Tänään taas leikin kuuro-sokea-mykkää ja olin niin kuin en olisi lainkaan kuullut tai nähnyt perässäni kävelevää "rantojen naista", joka käsi ojossa yritti herättää huomioni saadakseen rahaa. "Herra, herra..." huudot korvissani kaikuen marssin määränpäähäni, jonne nainen ei minua seurannut. Tunsin itseni pahimman luokan fariseukseksi (siis sellaiseksi jollaiseksi heidät UT:ssa kuvataan).
Miten kerjäläisiin tulisi suhtautua on ollut tämän kevään iso puheenaihe Helsingissä, jonne odotetaan saapuvan kotimaisten kerjäläisten lisäksi joukko romanialaisia kerjääjiä. Antaako rahaa vaiko ei? Rahan antaminen on monesti se helppo ratkaisu, jolla saa omatuntonsakin vaiennuttua, mutta olen miettinyt, että onko se loppujen lopuksi oikein? Mikä olisi se lähimmäisenrakkaudelle oikeutta tekevä teko?
Osa piispoista ja papeista on korostanut sitä, että kerjäläiselle annettu raha ei ole oikea ratkaisu. Se on vain ihmisen keino hillitä oman omatuntonsa ääni muutamalla kolikolla, joka itse asiassa vain pitää yllä systeemiä, joka pakottaa osan ihmisistä kerjäämään. Oikea ratkaisu olisi pyrkiä muuttamaan niitä rakenteita, jonka vuoksi ihmiset joutuvat kerjäämään. Yksittäisen yksilön pelastaminen varmistaa monien kärsimisen ja sen että systeemi pyörii jatkuvasti. Ainoa oikea keino on pyrkiä muuttamaan systeemiä. Tosin seurauksena saattaa olla yksilön kärsimys.
Kotimaisten kerjääjien kohdalla taas voisi sanoa, että annettu raha muuttuu suurella todennäköisyydellä alkoholiksi. Näin ollen rahaa antava ihminen itse asiassa vain ylläpitää tuhoisaa noidankehää, eikä rahan antamista voi pitää aitona lähimmäisenrakkautena. Lähimmäisenrakkaushan pyrkii aina kohteensa parhaaseen. Raha tulisi siis ohjata sosiaalityöhön, joka pyrkii auttamaan kerjääjiä.
Joku toinen taas voisi huomauttaa, että tuollainen päättelyketju edellyttää melkoista yleistämistä. Emmehän me voi varmuudella tietää, mihin kadulla kerjäävälle annettu raha menee. Emmehän me voi varmuudella tietää edes sitä, että ongelmien taustalla on juuri alkoholi. Joku voisi jopa sanoa, että onko rahansaajan motiiveilla mitään väliä, jos antaja vilpittömästi uskoo tekevänsä oikein? Joku voisi myös huomattaa, että onko oikein olla antamatta rahaa ja siten rangaista nälkää näkevää ihmistä, koska hän on juonut yhteiskunnalta saamansa avut? Et saa rahaa ruokaan, mitäs joit rahasi, kikkeliskokkelis, oma vika pikku sika? Joku voisi vieläpä sanoa, että onko yksittäinen ihminen loppujen lopuksi missään vastuussa lähimmäisensä teoista?
Kristillinen näkemyshän on, että ihminen ei ole vastuussa yksin itsestään, vaan jossain määrin myös lähimmäisestään. Kehottaahan Paavalikin tukemaan "heikompia veljiä". Ja nimenomaan auttamaan heitä. Ja tämänkin voi tietysti sitten tulkita monella tavalla. Tuleeko auttaa "oireita" (ja antaa rahaa) vai tuleeko auttaa "sairautta" (ja ohjata raha avunsaajalle jotain muuta kautta)?
Ja sitten taas toisaalta, itse annan helpommin rahaa, jos kerjääjä suoraan sanoo aikovansa ostaa kaljaa. Se on rehellistä. Ja se palkitaan, siitäkin huolimatta, että olen mielessäni päätynyt tulokseen, ettei liiallista alkoholinkäyttöä pitäisi tukea. Samoin annan rahaa helpommin "rantojen miehille" kuin "rantojen naisille". Mistä tämä sitten johtuu? Kaiketi taustalla vaikuttavat tiedostomattomat ja osittain sovinistisekin rooliasetelmat, joissa naisella on tietyt roolit, joista hän ei saa langeta. Toisaalta sitäkin voi sitten miettiä, että kenen asema on kaikkein traagisin. "Rantojen naisen", joka katuojaan putoamisen ohella joutuu kärsimään asemastaan "epänaisena"? Vai "rantojen miehen", jonka katuojaan putoamista kukaan ei pidä edes erityisen traagisena? Kaiketi se riippuu kenen kannalta asiaa katsoo. Ja toisaalta voi - täysin oikeutetusti - huomauttaa myös, ettei sukupuolella pitäisi olla mitään merkitystä, kun puhutaan kärsivistä ihmisistä.
Oli miten oli, onko olemassa mitään sellaista ratkaisua, jota noudattamalla sitä ei tuntisi itseään jokseenkin kaksinaamaiseksi ja tekopyhäksi paskiaiseksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti