Olen lentopallokentän omistaja

Opin tuossa jokin aika sitten, että jos osallistuu talkoisiin, niin sitä omistaa talkootyönsä kohteen. Se yllätti minut, mutta uskottavahan se on, kun aikuiset - minuakin vanhemmat - miehet niin isoon ääneen väittävät.

Pidettiin seurakuntanuorille telttaleiri nuorisotalon takapihalla. Samalla takapihalla on myös lentopallokenttä. Katselimme työkaverin kanssa ikkunasta, kun yllättäen pihalle telttoja pystyttävien nuorten joukkoon alkoi ilmestyä aikuisia miehiä pallon kanssa, ilmeisenä aikomuksenaan pistää turnaus pystyyn. Otimme kaverin kanssa kivi-paperi-sakset-pelin ratkaistaksemme kumpi kävisi sanomassa miehille, että meillä on tässä yksi juttu nyt menossa, että pelikenttä ei ole käytettävissä (muuten sitä saa vapaasti käyttää).

Työkaveri hävisi ja lähti suorittamaan tehtävää, jota kumpikaan meistä ei halunnut tehdä - koska ei ole mukavaa pilata toisten iloa olemalla "tylsimys", vaikka sen kohteliaasti tekeekin.

Kävi sitten ilmi, että nämä kaverit eivät välittäneet kohteliaisuuksista, vaan antoivat tulla täyslaidallisen. He olivat tämän saatanan kentän rakentaneet ja heillä oli oikeus sitä käyttää ja me voisimme saatana mennä telttailemaan jonnekin muualle.

Kenttä oli kylläkin seurakunnan takapihalla, samoin kuin hiekka ja verkko oli seurakunnan ostamaa (silloin yli 10 vuotta sitten, kun kenttä talkoilla rakennettiin). Mutta seurakunnan se ei silti ilmeisesti ollut.

Tosin ei se enää ole noiden miestenkään. Haravoin sen ihan piruuttani leirin jälkeen vapaaehtoisesti, joten kenttä on nyt minun. Ilmoitin tosin että voisin vuokrata sen edullisesti seurakunnalle. Työkaveri käski minun pitää kenttäni, joten nyt aion viedä sen asunnolleni heti kun saan jostain kottikärryt, jolla kuljettaa hiekka.

Riparin jälkeen, osa II

Kesän viimeinen rippikoululeiri on nyt päättynyt ja täytyy sanoa, että oli taas hyvä leiri, vaikka väsyttääkin taas ihan vietävästi. Hyvin tuo vie voimat tuollainen rippileiri, vaikkei se fyysisesti kovinkaan raskasta ole. Luulen, että kaikkein eniten rippileirillä uuvuttaa se oman fiiliksen ja tunnetilan rajukin vaihtelu. Kun menee hyvin, on oma fiilis korkealla ja sitten kun taas menee huonosti (esim. huomaa että jollain leiriläisellä ei ole mukavaa jne. ) omakin tunnetila putoaa syöksykierteellä alas. Noustakseen sieltä taas kohta ylös.

Isoset ja leiriläiset olivat hienoja tyyppejä taas kerran, samoin ohjaajakollegat. Tosin sain tänään kuulla, että työkaverini - tai siis ne ihmiset, joiden kanssa teen töitä, kavereitahan me emme ole (leirihuumoria) - ovat löytäneet tämän blogin. He joutuvat nyt sitten valitettavasti miettimään että olenko tosissani vai olenko vain kohtelias, koska en viitsi selitellä kirjoituksiani huomenna töissä. Ikävää, vai mitä ;-) ?

Eläinfaunaa

Majapaikan pihamaalla elelee oikein pieni eläinarmeija. Viime kesänä pihapiiriä piti tukikohtanaan fasaanikukko, jonka nimesin Ensioksi, siksi vakituinen vieras se oli. Tosin muutaman kerran kyllä mietin, josko joku voisi ottaa Ensiolta nirrin pois, sillä nimittäin oli tapana kiekua (tai miksi sitä fasaanin äläkkää nyt kutsutaankaan) kolmen-neljän aikaan aamuyöstä. Ja luonnollisesti minun makuuhuoneeni ikkunan takana.

Nyt tänä kesänä Ensio on ilmeisesti muuttanut, sillä se ei enää majaile täällä yhtä usein. Sen sijaan pihalle ovat muuttaneet rusakot, jotka pomppivat siellä aina iltaisin. Niitä on mukava seurata ikkunasta, koska ne uskaltautuvat lähes ulko-ovelle asti.

Ja nyt hetki sitten katselin, että mikä se tuolla keinujen luona oikein lyllertää: no siilihän se! Se olikin sitten sellainen ihme, että piti oikein ulos mennä katsomaan, villejä siilejä kun ei ole juuri tullut nähtyä. Siili taisi vähän pelästyä, meni puskaan ja käpertyi piikkipalloksi. Vein sille lohdutukseksi lautasellisen vettä: olen lukenut, että maidosta siili saa vatsanpuruja. Naapuri tosin katseli kuistiltaan aika pitkään, kun istuin pihalla tuijottamassa yhtä puskaa.

Ja olenhan minä mäyränkin nähnyt ollessani koiran kanssa lenkillä, mutta se on jo toinen tarina se.

Ripari II

Minun kesäni toinen ja samalla (oletettavasti) tämän vuoden viimeinen rippikoululeirini pyörähtää kohta käyntiin. Jännittää, vaikka muu porukka (riparilaiset, isoset ja työkaverit) vaikuttivatkin kaikki tosi hyviltä tyypeiltä. Koskaanhan ei kuitenkaan tiedä, miten kemiat sitten todellisuudessa siellä leiriolosuhteissa kohtaavat. Eikä sitä tiedä sitäkään, että osaako itse olla "ihmisiksi": olla hyvä ohjaaja, mukava työkaveri ja ennen kaikkea itselleen armollinen. Että osaisi antaa itselleen anteeksi omat virheensä - todelliset ja kuvitellut.

Olen huomannut viihtyväni nuorisotyössä. Se itse asiassa jopa hieman järkyttää minua, koska olen aina ollut hiljainen ja ujo ja minulle oli jostain syntynyt sellainen kuva, että nuorison kanssa työskentelevän täytyy olla kaikkea muuta kuin hiljainen ja ujo. Mennessäni opiskelemaan teologiaa olin ihan varma, että missään nimessä minusta ei ainakaan nuorisopastoria tule ja tieto siitä, että kesäteologin työhön kuuluu ensisijaisesti rippikoulutyötä, piti minut vuosia kaukana kesäteologin töistä. En uskonut pärjääväni tai viihtyväni. Kummallisesti ne vain harhaluulot karisevat ja takki suhahtaa toisinpäin; nyt ajatus työstä nuorisopastorina - "kiertopalkintona" ;o) - ei tunnu lainkaan pahalta.

Anne oli minulle myöntänyt "Brilliant Webblog" kunniamaininnan - kiitos siitä :o) . Otan kyllä kunniamaininnan heti vastaan, kunhan keksin että keille seitsemälle muulle bloggaajalle sen myöntäisin. Yksi kunniamaininta menee ainakin Annelle itselleen, jonka blogin luen joka päivä, vaikka en ole osannutkaan linkittää sitä omaan blogiini. Olen nimittäin kuullut, että väärää nappia painamalla voivat kaikki aiemmat blogimerkinnät kadota taivaan tuuliin ;o)

Seitsemännen portaan enkeli

Frank McCourtin romaanissa "Seitsemännen portaan enkeli" on kohta, jossa Frank käy lapsena ripittäytymässä papille, koska on varastanut nälkäänsä sammuneen miehen aterian. Pappi toteaa pojalle, miten hän kuuntelee päivät pitkät köyhien synnintunnustuksia, vaikka hänen oikeasti pitäisi olla polvillaan pesemässä heidän jalkojaan.

Olin tässä eräs päivä pitämässä hartautta sairaalassa. Puhuin lähimmäisenrakkaudesta ja siitä, miten sen on näyttävä teoissa. Samanaikaisesti eräs vanhus alkoi vaikertamaan vieressäni että hänen on jano.

Kyllähän hänelle hoitajat toivat vettä, mutta silti uskon tavoittaneeni jotain siitä häpeästä, jota Frank McCourtinkin tapaama pappi epäilemättä tunsi.

Riparin jälkeen

Jotkut viisaat väittävät, että yksi rippileiri vuodessa pitää nuorena; kaksi on jo työtä ja kolme vanhentaa. En sitten tiedä pitääkö paikkansa, aika väsynyt sitä taas oli sen ensimmäisen riparin jälkeen eikä varsinaisesti nyt tuntenut nuorentuneensa. Tosin asiaan saattoi vaikuttaa sekin, että sitä ihan oikeasti konkreettisesti vanheni heti leirin jälkeen vuodella.

Leiri oli kaikesta huolimatta aika hyvä. Oma fiilis toki leirin aikana vaihteli aika vauhdikkaastikin, mutta kuten työtoveri minua ohjeisti, on osattava erottaa oma tunnetila siitä leirin todellisuudesta. Se, että minulla on joskus mieli maassa, ei tarkoita, että leiri olisi epäonnistunut. Pätee varmasti myös toisinkin päin.

Kaikkein rasittavimman puolen leirissä muodostivat jälleen yövalvonnat. Omat riparilaiset käyttäytyivät hienosti, mutta leiri houkutteli jälleen viikonloppuöinä luokseen kymmenkunta mopopoikaa ja -tyttöä, jotka olivat keksineet että heidän mopoissaan oli töötit. Hauskaa vai mitä?

Viime kesästä, kun aloitin leireilyt, ei ole kulunut ajallisesti kovinkaan kauan, mutta oli silti hauska huomata, miten oma itsevarmuus oli kasvanut ihan selvästi. Se ensimmäisen leirin epäröijä oli aika kaukana jo. Toki edelleen on "kehitystehtäviä" niin kuin hienosti sanotaan, mutta jonkinmoista edistystä oli vissiin tapahtunut. Toivottavasti näkyi myös työkavereille.

Työkaverit ja isoset olivat aivan loistavia - jälleen kerran. Ihan hirvittää jo ajatella millainen kulttuurishokki se tulee olemaan, kun joutuu leirille ei-niin-loistavien työkavereiden ja isosten kanssa. Tähän mennessä on ollut ilo ja kunnia työskennellä tosi hyvän porukan kanssa, mutta kaiketi jo ihan tilastollisestikin pitäisi ajatella, että jossain vaiheessa "onni" loppuu.