Kerjäämisongelma

Luulin joskus, että kerjäävä koira, jonka rävähtämätön syyttävä katse seuraa jokaista suupalaasi, on ärsyttävä, mutta olin väärässä. Kolme kerjäävää kissaa ja kerjäävä koira vievät voiton.

Kun kävin jääkaapilla hakemassa jotain välttämätöntä syötävää, mukanani oli vain koira, joka muutenkin seurailee minua kuin hai laivaa. Se asettui istumaan taakseni, jotta olisi heti hollilla, kun kääntyisin jääkaapilta pois. Kun sitten käännyin, havaitsin tulleeni piiritetyksi. Koiran rinnalle oli ilmestynyt kolme kissanpentua ja yhdessä ne muodostivat eteeni puolikaaren. Takana pakoreitin tukki jääkaappi.

Mutisin jotain kerjäävistä elukoista, jolloin yksi kissanpennuista nousi seisomaan jalkaani vasten. Joko se uskoi olevansa sievä (ja ansaitsevansa makupalan) tai sitten se oli malttamaton. Epäilen jälkimmäistä, vaikka sievältä se kyllä näytti. Taisin sanoakin sen sille. Sen veli oli kuitenkin vielä kärsimättömämpi ja ponkaisi paikaltaan yläilmoihin tarrautuen kynsillään rintakehääni ja lähti siitä kipuamaan ylemmäs.

Sanoin ruman sanan ja aika kovaa, osittain säikähdyksestä ja osittain moraalisesta närkästyksestä sellaista kerjäämistyyliä kohtaan, jossa tungetaan suuhun asti. Sitten ajoin joka ikisen karvanaaman ulos keittiöstä ja puhisin hetken kiukkuani.

No annoin kyllä sitten koiralle pienen makupalan. Sehän oli ollut kiltisti.

Ja sai ne kissatkin vähän, mutta syövät sitä niin hitaasti, että koira ajoi ne muutamalla haukahduksella pois ja vei makupalan. Elämä on karua.

Mies ja haitari, osa II

Kadullani esiintynyt hanuristi on päässyt uutisiin: Poliisi häätää kerjääviä hanuristeja. Vaikuttaisi siltä, että kyseessä on oikein soittajaperhe, joka katusoiton lisäksi on erikoistunut metro ja ratikkamusisointiin.

Koira-actionia Ärrän hyllyllä

Jos kysyt 70-luvulla varttuneelta kuka tai mikä on Hopeanuoli, vastaus on luultavasti: "Intiaanipäällikkö siitä sarjakuvasta." Jos kysyt saman kysymyksen 80-90-luvuilla varttuneelta, vastaus on "Hopeanharmaa akita-koira siitä piirretystä."

Hopeanuolta voi varmaan ihan hyvällä omallatunnolla kutsua kulttiteokseksi - ainakin Suomessa. Se on jaksanut pitää pintansa 1980-luvun lopusta 2010-luvulle. Minä tutustuin Hopeanuoleen muistaakseni vuonna 1989 ja se kuuluu eittämättä lapsuuden suosikeistani siihen joukkoon, joka on kestänyt ajan hammasta ehkä parhaiten, vaikka sitä katsoessa välillä naurattaakin jo nykyisin. Vai johtuisiko se nauru pikemminkin nostalgiasta ja oman lapsuuden muistelusta?

Mutta mikä Hopeanuoli siis on? Teknisesti katsoen Hopeanuoli - sellaisena kuin sen suomalaiset ensin oppivat tuntemaan - oli neljään VHS-kasettiin mahdutettu japanilainen piirretty sarja, joka kertoi hopeanharmaasta akita-koirasta, joka varttuu jossain päin Japania karhukoiraksi ja taistelee ystävineen Akakabuto-nimistä karhua vastaan. Sarjasta tuli - syystä tai toisesta- suosittu, vaikka varsinkin neljäs VHS on niin täynnä selittämättömiä juonenkäännöksiä ja täysin käsittämättömiä tapahtumia ja ohimeneviä viittauksia asioihin joita ei koskaan ole katsojan tietämyksen mukaan edes tapahtunut. Jopa kahdeksanvuotias pystyi sitä katsoessa tajuamaan, että nyt ei ole enää päätä eikä häntää tässä juonessa.

Aika toi sitten aikanaan selityksen sille, että miksi niin.

Sitten tuli internet ja maailma alkoi muutenkin laajeta. Opittiin, että tämänkaltaista japanilaista piirrettyä sanotaan animeksi. Opittiin, että on olemassa myös japanilaista sarjakuvaa, jota sanotaan mangaksi. Opittiin, että niin kuin länsimaissa elokuvaa tuntuu edeltävän kirja, Japanissa animea edeltää usein manga. Saatiin selville, että Hopeanuolikin aloitti seikkailunsa sarjakuvassa.

Hopeanuolen luojaksi paljastui japanilainen Yoshihiro Takahashi ja hänen teoksensa "Ginga Nagareboshi Gin" niminen manga julkaistiin Japanissa vuosina 1983-1987. Se koostui 18 osasta, joista aikanaan valmistui animesarja, johon kuului 21 jaksoa. Näistä jaksoista taas koostettiin Suomessakin julkaistut VHS-kasetit vahvasti sensuroituina ja leikattuina. Leikkausjäljestä tuli epätasainen ja tarinan päätösjaksot "silvottiin" lähes kokonaan tunnistamattomaksi. Moni jakso myös päätyi kokonaan leikkaamon lattialle, mikä selitti oikeastaan kokonaan neljännen kasetin tarinan järjettömyyden.

Faniyleisö alkoi tietysti toivoa, että jonain päivänä nämä jaksot voitaisiin nähdä myös Suomessa, varsinkin kun tänne (niin monen muun länsimaan tavoin) pyyhälsi anime- ja mangavillitys. Lopulta vuonna 2003 pitkä odotus ja mankuminen palkittiin, kun FutureFilm julkaisi viiden DVD-levyn boxin, jossa oli kaikki 21 jaksoa, japaninkielisinä tietysti. Minäkin sen ostin ja kiikutin kotiin (ja maksoin siitä sen hetkisen hinnan, noin 80 euroa), missä koira sen sitten aikanaan söi. Tosijuttu. Myös se varsinainen klassikko eli sensuroitu ja aiemmin VHS:llä nähty versio suomiduppauksineen sai oman DVD-julkaisunsa.

Sitten alettiin odottamaan jatkoa. Yoshiro ilmeisesti piti luomastaan maailmasta ja henkilöhahmoista ja teki lisää mangaa seikkailevista koirista. Oman osansa ovat saaneet (perinteisten jatko-osien tapaan) niin Hopeanuolen isä, poika ja pojanpoikakin. Hopeanuolen pojan seikkailuista tehtiin myös anime ja se julkaistiin melko pian myös Suomessa.

Mutta alkuperäistä mangaa vain kaivattiin. Minäkin taisin kerran pistää nimeni johonkin internetlistaan, jossa "sitouduin" ostamaan Hopeanuoli-omakustannetta suomenkielellä käännettynä. No, se juttu kuivui kokoon ja niin innoissani en sentään jaksanut olla, että olisin tilannut mangaa englannin- tai jopa japaninkielisenä. Mutta myönnän harkinneeni.

Tänä vuonna kustannusyhtiö Tammen alaisuudessa toimiva yhtiö Punainen Jättiläinen ilmoitti alkavansa julkaista manga-Hopeanuolta. Kerran kuussa pitäisi ilmestyä yksi osa 18-osaisesta sarjasta. Koira-action-sarjakuvaa on siis luvassa pitkäksi aikaa.  Ensimmäiset kolme osaa on myös jo julkaistu ja minäkin (myöhäisheränneenä) kävin hakemassa jo omani pois. Ikäraja 13-vee.

Sen, että sarjan kaikki päähenkilöt (paria ensimmäistä osaa lukuunottamatta) ovat joko puhuvia koiria, susia tai karhuja, ei pidä antaa hämätä itseään. Ei myöskään japanilaisen piirrostyylin, jonka mukaisesti päähenkilö/sankari Hopeanuoli on isosilmäinen pallopää. Ikäraja ei ole vailla perusteita. Jos sarjan ideaa pitäisi kuvailla vihkiytymättömille, niin voisi sanoa, että Hopeanuoli on eräänlainen Jack Londonin hyytävien eläintarinoiden, kauhuelokuvien ja fantasian välinen risteytymä. Tarina alkaa viattomasti, mutta melko pian jo veri lentää kaaressa ja hirviökarhu riepottaa hampaissaan metsästyskoiria. Myöhemmissä osissa onkin sitten luvassa jo saippuaoopperaa ja machiavellimaisia juonitteluja koira- ja susilaumoissa ja homma kääntyy eräänlaiseksi samuraiviihteeksi.

Mies ja haitari

Romanialainen mies ja haitari ilahduttavat tällä hetkellä kotikatuni asumistoa. Mies kulkee haitarin kera pitkin poikin katua talojen ikkunoiden alla ja soittaa kansansävelmää haitarilla. Välillä mies pysähtyy ja katselee toiveikkaasti ylös. Hetken kesti ennen kuin tajusin miksi: esiintyjä toki odottaa että ylhäältä ikkunoista tipahtelisi palkkarahaa.

Hyvinhän tuo soittaa, mutta repertuaariin näyttää kuuluvan vain yksi kappale. Ja hyvin se myös kuuluu oli mies kadun kummassa päässä tahansa tai suoraan ikkunan alla.

Lokki

On kuuma, mutta ei vielä niin tukahduttavan kuuma kuin olen pelännyt. Pidän ikkunaa auki ympäri vuorokauden, mutta nyt siitä koituu jo melkoisia äänihaittojakin.

Ulkona parvi harmaalokkeja on kirkunut yhteen menoon jo puolitoista tuntia. Kun ne aloittivat metelöintinsä, kurkkasin ikkunasta ulos nähdäkseni syyn tähän faunan villiintymiseen. Joku oli heittänyt maantiellä kolme avaamatonta leipäpussia. Näemmä Vaasan ruispaloja ja kaksi pakettia ranskanleipää. Lokit tietysti iskivät tämän yltäkylläisen aterian kimppuun kuin siat limppuun, huutavat ja tappelevat. Humalainen mies jahtasi niitä pitkin katua, huitoi käsillään ja huusi lokkeja olemaan hiljaa. Huojui niin pahasti että aloin jo ajatella että tätä menoa painovoima vie voiton ja mies ottaa otsallaan lähikontaktin asfalttiin. Ei ottanut, vaan mies juoksi vauhtiin päästyään huojuen keskellä tietä pois näkyvistä ja pois näyttämöltä.

Yllättävän nopeasti ne saivat leipäpussit revittyä auki ja pääsivät leipien kimppuun. Nyt, puolitoista tuntia myöhemmin, leivät ovat jo melkein kadonneet ja kirkuminen on hieman vaientunut. Mutta vain hieman. En tiedä kuka leivät jätti tiensyrjään. Putosivatko ne vahingossa vai oliko taka-ajatuksena oikein jokin filosofia. Viime aikoina täällä on muutenkin alkanut näkymään todella paljon ruonjätteitä, tyhjiä jogurttipurkkeja, leipäpussejä ja niin edelleen. Epäilin jopa yhtenä aamuna, että olisiko joku kettu tai vastaava mennyt repimään jonkun roskapussin rikki, sen verran jätettä kaduilla lojui.

Mutta niin se vain elämä on valintoja täynnä. Joko nautit hiljaisuudesta ja hikoat tai kuuntelit lokkien rääkymistä ja olosi on suhteellisen mukava. Se on pääkaupunkiseudun kesää se.

Jumalkuvista

Miksi teologia on tärkeää kirkolle, vaikka teologisesta tiedekunnasta tulee vain "ateisteja alttarille" (siteeraten erästä kirjaa).

Ajattelen, että teologia on tärkeää, koska Raamattu on ristiriitainen. Koen, että sen käsittäminen ja ymmärtäminen on tärkeää. Jos luemme Raamattua kirjaimellisesti, tietämättä kirjasta mitään, sotkeudumme sen luomiin kuvioihin. Kun ymmärrämme, että Raamattu koostuu erilaisista ja eri-ikäisistä traditioista, jotka on keinotekoisesti liitetty yhteen ja muokattu satojen vuosien ajan erilaisten kulttuurien, uskontojen ja yhteiskuntien vaikutuskentässä, tekstien ymmärtäminen "helpottuu".

Raamatun teksteissä kohtaamme erilaisia jumalakuvia ja jumalakäsityksiä, jotka muotoutuivat ihmisen ja hänen elinolojensa kehityksen myötä. Kohtaamme Raamatun sivuilla heimojumalan, soturijumalan, kaupunginjumalan, kuninkaan jumalan. Tuhansien vuosien kuluessa monia jumalkäsityksiä on nivoutunut yhteen hahmoksi, jota nykyään kutsumme Jumalaksi.

Monesti Raamatun tekstit puhuvat toisiaan vastaan. Eri jumalkuvat eivät sovi yhteen, vaan tuntuvat riitelevän keskenään. Jos yrittää sovittaa ne kaikki yhteen, niin lopputulos on skitsofreeninen. Tai sitten täytyy ummistaa silmänsä Raamatun teksteiltä ja valita sieltä vain ne kohdat, jotka tuntuvat sopivan itselle.

Minusta taas se ei ole oikea tie. Emme me puolusta Jumalaa olemalla kritiikittömiä. Meistä ei tule pyhiä, jos ummistamme silmämme ristiriidoilta, taikauskolta ja siltä, mikä tosiasiassa on kiusallisen alkukantaista ja epäolennaista. Emme voi pitää kiinni itäisen Välimeren jokaisesta jumaluudesta ja jumalakuvasta, jotka aikoinaan hivuttautuivat siihen kokonaisuuteen, jota Vanhan testamentin tekstit kutsuvat mm. nimellä JHWH, Jahve.

Eikä meidän tarvitsekaan pitää. Uskon ja tunnen, että Raamatussa on myös se jumalallisuus, mutta sen tunteminen ei edellytä kaikesta kiinni pitämistä. Niin kuin ihmiskunta on jättänyt taakseen Zeuksen, Torin ja Ukko Ylijumalan, voimme mielestäni jättää taaksemme myös niiden aikalaiskuvan Jahvesta.