Kipiä

Heräilin yöllä kurkkukipuun. Aamulla yskin ja kröhin koko matkan työpaikalle, jossa jatkoin yskimistä kipeällä kurkulla. Jossain vaiheessa kurkusta ei enää irronnut "limaa", mutta yskiminen jatkui: nyt se teki pelkästään kipeää. Juominen helpotti kurkun kutinaa ja karvastelua.

Sitten alkoi lähteä ääni. Puheeni on melkoista kähinää ja saadakseni sen kuulumaan minun oli köhittävä - mikä tietysti sattui. Kurkkupastillit toivat hetkellistä, mutta loppujen lopuksi vain nimellistä helpotusta.

Joten niin siinä sitten kävi, että ensimmäistä kertaa elämässäni haen sairaslomaa töistä. En ole ihan oikeasti ollut koskaan aiemmin poissa töistä. Se oli vaikea päätös, sillä minä olen aina ollut "kiltti poika", jonka mielestä töihin ja kouluun mennään vaikka pää olisi irti. Kipuilin pitkän aikaa päätökseni kanssa, mutta lopulta keho teki päätöksen puolestani. Nyt niellessä kurkun lisäksi vihloo myös korva.

Soitto työnjohdolle ja nyt kärvistelen perusteettoman syyllisyydentunnon kanssa. Varsinkaan kun työnjohto ei tietenkään hyppinyt riemusta. Mielestäni tein kuitenkin reilusti: ilmoitin asiasta jo nyt, enkä vasta aamulla. Ja minä olen mielestäni ihan oikeasti kipeä. Minä en ole lintsari, en pinnari, vaan kipeä (hoen näitä asioita rauhoittaakseni kipakkaa yliminää).

Neuroottinen minä miettii: mitä jos huomenna heräät elämäsi kunnossa? Mitä jos lääkäri ei usko sinua? Mitä jos sinulle ei kirjoitetakaan sairaslomaa? Mitä jos käy kuin armeijassa, jossa hoitaja kuunneltuani selityksiäni minua vaivaasta väsymyksestä (silloin kyllä pinnasin - tai siis yritin - myönnän sen) tokaisi vain että: "kevätväsymys" ja antoi keppiä niin että napsahti (KP eli "keppi", Kelpaa Palvelukseen).