Kirjoitin pääsiäisaikana lyhyen tekstin (sivumennen sanoen, mitä nämä blogijutut oikein ovat? Artikkeleita?) Mel Gibsonin kohuelokuvasta "Passion of the Christ", jonka taustalla vaikuttaa klassinen sovitusoppi, jossa synnitön Jumalan Poika kärsimyksellään ja kuolemallaan sovittaa ihmiskunnan synnin. Tämän sanoman Gibson pyrkii elokuvallaan tuomaan kotikatsomoihin. Tarkoitukseni oli jatkaa aiheesta myöhemmin lisää, mutta en sitten saanut aikaiseksi. Ennen kuin nyt.
Omat tunteeni elokuvan suhteen ovat hieman kaksijakoiset. Toisaalta se on mielestäni vaikuttava elokuvaelämys. Itse tarinan ohella asiaan saattaa vaikuttaa sekin, että elokuvan väkivalta pistää omankin adrenaliinin liikkeelle. Sitten taas toisaalta elokuvassa on myös ilmeisiä heikkouksia. Varsinkin kun on nähnyt elokuvan muutaman kerran, nämä heikkoudet alkavat pistämään jo silmään. Yksi niistä on elokuvan väkivaltaisuus. Se shokeeraa, mutta sitten se alkaa jo puuduttaa. Lopulta katsoja huomaa päätyvänsä siihen (ehkä aika huolestuttavaankin mielentilaan), jossa hän vain miettii välinpitämättömästi että kuinkakohan monta kertaa Jeesus vielä ehtii kaatua ristinsä kanssa ennen kuin hänet vihdoinkin saadaan naulittua sille.
Vaikka Gibsonin elokuva nojaakin klassiseen sovitusoppiin, Gibson nojaa siihen äärimmäisyyksiin asti. Jeesuksen kärsimys saa elokuvassa yli-inhimilliset mittapuut. Ensimmäisten minuuttien jälkeen väkivallalla ei ole loppua. Jeesusta lyödään, potkitaan ja raahataan pitkin maata. Tämä korostuu erityisesti liki 10 minuuttia kestävässä ruoskintakohtauksessa, jossa kamerakulmat kuvaavat tarkasti miten veri roiskuu ja liha repeää, roomalaiset pilkkaavat ja vaihtavat koko ajan yhä järeämpään aseistukseen (piikkipamppuun ei sentään ehditä päästä). Sitten mennäänkin ristiinnaulittavaksi, jokainen naulanisku kuvataan, Jeesuksen käsi revitään sijoiltaan, jotta se saataisiin naulanreiän päälle ja ristiinnaulitun Jeesuksen ristiä vielä käännellään edes takaisin. Luotaantyöntävimmässä kohtauksessa korppi puhkaisee Jeesusta pilkkaavan ryövärin silmän.
Väkivalta kuvataan oudon kaksijakoisesti: toisaalta väkivallan seuraukset kuvataan ikävinä ja luotaantyötävinä, mutta samalla sillä mässäillään armotta. Tämä omituinen kaksijakoisuus saattaa olla myös syynä elokuvan menestykseen. Se on toisaalta inhottavaa, mutta toisaalta sen kuvakieli on meille televisioväkivallan keskellä kasvaneiden keskuudessa tuttua huttua. Elokuvan hidastukset ja vaihtuvat kamerakulmat tekevät väkivallasta viihdettä. Ei ehkä tyypillistä elokuvaviihdettä, mutta viihdettä yhtä kaikki. Lisäksi elokuvan väkivallalla on tarkoitus. Jokainen isku, jokainen veripisara (tai litra tässä tapauksessa) on tarkoituksenmukaista Jeesuksen mission toteuttamiseksi.
Gibsonin kuvaama Jeesus kyllä kärsii, mutta hän kärsii kuin elokuvien supersankari. Kun roomalaiset ovat piesseet Jeesuksen selän jauhelihaksi, verinen sankari nousee pystyyn vielä kerran. Samaistuminen häneen on vaikeaa, mutta se ei luultavasti ole Gibsonin tarkoituskaan. Tarkoitus on korostaa Jeesuksen sovituskuoleman merkityksen suuruutta ja ainutlaatuisuutta. Sovitus koostuu siitä yli-inhimillisestä tuskasta, jota Jeesus kokee. Tämä näkökulma elokuvaan on eräiden tutkijoiden arvioiden mukaan tullut 1800-luvulla eläneen katolisen nunnan Anne Catherine Emmerichin ristiinnaulitsemista koskevista näyistä. Joidenkin kriitikoiden mukaan jopa siinä määrin, että elokuvan nimen tulisi olla "Passion of the Christ Anne Catherine Emmerichin mukaan".
Ottaen huomioon, että Raamatussa Jeesuksen ristiinnaulitseminen kerrotaan hyvin lakonisesti ilman yksityiskohtia (ruoskiminenkin vain yhdellä lauseella), onkin jopa hieman "huvittavaa" miten värikäs kuvaus siitä on saatu aikaiseksi. Toisaalta ristiinnaulitseminen mitä luultavammin oli veristä ja luotaantyöntävää eikä sitä sinällään ole tarvis "pestä puhtaaksi". Kuitenkin evankeliumien vähäpuheisuus yksityiskohdista saattaa olla itseasiassa suurta sielunhoidollista viisautta: maailma, joka on väkivallan kyllästämä, ei tarvitse hehkutusta jonkun yksittäisen väkivaltakuoleman julmuudesta. Sellainen johtaa kovin helposti vaikeisiin kysymyksiin siitä, että oliko Jeesuksen kuolema todella ainutlaatuinen puhtaassa fyysisen kärsimyksen mittakaavassa. Gibsonin vastaus näyttäisi olevan, että oli, mutta useimmat saattavat olla tässä asiassa eri mieltä. Edessä saattaisi olla väittely, jota armeijassa kutsuttiin "kikkelinvenytyskilpailuksi". Termiä tuskin tarvitsee kummemmin selittää. Sanottakoon vain, että kikkelinvenytyskilpailuissa kamppaillaan siitä kenellä on asiat parhaiten. Tai tässä yhteydessä siitä kenellä on asiat huonoiten.
Koska "Passion of the Christ" herättää kriittisiäkin kysymyksiä kristinuskosta on todennäköistä, että se ei koskaan tule nousemaan esimerkiksi rippikoulujen elokuvaksi. Siitä pitää huolen elokuvan täysin ansaittu k-18 ikärajakin. Tosin jossain vaiheessa huhuttiin, että Gibson aikoisi valmistaa elokuvasta leikatun, vähemmän väkivaltaisen version. Johon tosin irvileuat ovat todenneet että silloin elokuva kestäisi vain 15 minuuttia. Joista siitäkin 5 minuuttia olisi lopputekstejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti