottamisessa toisiinsa. Luther-säätiön papin saaminen ristiäisiin kun edellyttää jonkinnäköistä aktiivisuutta siihen suuntaan, he kun eivät ole minkään seurakunnan palveluksessa. Seurakunnasta kun tilaa papin, saa ihan "oikean" papin.
Ongelma tulee lähinnä niille vanhemmille, jotka osallistuvat Luther-säätiön toimintaan tai tuntevat jonkun Luther-säätiön papin henkilökohtaisesti. Heidän tulee sitten tietää, kuka on "valepappi". Vaikka mitään tilastotietoja asiasta ei olekaan, uskaltaisin kyllä epäillä, että useimmat vanhemmat kyllä tietävät kuka kukin on, jos vähänkään ovat säätiön toimintaan osallistuneet.
Salaliittoteoreetikko minussa epäilee, että tässä nyt jo pedataan pohjaa uusille otsikoille, missä närkästyneet vanhemmat tilittävät miten kirkkoherra torjui meidän Niko-Petterin, vaikka kastajakin oli ihka aito uskovainen pappi.
maanantai 5. toukokuuta 2008
Miten suhtautua lähimmäiseen?
Tänään taas leikin kuuro-sokea-mykkää ja olin niin kuin en olisi lainkaan kuullut tai nähnyt perässäni kävelevää "rantojen naista", joka käsi ojossa yritti herättää huomioni saadakseen rahaa. "Herra, herra..." huudot korvissani kaikuen marssin määränpäähäni, jonne nainen ei minua seurannut. Tunsin itseni pahimman luokan fariseukseksi (siis sellaiseksi jollaiseksi heidät UT:ssa kuvataan).
Miten kerjäläisiin tulisi suhtautua on ollut tämän kevään iso puheenaihe Helsingissä, jonne odotetaan saapuvan kotimaisten kerjäläisten lisäksi joukko romanialaisia kerjääjiä. Antaako rahaa vaiko ei? Rahan antaminen on monesti se helppo ratkaisu, jolla saa omatuntonsakin vaiennuttua, mutta olen miettinyt, että onko se loppujen lopuksi oikein? Mikä olisi se lähimmäisenrakkaudelle oikeutta tekevä teko?
Osa piispoista ja papeista on korostanut sitä, että kerjäläiselle annettu raha ei ole oikea ratkaisu. Se on vain ihmisen keino hillitä oman omatuntonsa ääni muutamalla kolikolla, joka itse asiassa vain pitää yllä systeemiä, joka pakottaa osan ihmisistä kerjäämään. Oikea ratkaisu olisi pyrkiä muuttamaan niitä rakenteita, jonka vuoksi ihmiset joutuvat kerjäämään. Yksittäisen yksilön pelastaminen varmistaa monien kärsimisen ja sen että systeemi pyörii jatkuvasti. Ainoa oikea keino on pyrkiä muuttamaan systeemiä. Tosin seurauksena saattaa olla yksilön kärsimys.
Kotimaisten kerjääjien kohdalla taas voisi sanoa, että annettu raha muuttuu suurella todennäköisyydellä alkoholiksi. Näin ollen rahaa antava ihminen itse asiassa vain ylläpitää tuhoisaa noidankehää, eikä rahan antamista voi pitää aitona lähimmäisenrakkautena. Lähimmäisenrakkaushan pyrkii aina kohteensa parhaaseen. Raha tulisi siis ohjata sosiaalityöhön, joka pyrkii auttamaan kerjääjiä.
Joku toinen taas voisi huomauttaa, että tuollainen päättelyketju edellyttää melkoista yleistämistä. Emmehän me voi varmuudella tietää, mihin kadulla kerjäävälle annettu raha menee. Emmehän me voi varmuudella tietää edes sitä, että ongelmien taustalla on juuri alkoholi. Joku voisi jopa sanoa, että onko rahansaajan motiiveilla mitään väliä, jos antaja vilpittömästi uskoo tekevänsä oikein? Joku voisi myös huomattaa, että onko oikein olla antamatta rahaa ja siten rangaista nälkää näkevää ihmistä, koska hän on juonut yhteiskunnalta saamansa avut? Et saa rahaa ruokaan, mitäs joit rahasi, kikkeliskokkelis, oma vika pikku sika? Joku voisi vieläpä sanoa, että onko yksittäinen ihminen loppujen lopuksi missään vastuussa lähimmäisensä teoista?
Kristillinen näkemyshän on, että ihminen ei ole vastuussa yksin itsestään, vaan jossain määrin myös lähimmäisestään. Kehottaahan Paavalikin tukemaan "heikompia veljiä". Ja nimenomaan auttamaan heitä. Ja tämänkin voi tietysti sitten tulkita monella tavalla. Tuleeko auttaa "oireita" (ja antaa rahaa) vai tuleeko auttaa "sairautta" (ja ohjata raha avunsaajalle jotain muuta kautta)?
Ja sitten taas toisaalta, itse annan helpommin rahaa, jos kerjääjä suoraan sanoo aikovansa ostaa kaljaa. Se on rehellistä. Ja se palkitaan, siitäkin huolimatta, että olen mielessäni päätynyt tulokseen, ettei liiallista alkoholinkäyttöä pitäisi tukea. Samoin annan rahaa helpommin "rantojen miehille" kuin "rantojen naisille". Mistä tämä sitten johtuu? Kaiketi taustalla vaikuttavat tiedostomattomat ja osittain sovinistisekin rooliasetelmat, joissa naisella on tietyt roolit, joista hän ei saa langeta. Toisaalta sitäkin voi sitten miettiä, että kenen asema on kaikkein traagisin. "Rantojen naisen", joka katuojaan putoamisen ohella joutuu kärsimään asemastaan "epänaisena"? Vai "rantojen miehen", jonka katuojaan putoamista kukaan ei pidä edes erityisen traagisena? Kaiketi se riippuu kenen kannalta asiaa katsoo. Ja toisaalta voi - täysin oikeutetusti - huomauttaa myös, ettei sukupuolella pitäisi olla mitään merkitystä, kun puhutaan kärsivistä ihmisistä.
Oli miten oli, onko olemassa mitään sellaista ratkaisua, jota noudattamalla sitä ei tuntisi itseään jokseenkin kaksinaamaiseksi ja tekopyhäksi paskiaiseksi?
Miten kerjäläisiin tulisi suhtautua on ollut tämän kevään iso puheenaihe Helsingissä, jonne odotetaan saapuvan kotimaisten kerjäläisten lisäksi joukko romanialaisia kerjääjiä. Antaako rahaa vaiko ei? Rahan antaminen on monesti se helppo ratkaisu, jolla saa omatuntonsakin vaiennuttua, mutta olen miettinyt, että onko se loppujen lopuksi oikein? Mikä olisi se lähimmäisenrakkaudelle oikeutta tekevä teko?
Osa piispoista ja papeista on korostanut sitä, että kerjäläiselle annettu raha ei ole oikea ratkaisu. Se on vain ihmisen keino hillitä oman omatuntonsa ääni muutamalla kolikolla, joka itse asiassa vain pitää yllä systeemiä, joka pakottaa osan ihmisistä kerjäämään. Oikea ratkaisu olisi pyrkiä muuttamaan niitä rakenteita, jonka vuoksi ihmiset joutuvat kerjäämään. Yksittäisen yksilön pelastaminen varmistaa monien kärsimisen ja sen että systeemi pyörii jatkuvasti. Ainoa oikea keino on pyrkiä muuttamaan systeemiä. Tosin seurauksena saattaa olla yksilön kärsimys.
Kotimaisten kerjääjien kohdalla taas voisi sanoa, että annettu raha muuttuu suurella todennäköisyydellä alkoholiksi. Näin ollen rahaa antava ihminen itse asiassa vain ylläpitää tuhoisaa noidankehää, eikä rahan antamista voi pitää aitona lähimmäisenrakkautena. Lähimmäisenrakkaushan pyrkii aina kohteensa parhaaseen. Raha tulisi siis ohjata sosiaalityöhön, joka pyrkii auttamaan kerjääjiä.
Joku toinen taas voisi huomauttaa, että tuollainen päättelyketju edellyttää melkoista yleistämistä. Emmehän me voi varmuudella tietää, mihin kadulla kerjäävälle annettu raha menee. Emmehän me voi varmuudella tietää edes sitä, että ongelmien taustalla on juuri alkoholi. Joku voisi jopa sanoa, että onko rahansaajan motiiveilla mitään väliä, jos antaja vilpittömästi uskoo tekevänsä oikein? Joku voisi myös huomattaa, että onko oikein olla antamatta rahaa ja siten rangaista nälkää näkevää ihmistä, koska hän on juonut yhteiskunnalta saamansa avut? Et saa rahaa ruokaan, mitäs joit rahasi, kikkeliskokkelis, oma vika pikku sika? Joku voisi vieläpä sanoa, että onko yksittäinen ihminen loppujen lopuksi missään vastuussa lähimmäisensä teoista?
Kristillinen näkemyshän on, että ihminen ei ole vastuussa yksin itsestään, vaan jossain määrin myös lähimmäisestään. Kehottaahan Paavalikin tukemaan "heikompia veljiä". Ja nimenomaan auttamaan heitä. Ja tämänkin voi tietysti sitten tulkita monella tavalla. Tuleeko auttaa "oireita" (ja antaa rahaa) vai tuleeko auttaa "sairautta" (ja ohjata raha avunsaajalle jotain muuta kautta)?
Ja sitten taas toisaalta, itse annan helpommin rahaa, jos kerjääjä suoraan sanoo aikovansa ostaa kaljaa. Se on rehellistä. Ja se palkitaan, siitäkin huolimatta, että olen mielessäni päätynyt tulokseen, ettei liiallista alkoholinkäyttöä pitäisi tukea. Samoin annan rahaa helpommin "rantojen miehille" kuin "rantojen naisille". Mistä tämä sitten johtuu? Kaiketi taustalla vaikuttavat tiedostomattomat ja osittain sovinistisekin rooliasetelmat, joissa naisella on tietyt roolit, joista hän ei saa langeta. Toisaalta sitäkin voi sitten miettiä, että kenen asema on kaikkein traagisin. "Rantojen naisen", joka katuojaan putoamisen ohella joutuu kärsimään asemastaan "epänaisena"? Vai "rantojen miehen", jonka katuojaan putoamista kukaan ei pidä edes erityisen traagisena? Kaiketi se riippuu kenen kannalta asiaa katsoo. Ja toisaalta voi - täysin oikeutetusti - huomauttaa myös, ettei sukupuolella pitäisi olla mitään merkitystä, kun puhutaan kärsivistä ihmisistä.
Oli miten oli, onko olemassa mitään sellaista ratkaisua, jota noudattamalla sitä ei tuntisi itseään jokseenkin kaksinaamaiseksi ja tekopyhäksi paskiaiseksi?
sunnuntai 4. toukokuuta 2008
Vapun jälkipuintia
Vappu sitten tuli ja meni. Täytyy sanoa, että itse en välitä vapusta juhlana lainkaan. Muistaakseni joskus lapsena pidin siitä, mutta silloinkin lähinnä munkkien ja serpentiinin takia. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä ontommaksi juhlaksi vappu tuli. En keksinyt sille mitään sisältöä enkä näin ollen myöskään mitään tapaa juhlistaa sitä. En ole suuremmin kiinnostunut politiikasta ja ylioppilaslakinkaan esittely ei ole puhutellut. Kaikkein eniten minua kuitenkin vaivaa vappuun liittyvä "pakko pitää hauskaa"-mentaliteetti. Varsinkin, kun siihen liittyy useimmiten jonkinasteinen oletus/edellytys humalatilasta.
Ylipäätänsä olen huomannut, että suurin osa perinteisistä juhlista ei itse asiassa merkitse minulle mitään. Juhannus menee pitkälti samaan kastiin vapun kanssa. Sitä ei meillä suuremmin kotona vietetty, mielipiteeni mökkielämästä olen kertonutkin jo täällä kerran ja ryypiskely ei kesälläkään kiinnosta.
Uusivuosi on sitten se talven pakollinen hauskanpitojuhla. Minkä lisäksi siihen on yhdistetty pienimuotoiset räjähteet. Lapsena ne olivat kivoja, mutta sittemmin aloin laskeskelemaan että paljonko yksi tuollainen valotussahdus maksaa ja paljonko se sotkee. Päädyin tulokseen, että ei ole sen arvoista. Minkä lisäksi myönnän että olen aina pikkuisen pelännyt erilaisia räjähteitä.
Tämä syksyn uusi juhla Halloween ei puhuttele myöskään missään muodossa. Sillä ei ole minulle uskonnollisessa mielessä yhtään mitään merkitystä (juhlahan liittyy pakanuuteen ja nyttemmin uuspakanuuteen) ja ryypiskely naamiaisasussa... no ei kiitos.
Pääsiäinen on uskonnollisessa mielessä valtavan tärkeä juhla, mutta aika vaikea minun on siihenkään saada mitään juhlafiilistä. Oikeastaan ainoa juhla, josta voin sanoa todella pitäväni ja johon saan "juhlafiiliksen", on joulu.
Tavallaan tässä huomaa sen, miten riippuvaisia me toisaalta olemme perinteistä. Toisaalta se kuvaa myös liikayrittämistä ja juhliin liittyviä suorituspaineita. Armeijassa minut arvioitiin luokkaan, jonka sietokyky paineen keskellä ei ole paras mahdollinen. "Pakko pitää hauskaa"-juhlien paineet ylittävät kenties paineensietokykyni. Niinpä olenkin sitten vain päätynyt luovuttamaan.
Ylipäätänsä olen huomannut, että suurin osa perinteisistä juhlista ei itse asiassa merkitse minulle mitään. Juhannus menee pitkälti samaan kastiin vapun kanssa. Sitä ei meillä suuremmin kotona vietetty, mielipiteeni mökkielämästä olen kertonutkin jo täällä kerran ja ryypiskely ei kesälläkään kiinnosta.
Uusivuosi on sitten se talven pakollinen hauskanpitojuhla. Minkä lisäksi siihen on yhdistetty pienimuotoiset räjähteet. Lapsena ne olivat kivoja, mutta sittemmin aloin laskeskelemaan että paljonko yksi tuollainen valotussahdus maksaa ja paljonko se sotkee. Päädyin tulokseen, että ei ole sen arvoista. Minkä lisäksi myönnän että olen aina pikkuisen pelännyt erilaisia räjähteitä.
Tämä syksyn uusi juhla Halloween ei puhuttele myöskään missään muodossa. Sillä ei ole minulle uskonnollisessa mielessä yhtään mitään merkitystä (juhlahan liittyy pakanuuteen ja nyttemmin uuspakanuuteen) ja ryypiskely naamiaisasussa... no ei kiitos.
Pääsiäinen on uskonnollisessa mielessä valtavan tärkeä juhla, mutta aika vaikea minun on siihenkään saada mitään juhlafiilistä. Oikeastaan ainoa juhla, josta voin sanoa todella pitäväni ja johon saan "juhlafiiliksen", on joulu.
Tavallaan tässä huomaa sen, miten riippuvaisia me toisaalta olemme perinteistä. Toisaalta se kuvaa myös liikayrittämistä ja juhliin liittyviä suorituspaineita. Armeijassa minut arvioitiin luokkaan, jonka sietokyky paineen keskellä ei ole paras mahdollinen. "Pakko pitää hauskaa"-juhlien paineet ylittävät kenties paineensietokykyni. Niinpä olenkin sitten vain päätynyt luovuttamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)