Tyhjän paperin kammo, ehtyvä runosuoni jne... rakkaalla lapsella on monta nimeä. Vaikka kyseinen tunne, jolloin tekstiä ei synny, mieli tuntuu olevan ihan sumussa, sormet eivät lennä näppäimistöllä ja yksittäiset sanatkin vaativat ponnistelua, ei erityisen rakas olekaan. Ja tyhjä paperi jää tyhjäksi tai sitten siihen saa puristettua vaivalla muutaman sanan, lauseen ja virkkeen, joiden jälkeen on jo ihan puhki. Ja joista paistaa kauas, että tuskalla ne on laadittu. Eikä niissä lauseissa ole päätä eikä häntää.
Kun kirjoittaminen sujuu, se tunne on ihan uskomaton. Kirjoittaessaan inspiraation vallassa sitä on tietyssä mielessä kaikkivaltias, "pikkuluoja" - kuten Tolkien ja Lewis määrittelivät - jolla se tyhjä valkoinen paperi (tai tietokoneruutu) tarjoaa vain rajattomat mahdollisuudet.Kun kirjoittaminen ei suju, se valkoinen paperi (tai tietokoneruutu) onkin sitten vihollinen, joka ilkkuu ja haastaa.
Kirjoittamisen kauheus on ainakin minusta siinä, että se luovuus menee ja tulee tuulen lailla, sitä ei voi hallita. Ehkä on olemassa jokin asia kuin "lahjakkuus", joka antaa tietynlaiset eväät ja mahdollisuudet kirjoittamiseen, mutta se henki, joka siinä on (inspiraatio, muusa, mielikuvitus jne.) ja jonka voimalla minä olen aina kirjoittanut, ei ole hallittavissa ja se tulee ja menee kuten tahtoo. Kun se iskee, kaikki on hyvin ja voi olla vain kiitollinen. Kun se katoaa, noh - silloin kaikki ei ole hyvin.
torstai 21. helmikuuta 2008
maanantai 18. helmikuuta 2008
Miksi naiset ovat parempia lastenohjaajia?
Päiväkerho, jossa olin kerran töissä, järjesti kerran viikossa niin sanottua lapsiparkkitoimintaa. Ajatus oli, että vanhemmat saattoivat tuoda lapset hoitoon ilmoittamatta muutamaksi tunniksi yhtenä päivänä viikossa. Toiminta ei maksanut vanhemmille mitään, eikä mitään ennakkoilmoituksia myöskään tarvittu, eli se mahdollisti sen että ainakin pienten lasten vanhemmilla oli mahdollisuus pitää muutaman tunnin viikossa vapaata ja käydä vaikka rauhassa kaupassa.
Koska toiminta ei edellyttänyt vanhemmilta ilmoittautumisia eikä sitoutumista, se tarkoitti myös sitä, että ennakkoon ei koskaan tiennyt miten paljon lapsia paikalle mahdollisesti tulee. Siellä kävi kyllä säännöllisesti tietty väkiporukka, mutta ei aina. Joskus tuntui että työntekijöitä tarvittaisiin tuplasti enemmän, joskus taas että tuplasti vähemmän.
Kerran eräs äiti toi ensimmäistä kertaa hoitoon pienen lapsensa. Lapsi oli noin 1-vuotias poika, vaaleahiuksinen pikku pullukka, kuten tuon ikäiset lapset nyt ovat. Hän oli myös sinä aamuna ainoa hoidettava, joten leikkitoverien puuttumisen takia minä leikin liki kolme tuntia lapsen kanssa. Eli siis esittelin lapselle eri leluja, mitä meillä oli: pikkuautoja, dinosauruksia, palikoita jne. Lapsi ei ollut niistä kovin kiinnostunut, mutta sen sijaan leikkiuuni, astiat ja ruoat kiinnostivat kovasti. Niinpä siis "kokkasimme" koko kolmituntisen. Välillä yritin houkutella lasta tekemään jotain muutakin (lähinnä koska minua kyllästytti syödä leikisti kaikkia niitä ruokia, joita minulle tarjottiin), mutta poika ohitti uudet lelut lähinnä olankohautuksella ja kohta olimme taas uunin ympärille ja minulle ojennettiin lautasella muovinen parsa "Oo hyä" (suom. ole hyvä) kehotuksen kanssa.
Lapsen äiti tuli sitten hakemaan lapsensa, minä kerroin mitä olimme tehneet ja että oli ollut ihan mukavaa ja äitikin sai houkutella lapsen pois uunin ja astioiden luota. Pukiessaan lasta ulkovaatteisiin äiti sanoi lapselle "Sano nyt Sanna setälle hei-hei". Ja lapsi tietysti sanoi "hei-hei", johon minäkin vastasin, joskin kovasti yllättyneenä siitä, että leikkitoverini olikin sitten ollut tyttö eikä poika. Ei ihme, että autot eivät olleet kiinnostaneet.
Lounastauolla kerroin työkavereilleni (kaikki naisia), että olin luullut äskeistä lasta koko ajan pojaksi, koska en ollut kuullut lapsen nimeä. Työkaverit katsoivat minua kuin idioottia ja totesivat että lapsihan oli ollut ihan selkeästi tyttö. Jopa työkaveri, joka oli tullut töihin lapsen jo tultua, oli heti tiennyt lapsen olevan tyttö. Kun kysyin että miten noin nuoresta lapsesta suoraan näkee, että onko se tyttö vai poika, niin minulle kerrottiin että kyllähän ne nyt ulkonäöstä tunnistaa. Ja jos ei muuten, niin kuulemma vaatteista. Olihan tälläkin tytöllä vaaleanpunaiset sukat ja vaaleanpunainen paita, jossa oli pupu ja sydän. Varma tunnusmerkki.
Ettäs tiedätte.
Koska toiminta ei edellyttänyt vanhemmilta ilmoittautumisia eikä sitoutumista, se tarkoitti myös sitä, että ennakkoon ei koskaan tiennyt miten paljon lapsia paikalle mahdollisesti tulee. Siellä kävi kyllä säännöllisesti tietty väkiporukka, mutta ei aina. Joskus tuntui että työntekijöitä tarvittaisiin tuplasti enemmän, joskus taas että tuplasti vähemmän.
Kerran eräs äiti toi ensimmäistä kertaa hoitoon pienen lapsensa. Lapsi oli noin 1-vuotias poika, vaaleahiuksinen pikku pullukka, kuten tuon ikäiset lapset nyt ovat. Hän oli myös sinä aamuna ainoa hoidettava, joten leikkitoverien puuttumisen takia minä leikin liki kolme tuntia lapsen kanssa. Eli siis esittelin lapselle eri leluja, mitä meillä oli: pikkuautoja, dinosauruksia, palikoita jne. Lapsi ei ollut niistä kovin kiinnostunut, mutta sen sijaan leikkiuuni, astiat ja ruoat kiinnostivat kovasti. Niinpä siis "kokkasimme" koko kolmituntisen. Välillä yritin houkutella lasta tekemään jotain muutakin (lähinnä koska minua kyllästytti syödä leikisti kaikkia niitä ruokia, joita minulle tarjottiin), mutta poika ohitti uudet lelut lähinnä olankohautuksella ja kohta olimme taas uunin ympärille ja minulle ojennettiin lautasella muovinen parsa "Oo hyä" (suom. ole hyvä) kehotuksen kanssa.
Lapsen äiti tuli sitten hakemaan lapsensa, minä kerroin mitä olimme tehneet ja että oli ollut ihan mukavaa ja äitikin sai houkutella lapsen pois uunin ja astioiden luota. Pukiessaan lasta ulkovaatteisiin äiti sanoi lapselle "Sano nyt Sanna setälle hei-hei". Ja lapsi tietysti sanoi "hei-hei", johon minäkin vastasin, joskin kovasti yllättyneenä siitä, että leikkitoverini olikin sitten ollut tyttö eikä poika. Ei ihme, että autot eivät olleet kiinnostaneet.
Lounastauolla kerroin työkavereilleni (kaikki naisia), että olin luullut äskeistä lasta koko ajan pojaksi, koska en ollut kuullut lapsen nimeä. Työkaverit katsoivat minua kuin idioottia ja totesivat että lapsihan oli ollut ihan selkeästi tyttö. Jopa työkaveri, joka oli tullut töihin lapsen jo tultua, oli heti tiennyt lapsen olevan tyttö. Kun kysyin että miten noin nuoresta lapsesta suoraan näkee, että onko se tyttö vai poika, niin minulle kerrottiin että kyllähän ne nyt ulkonäöstä tunnistaa. Ja jos ei muuten, niin kuulemma vaatteista. Olihan tälläkin tytöllä vaaleanpunaiset sukat ja vaaleanpunainen paita, jossa oli pupu ja sydän. Varma tunnusmerkki.
Ettäs tiedätte.
lauantai 16. helmikuuta 2008
Pientä ja turhanpäiväistä nalkutusta
Asiat, jotka ärsyttävät enemmän tai vähemmän:
- Ihmiset, jotka tulevat täyteen kahvilaan, tilaavat pienen kahvin ja Ilta-sanomat. Juovat kahvin 5 minuutissa ja lukevat lehteä 25 minuuttia, vaikka kahvila on ääriään myöten täynnä ja vapaita paikkoja ei tahdo löytyä.
- Samat ihmiset, jotka siinä ääriään myöten täynnä olevassa kahvilassa nostavat päällystakin, repun, muovipussit, kaulaliinan ja rahapussin tyhjälle tuolille. Päästäksesi istumaan joudut pyytämään, että voisiko hän tyhjentää tuon tuolin. Tunnet itsesi yleensä epäkohteliaaksi moukaksi, varsinkin kun sen roinamäärän kerääminen yleensä vie kauan.
- Ihmiset, jotka linja-autossa nostavat repun, matkalaukun ja muovikassit kahdelle tuolille voidakseen maata kahdella muulla. Yksi ihminen vie siis neljä penkkiä. Tätä tekevät aikuisetkin.
- Ihmiset, jotka eivät ilman eri kehotusta tee tilaa tavaroineen siellä linja-autossa, vaikka hyvin näkevät että linkka on täynnä. Tärkeintähän se kaiketi on, että reppu saa matkustaa mukavasti.
- Ihmiset, jotka puhuvat julkisessa kulkuneuvossa puhelimeensa kovalla äänellä niin että koko matkustamo saisi tietää hänen asioistaan.
- Ihmiset, jotka puhuvat julkisessa kulkuneuvossa puhelimeensa humalassa kovalla äänellä niin että koko matkustamo saisi varmasti tietää hänen asioistaan.
- Ihmiset, jotka tulevat täyteen kahvilaan, tilaavat pienen kahvin ja Ilta-sanomat. Juovat kahvin 5 minuutissa ja lukevat lehteä 25 minuuttia, vaikka kahvila on ääriään myöten täynnä ja vapaita paikkoja ei tahdo löytyä.
- Samat ihmiset, jotka siinä ääriään myöten täynnä olevassa kahvilassa nostavat päällystakin, repun, muovipussit, kaulaliinan ja rahapussin tyhjälle tuolille. Päästäksesi istumaan joudut pyytämään, että voisiko hän tyhjentää tuon tuolin. Tunnet itsesi yleensä epäkohteliaaksi moukaksi, varsinkin kun sen roinamäärän kerääminen yleensä vie kauan.
- Ihmiset, jotka linja-autossa nostavat repun, matkalaukun ja muovikassit kahdelle tuolille voidakseen maata kahdella muulla. Yksi ihminen vie siis neljä penkkiä. Tätä tekevät aikuisetkin.
- Ihmiset, jotka eivät ilman eri kehotusta tee tilaa tavaroineen siellä linja-autossa, vaikka hyvin näkevät että linkka on täynnä. Tärkeintähän se kaiketi on, että reppu saa matkustaa mukavasti.
- Ihmiset, jotka puhuvat julkisessa kulkuneuvossa puhelimeensa kovalla äänellä niin että koko matkustamo saisi tietää hänen asioistaan.
- Ihmiset, jotka puhuvat julkisessa kulkuneuvossa puhelimeensa humalassa kovalla äänellä niin että koko matkustamo saisi varmasti tietää hänen asioistaan.
perjantai 15. helmikuuta 2008
Haarukka ei maistu hyvälle
Olen ujo. Olen ollut niin ujo, että olen syönyt haarukan.
Se tapahtui lukion ensimmäisellä luokalla. Me pikkukylän kasvatit olimme siirtyneet suureen maailmaan eli naapurikaupunkiin, jossa oli lukio. Ja siellä oli myös turkkilaissyntyisten ihmisten pitämä kebab-pizzeria, jollaista taas meidän pitäjässämme ei ollut. Koska lukiolaiset saivat liikkua vapaasti, moni kävi hakemassa päivän lounaansa aina tuosta pizzeriasta. Kuulin paljon hyvää kyseisestä paikasta ja minunkin olisi tehnyt mieli käydä siellä. Mutta en kehdannut.
Sitten kerran kohtalo puuttui peliin. Oli kemian kaksoistunti, mikä jo itsessään riittäisi hankkiutumaan nopeasti lohturuoan ääreen. Tämä kemian tunti oli vielä sellainen, että sen välissä oli tarkoitus viettää ruokatunti. Ja kuinka ollakaan, juuri tuolloin - ensimmäisen ja ainoan kerran koko tähänastisen koulu- ja opiskelu-urani - koulun ruokalassa meni joku uuni tai vastaava rikki. Tästä seurasi se, että ruokajonot olivat tavattoman pitkiä, kun keittäjät yrittivät epätoivoisesti valmistaa ruoan ala-asteelle, yläasteelle ja lukiolle. Kaiken kukkuraksi ruoaksi tarjottiin silloin mantelikalaksi kutsuttua ruokaa, johon olin nopeasti muutaman syöntikerran jälkeen kehittänyt vahvahkon vihasuhteen. Tuo appelsiinikuorrutukselta maistuva rasvainen ja manteleilla koristeltu kalanpötkäle ei herättänyt minussa suurta ruokahalua eikä ainakaan sellaista, että olisin ollut valmis jonottamaan sitä ensin puoli tuntia. Pitkällisen harkinnan tuloksena päätin siis mennä syömään pizzeriaan.
Ujona miehenalkuna selviytymisstrategiani perustui ennakkosuunnitteluun, suunnitteluun ja suunnitteluun. Punnitsin tarkkaan mielessäni kaikki mahdolliset pizzeriaan menemisen plussat ja miinukset, laskin kellonajat, kävin läpi kaikki keksimäni skenaariot ja harjoittelin vuorosanani samalla kun otsa jo jännityshiessä vaelsin kohti pizzeriaa: "Yksi jauhelihapizza, kiitos; yksi jauhelihapizza, kiitos; yksi jauhelihapizza, kiitos."
Tullessani pizzeriaan paikalla oli vain muutama ihminen, luultavasti yläaste-ikäisiä, jotka olivat minun tavoin tulleet hakemaan ruokansa täältä. En tuntenut heitä eivätkä he tunteneet minua. Pizzerian ovessa oli soittokello ja kun astuin sisään, se tietysti kilahti. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Siinä vaiheessa minun olisi tehnyt jo mieli paeta paikalta jouduttuani "huomion keskipisteeksi". Vaelsin kuitenkin tiskille tuntien katseet selässäni. Pizzerian myyjä katsoi minua odottavasti ja minä sanoin käheällä, vapisevalla äänellä vuorosanani "Yksi jauhelihapizza, kiitos" ja ojensin kädessäni rypistyneen setelin maksuksi.
"Jauheliha on valitettavasti loppu", sanoi myyjä puheessaan selvä korostus. Minä taas en ollut varautunut tähän skenaarioon lainkaan, että jauheliha olisi lopussa. Paniikissa luin pizzerian menua, aika kiisi eteenpäin, sekunti viisari nakutti, myyjä tuijotti minua, koko pizzeria tuntui odottavan henkeä pidätellen seuraavaa vuorosanaani, hiljaisuus venyi ja venyi ja venyi…. Sano nyt jotain!
"Kinkkupizza" sanoin paniikissa, vaikka en ole koskaan erityisemmin pitänyt kinkkupizzoista. En kuitenkaan keksinyt mitään muutakaan, halusin vain pois siitä tiskiltä. Mutta koettelemus jatkui. Myyjä sanoi minulle jotain, erotin että se oli kysymys, mutta muuten en saanut sanoista selvää. Pyysin häntä toistamaan. Myyjä kumartui kummastuneen näköisenä eteenpäin, rykäisin ja toistin pyyntöni äänekkäämmin. Myyjä sanoi taas jotain, enkä vieläkään saanut selvää. Ja kun en enää kehdannut kysyä uudestaan, sanoin epäröivästi "Kyllä?" ja toivoin että se olisi järkevä vastaus siihen, mitä myyjä ikinä nyt kysyikään.
Ilmeisesti oli, koska myyjä nyökkäsi ja näytti missä vesi ja aterimet olivat. Nyökyttelin ja nappasin ensimmäiset käteen osuneet aterimet mukaani ja etsin mahdollisimman piilossa olevan pöydän. Vasta siellä huomasin, että mukaani oli tarttunut muovihaarukka ja veitsi. Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. Aika kului kulumistaan, ruokatunti läheni loppuaan eikä pizzaa kuulunut. Tajusin, että tulisin myöhästymään tunnilta, mikä oli tunnolliselle oppilaalle aika järkyttävä ajatus. Ja kun se pizza viimein tuli ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen niin se oli tietenkin sellainen kunnollinen pizzeriapizza, ei mikään roiskeläppä.
Aloin epätoivon synnyttämäällä kiireellä leikata kuumasta pizzasta palasia. Itsestään selvää oli,että kertakäyttövälineistä ei ollut tässä työssä oikein mitään apua, haarukan piikit eivät kunnolla meneet edes juustokerroksen läpi ja veitsellä leikkaaminen oli pikemminkin polttamista. Eikä kestänyt kauan kun haarukasta katkesi yksi piikki.
Tässä vaiheessa huomasin myös sen, että pizzeriassa oli tarjolla myös normaalit, kunnolliset haarukat ja veitset. Luonnollinen, looginen toimenpide olisi ollut yksinkertaisesti nousta ja hakea ne. Mutta minulle, siinä mielentilassa, ajatus siitä, että olisin noussut ja kävellyt kaikkein nähden hakemaan uuden haarukan ja samalla paljastanut tyhmyyteni (kun olin ottanut muovihaarukan) tuntui silloin aivan ylivoimaiselta. Joten jatkoin pizzan syömistä huonoilla välineillä.
Haarukka jatkoi hajoamistaan syömisen edistyessä. Jossain vaiheessa päähäni juolahti, että sekin on aika noloa, että kaverilla on muovihaarukka, jolla ei voi syödä, mutta joka siitä huolimatta ei hae uutta haarukkaa. Sehän vastaa tyhmää olisi, vai?
No, hae uusi haarukka, sisäinen ääni kehottaa. Mutta kun olen jo näin kauan syönyt tällä rikkinäisellä haarukalla. Sehän vasta noloa olisi, jos hakisin näin pitkän ajan jälkeen uuden haarukan. Mitä siis tehdä? Rikkinäinen haarukka oli ilmeinen todiste sarjasta huonoja valintoja, josta oli päästävä eroon. Joten päätin syödä sen. Sitä mukaa kun haarukka mureni, sotkin muovinpalaset pizzan joukkoon ja nieleskelin ne alas. Muovi raapi ikävästi kurkkua eikä erityisemmin parantanut pizzan makua.
Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että vielä nolompaa olisi, jos jäisin kiinni haarukan syömisestä. Lisäksi minun oli jo aivan pakko jättää pizzan syönti kesken ja juosta tunnille. Mutta en voisi jättää puoliksi syötyä haarukkaa puoliksi syödyn pizzan kanssa. Sehän vasta noloa olisi. Pohdin tätä pulmaa aikani, sitten otin lautasliinan ja käärin salaa haarukan ja veitsen sen sisään. Sisäinen ääni pohti, että muut voisivat ihmetellä, että millä olin syönyt pizzan, jos paikalla ei olisi aterimia, mutta siihen pulmaan en enää keksinyt ratkaisua. Nousin ylös, kävelin roskalaatikon luo ja heitin näyttävästi joukon lautasliinoja roskiin. Sen sijaan sen haarukkaliinan pidin piilossa taskussani. Enhän voinut jättää sitä tähän roskikseen, josta joku mahdollisesti löytäisi sen. Nyökkäsin kiitokseksi ja marssin ulos. Sitten etsin toisen roskalaatikon, jonne heitin puoliksi syödyn haarukkani. Ja juoksin kasvot tulipunaisina tunnille.
Pizzeriassa kävin seuraavan kerran vuotta myöhemmin.
Se tapahtui lukion ensimmäisellä luokalla. Me pikkukylän kasvatit olimme siirtyneet suureen maailmaan eli naapurikaupunkiin, jossa oli lukio. Ja siellä oli myös turkkilaissyntyisten ihmisten pitämä kebab-pizzeria, jollaista taas meidän pitäjässämme ei ollut. Koska lukiolaiset saivat liikkua vapaasti, moni kävi hakemassa päivän lounaansa aina tuosta pizzeriasta. Kuulin paljon hyvää kyseisestä paikasta ja minunkin olisi tehnyt mieli käydä siellä. Mutta en kehdannut.
Sitten kerran kohtalo puuttui peliin. Oli kemian kaksoistunti, mikä jo itsessään riittäisi hankkiutumaan nopeasti lohturuoan ääreen. Tämä kemian tunti oli vielä sellainen, että sen välissä oli tarkoitus viettää ruokatunti. Ja kuinka ollakaan, juuri tuolloin - ensimmäisen ja ainoan kerran koko tähänastisen koulu- ja opiskelu-urani - koulun ruokalassa meni joku uuni tai vastaava rikki. Tästä seurasi se, että ruokajonot olivat tavattoman pitkiä, kun keittäjät yrittivät epätoivoisesti valmistaa ruoan ala-asteelle, yläasteelle ja lukiolle. Kaiken kukkuraksi ruoaksi tarjottiin silloin mantelikalaksi kutsuttua ruokaa, johon olin nopeasti muutaman syöntikerran jälkeen kehittänyt vahvahkon vihasuhteen. Tuo appelsiinikuorrutukselta maistuva rasvainen ja manteleilla koristeltu kalanpötkäle ei herättänyt minussa suurta ruokahalua eikä ainakaan sellaista, että olisin ollut valmis jonottamaan sitä ensin puoli tuntia. Pitkällisen harkinnan tuloksena päätin siis mennä syömään pizzeriaan.
Ujona miehenalkuna selviytymisstrategiani perustui ennakkosuunnitteluun, suunnitteluun ja suunnitteluun. Punnitsin tarkkaan mielessäni kaikki mahdolliset pizzeriaan menemisen plussat ja miinukset, laskin kellonajat, kävin läpi kaikki keksimäni skenaariot ja harjoittelin vuorosanani samalla kun otsa jo jännityshiessä vaelsin kohti pizzeriaa: "Yksi jauhelihapizza, kiitos; yksi jauhelihapizza, kiitos; yksi jauhelihapizza, kiitos."
Tullessani pizzeriaan paikalla oli vain muutama ihminen, luultavasti yläaste-ikäisiä, jotka olivat minun tavoin tulleet hakemaan ruokansa täältä. En tuntenut heitä eivätkä he tunteneet minua. Pizzerian ovessa oli soittokello ja kun astuin sisään, se tietysti kilahti. Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Siinä vaiheessa minun olisi tehnyt jo mieli paeta paikalta jouduttuani "huomion keskipisteeksi". Vaelsin kuitenkin tiskille tuntien katseet selässäni. Pizzerian myyjä katsoi minua odottavasti ja minä sanoin käheällä, vapisevalla äänellä vuorosanani "Yksi jauhelihapizza, kiitos" ja ojensin kädessäni rypistyneen setelin maksuksi.
"Jauheliha on valitettavasti loppu", sanoi myyjä puheessaan selvä korostus. Minä taas en ollut varautunut tähän skenaarioon lainkaan, että jauheliha olisi lopussa. Paniikissa luin pizzerian menua, aika kiisi eteenpäin, sekunti viisari nakutti, myyjä tuijotti minua, koko pizzeria tuntui odottavan henkeä pidätellen seuraavaa vuorosanaani, hiljaisuus venyi ja venyi ja venyi…. Sano nyt jotain!
"Kinkkupizza" sanoin paniikissa, vaikka en ole koskaan erityisemmin pitänyt kinkkupizzoista. En kuitenkaan keksinyt mitään muutakaan, halusin vain pois siitä tiskiltä. Mutta koettelemus jatkui. Myyjä sanoi minulle jotain, erotin että se oli kysymys, mutta muuten en saanut sanoista selvää. Pyysin häntä toistamaan. Myyjä kumartui kummastuneen näköisenä eteenpäin, rykäisin ja toistin pyyntöni äänekkäämmin. Myyjä sanoi taas jotain, enkä vieläkään saanut selvää. Ja kun en enää kehdannut kysyä uudestaan, sanoin epäröivästi "Kyllä?" ja toivoin että se olisi järkevä vastaus siihen, mitä myyjä ikinä nyt kysyikään.
Ilmeisesti oli, koska myyjä nyökkäsi ja näytti missä vesi ja aterimet olivat. Nyökyttelin ja nappasin ensimmäiset käteen osuneet aterimet mukaani ja etsin mahdollisimman piilossa olevan pöydän. Vasta siellä huomasin, että mukaani oli tarttunut muovihaarukka ja veitsi. Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ja odotettiin. Aika kului kulumistaan, ruokatunti läheni loppuaan eikä pizzaa kuulunut. Tajusin, että tulisin myöhästymään tunnilta, mikä oli tunnolliselle oppilaalle aika järkyttävä ajatus. Ja kun se pizza viimein tuli ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen niin se oli tietenkin sellainen kunnollinen pizzeriapizza, ei mikään roiskeläppä.
Aloin epätoivon synnyttämäällä kiireellä leikata kuumasta pizzasta palasia. Itsestään selvää oli,että kertakäyttövälineistä ei ollut tässä työssä oikein mitään apua, haarukan piikit eivät kunnolla meneet edes juustokerroksen läpi ja veitsellä leikkaaminen oli pikemminkin polttamista. Eikä kestänyt kauan kun haarukasta katkesi yksi piikki.
Tässä vaiheessa huomasin myös sen, että pizzeriassa oli tarjolla myös normaalit, kunnolliset haarukat ja veitset. Luonnollinen, looginen toimenpide olisi ollut yksinkertaisesti nousta ja hakea ne. Mutta minulle, siinä mielentilassa, ajatus siitä, että olisin noussut ja kävellyt kaikkein nähden hakemaan uuden haarukan ja samalla paljastanut tyhmyyteni (kun olin ottanut muovihaarukan) tuntui silloin aivan ylivoimaiselta. Joten jatkoin pizzan syömistä huonoilla välineillä.
Haarukka jatkoi hajoamistaan syömisen edistyessä. Jossain vaiheessa päähäni juolahti, että sekin on aika noloa, että kaverilla on muovihaarukka, jolla ei voi syödä, mutta joka siitä huolimatta ei hae uutta haarukkaa. Sehän vastaa tyhmää olisi, vai?
No, hae uusi haarukka, sisäinen ääni kehottaa. Mutta kun olen jo näin kauan syönyt tällä rikkinäisellä haarukalla. Sehän vasta noloa olisi, jos hakisin näin pitkän ajan jälkeen uuden haarukan. Mitä siis tehdä? Rikkinäinen haarukka oli ilmeinen todiste sarjasta huonoja valintoja, josta oli päästävä eroon. Joten päätin syödä sen. Sitä mukaa kun haarukka mureni, sotkin muovinpalaset pizzan joukkoon ja nieleskelin ne alas. Muovi raapi ikävästi kurkkua eikä erityisemmin parantanut pizzan makua.
Jossain vaiheessa mieleeni juolahti, että vielä nolompaa olisi, jos jäisin kiinni haarukan syömisestä. Lisäksi minun oli jo aivan pakko jättää pizzan syönti kesken ja juosta tunnille. Mutta en voisi jättää puoliksi syötyä haarukkaa puoliksi syödyn pizzan kanssa. Sehän vasta noloa olisi. Pohdin tätä pulmaa aikani, sitten otin lautasliinan ja käärin salaa haarukan ja veitsen sen sisään. Sisäinen ääni pohti, että muut voisivat ihmetellä, että millä olin syönyt pizzan, jos paikalla ei olisi aterimia, mutta siihen pulmaan en enää keksinyt ratkaisua. Nousin ylös, kävelin roskalaatikon luo ja heitin näyttävästi joukon lautasliinoja roskiin. Sen sijaan sen haarukkaliinan pidin piilossa taskussani. Enhän voinut jättää sitä tähän roskikseen, josta joku mahdollisesti löytäisi sen. Nyökkäsin kiitokseksi ja marssin ulos. Sitten etsin toisen roskalaatikon, jonne heitin puoliksi syödyn haarukkani. Ja juoksin kasvot tulipunaisina tunnille.
Pizzeriassa kävin seuraavan kerran vuotta myöhemmin.
tiistai 12. helmikuuta 2008
Seurakuntatäti
Muistatko sen seurakuntatädin? Sen, joka selitti uskonasioita oudon hymisevällä ja lässyttävällä äänellä? Sen, joka oli niin harras, että pelkäsit sen menevän oikeasti rikki? Sen, jonka kasvoilla oli aina kummallinen jähmeä hymy, joka sai sinut tajuamaan mitä tarkoittaa sana "siirappinen"? Sen, joka lauloi virsiä värisevällä äänellä? Sen, joka sai aiheeseen kuin aiheeseen tuotua mukaan Jeesuksen tai Jumalan, silloinkin, kun yhtymäkohdat olivat aivan olemattomat? Sen, jonka ääni ihan oikeasti värisi liikutuksesta, kun hän puhui Jeesuksen merkityksestä meille kuulijoilleen? Sen, joka vältti vaikeat kysymykset hymyllä, joka ehkä jäykistyi vain hivenen?
Pitkään uskoin, ettei näitä seurakuntatätejä ole olemassa, ainakaan enää. Epäilin jopa, että seurakuntatätejä ei ole koskaan ollutkaan olemassa, vaan ne ovat urbaaneja legendoja. Mutta sitten tein havainnon. Se ei ole lainkaan miellyttävä havainto, vaan pikemminkin erittäin masentava.
Minä olen tuo seurakuntatäti.
Pitkään uskoin, ettei näitä seurakuntatätejä ole olemassa, ainakaan enää. Epäilin jopa, että seurakuntatätejä ei ole koskaan ollutkaan olemassa, vaan ne ovat urbaaneja legendoja. Mutta sitten tein havainnon. Se ei ole lainkaan miellyttävä havainto, vaan pikemminkin erittäin masentava.
Minä olen tuo seurakuntatäti.
Suomi on oikeusvaltio
Iltalehdestä ja keskustelupalstoilta bongattua:
Tamperelaismies tuomittiin käräjäoikeudessa kunnianloukkauksesta maksamaan 70 päiväsakkoa sekä maksamaan kahdelle kantajalle kummallekin 5000 euroa henkisestä kärsimyksestä. Mies oli netin keskustelupalstoilla kutsunut kantajien koiria sairaiksi.
Samaan aikaan toisaalla:
Käräjäoikeus tuomitsi koillissavolaisen miehen vuoden ja kahden kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Mies oli käyttänyt useita kertoja seksuaalisesti hyväkseen 17-vuotiasta kehitysvammaista poikaa, joka oli kehitystasoltaan 5-7-vuotiaan tasolla . Lisäksi mies määrättiin korvaamaan pojalle henkisestä kärsimyksestä 4000 euroa.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200801297170051_uu.shtml
Tamperelaismies tuomittiin käräjäoikeudessa kunnianloukkauksesta maksamaan 70 päiväsakkoa sekä maksamaan kahdelle kantajalle kummallekin 5000 euroa henkisestä kärsimyksestä. Mies oli netin keskustelupalstoilla kutsunut kantajien koiria sairaiksi.
Samaan aikaan toisaalla:
Käräjäoikeus tuomitsi koillissavolaisen miehen vuoden ja kahden kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Mies oli käyttänyt useita kertoja seksuaalisesti hyväkseen 17-vuotiasta kehitysvammaista poikaa, joka oli kehitystasoltaan 5-7-vuotiaan tasolla . Lisäksi mies määrättiin korvaamaan pojalle henkisestä kärsimyksestä 4000 euroa.
http://www.iltalehti.fi/uutiset/200801297170051_uu.shtml
maanantai 11. helmikuuta 2008
Inttisanastoa
Armeijan ehkä mielenkiintoisin ja hauskin piirre oli siellä elävä oma kieli eli inttisanasto, joka tarttui nopeasti omaan puheeseen. Tietenkin kun sitä jatkuvasti kuuli ja sitä oikeasti käytettiin. Siviiliin pääsyn jälkeen kieli alkoi nopeasti unohtua. Sittemmin olen huomannut että inttisanasto on toisaalta hyvin kulttuurisidonnaista: eri varuskunnissa on hieman erilaista kieltä, aselajien välillä on selkeitäkin eroja. Lisäksi aika vaikuttaa tähän. Meidän aikanamme ei enää puhuttu kapiaisista tai kantapeikoista, jota taas isämme ja isoisiemme ikäpolvet käyttivät. Me puhuimme skappareista.
Niinpä olen tähän koonnut lyhyen listan inttisanastoa eri lähteistä. Lista ei ole täydellinen, enkä muista enää käytettiinkö näitä kaikkia termejä tosiaan omassa palveluspaikassani. Olen kuitenkin pyrkinyt keräämään vain omassa varuskunnassani vaikuttaneita termejä.
INTTISANASTOA
Aamukasa: Henkilö, jolla on vielä paljon aamuja jäljellä ennen siviiliä.
Alikessu, alikki: Alikersantti
Apupässi: Päivystäjän apulainen
Aukki: Aliupseerikoulu eli AUK
Avautua: Valittaa, väittää vastaan, antaa epäsotilaallisesti palautetta toiselle
Avohärdelli: Epäsotilaallisesti järjestäytynyt tykkimiesten joukko
Gonahtaa: Menettää sotilaallinen ote palvelukseen
Hajoaminen, hajottaa: Palveluksen synnyttämä depressio "Nyt hajottaa"
Härötä, häröillä: Toimia epäsotilaallisesti
Iivee: Pidennetty iltavapaa.
Kassu: Kasarmi.
Kines: Kiinniolovuoro.
Keppi, KP: Kelpaa palvelukseen, "onnistunut" reissu veksissä.
Koksu: Upseerikokelas.
Korppi: Korpraali.
KSE: Koulutuksen suoma etu, selittää monet esimies-alaissuhteen epäoikeudenmukaisuudet.
Kuntsari, KL: Kuntoisuusloma ansiokkaan palvelun vuoksi
Kusiluistimet, släbärit: Suihkusandaalit
Kusiraja: AUK:n oppilaiden hihamerkki
Käsi: Henkilö, joka tekee virheitä jatkuvasti tai jopa useita samanaikaisesti.
Levyttää: Maata, loikoilla
Liitäminen: Armeijan ehdoton sääntö 1) esimiehen käskyjä totellaan ripeästi, kävely on poissuljettu vaihtoehto. Armeijan ehdoton sääntö 2) sisällä ei juosta. Ratkaisu: liitämiseksi kutsuttu liikkumistapa, jossa jalat eivät juuri nouse maasta, mutta vauhti on parhaimmillaan lähes juoksun tasolla.
Lusmuilu, rötväily: Tehtävien pakoilu, lintsailu.
Mortti: Alokas
Nakittaja: Nakin antaja.
Nakki: Tehtävä, usein odottamaton ja ylimääräinen
Nakkikone: Tykkimies, jolle jostain syystä nakkeja napsahtaa usein
Nakkisuoja: Paikka, jonne nakittaja ei löydä
Napata: Kiinnostaa, käytetään yleensä negaatiossa: "Nyt ei nappaa"
Nasse: Kaasunaamari
Natsa: Arvomerkit
Pekka: Poistumiskielto
Peltipaita: Harmaa kenttäpaita
Pikkumustat: Armeijan urheilushortsit
Pinkka: Päiväpeitosta tuvan jakkaralle tehtävä laskostelma
Punkka: Sänky
Pässi: Päivystäjä, alikersantti joka huutaa ja meuhkaa käytävällä ja tekee itsestään pässin
Runkkupuku: Armeijan sininen yöasu
Satiaiset: Joukko-osaston tunnukset hihamerkissä
Skappari: Kantahenkilökuntaan kuuluva upseeri tai opistoupseeri
Sotku: Sotilaskoti
Spade: Keittiömies
Spolli: Sotilaspoliisi
Tamppooni: Armeijan toppa- eli sissitakki, joka empiirisissä kokeissa todettiin imukykyiseksi
Tetsari: Taisteluvyö; harva, mutta samalla lämpimin asuste, joka painaa noin kymmenen kiloa
Tetsaus: Taisteluharjoitus
Tj: Tänään jäljellä
Tornihuhu: Huhu, juoru, joka leviää armeijassa nopeasti
Tykäri: Tykkimies
Veepee,VP: Vapautus palvelusta
Veksi: Varusmiessairaala
Vemppa: Terveydellisistä syistä vapautuksia saanut varusmies
Vemppakone: Varusmies, jolla on vapautuksia terveydyllisistä syistä kovin usein
Veepoppi: Virkapaikalla oleva päivystävä upseeri
VMTL: Vapautus marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta
Viheltää: Taikasana, joka tutustuttaa varusmiehen Suomen maaperään
VUP, vuppi: Vapautus ulkopalvelusta
Väijy: Vartio
YP: ylimääräinen palvelu
Niinpä olen tähän koonnut lyhyen listan inttisanastoa eri lähteistä. Lista ei ole täydellinen, enkä muista enää käytettiinkö näitä kaikkia termejä tosiaan omassa palveluspaikassani. Olen kuitenkin pyrkinyt keräämään vain omassa varuskunnassani vaikuttaneita termejä.
INTTISANASTOA
Aamukasa: Henkilö, jolla on vielä paljon aamuja jäljellä ennen siviiliä.
Alikessu, alikki: Alikersantti
Apupässi: Päivystäjän apulainen
Aukki: Aliupseerikoulu eli AUK
Avautua: Valittaa, väittää vastaan, antaa epäsotilaallisesti palautetta toiselle
Avohärdelli: Epäsotilaallisesti järjestäytynyt tykkimiesten joukko
Gonahtaa: Menettää sotilaallinen ote palvelukseen
Hajoaminen, hajottaa: Palveluksen synnyttämä depressio "Nyt hajottaa"
Härötä, häröillä: Toimia epäsotilaallisesti
Iivee: Pidennetty iltavapaa.
Kassu: Kasarmi.
Kines: Kiinniolovuoro.
Keppi, KP: Kelpaa palvelukseen, "onnistunut" reissu veksissä.
Koksu: Upseerikokelas.
Korppi: Korpraali.
KSE: Koulutuksen suoma etu, selittää monet esimies-alaissuhteen epäoikeudenmukaisuudet.
Kuntsari, KL: Kuntoisuusloma ansiokkaan palvelun vuoksi
Kusiluistimet, släbärit: Suihkusandaalit
Kusiraja: AUK:n oppilaiden hihamerkki
Käsi: Henkilö, joka tekee virheitä jatkuvasti tai jopa useita samanaikaisesti.
Levyttää: Maata, loikoilla
Liitäminen: Armeijan ehdoton sääntö 1) esimiehen käskyjä totellaan ripeästi, kävely on poissuljettu vaihtoehto. Armeijan ehdoton sääntö 2) sisällä ei juosta. Ratkaisu: liitämiseksi kutsuttu liikkumistapa, jossa jalat eivät juuri nouse maasta, mutta vauhti on parhaimmillaan lähes juoksun tasolla.
Lusmuilu, rötväily: Tehtävien pakoilu, lintsailu.
Mortti: Alokas
Nakittaja: Nakin antaja.
Nakki: Tehtävä, usein odottamaton ja ylimääräinen
Nakkikone: Tykkimies, jolle jostain syystä nakkeja napsahtaa usein
Nakkisuoja: Paikka, jonne nakittaja ei löydä
Napata: Kiinnostaa, käytetään yleensä negaatiossa: "Nyt ei nappaa"
Nasse: Kaasunaamari
Natsa: Arvomerkit
Pekka: Poistumiskielto
Peltipaita: Harmaa kenttäpaita
Pikkumustat: Armeijan urheilushortsit
Pinkka: Päiväpeitosta tuvan jakkaralle tehtävä laskostelma
Punkka: Sänky
Pässi: Päivystäjä, alikersantti joka huutaa ja meuhkaa käytävällä ja tekee itsestään pässin
Runkkupuku: Armeijan sininen yöasu
Rukki, RUK: Reserviupseerikoulu
Rynkky, rynsesteri, Ärkoo kuuskaks: Rakkaalla lapsella on monta nimeä, rynnäkkökivääri 7.62 RK 62
Ryynätä: Tapa palvella taisteluharjoituksessa
Räkäpää: Kiväärin puupanosSatiaiset: Joukko-osaston tunnukset hihamerkissä
Skappari: Kantahenkilökuntaan kuuluva upseeri tai opistoupseeri
Sotku: Sotilaskoti
Spade: Keittiömies
Spolli: Sotilaspoliisi
Sykkiä: Liikkua vauhdikkaasti ja uupumatta
Sysäri: Sysäyksenvahvistin, joka hajottaa ammutut räkäpäät
Särmätä: Järjestää viimeisen päälle; ylisärmä on liian tunnollinen järjestäminen.
Säätää: Testata, kokeilla, yleensä tuloksia tuottamattomalla tavallaTamppooni: Armeijan toppa- eli sissitakki, joka empiirisissä kokeissa todettiin imukykyiseksi
Tetsari: Taisteluvyö; harva, mutta samalla lämpimin asuste, joka painaa noin kymmenen kiloa
Tetsaus: Taisteluharjoitus
Tj: Tänään jäljellä
Tornihuhu: Huhu, juoru, joka leviää armeijassa nopeasti
Tykäri: Tykkimies
Veepee,VP: Vapautus palvelusta
Veksi: Varusmiessairaala
Vemppa: Terveydellisistä syistä vapautuksia saanut varusmies
Vemppakone: Varusmies, jolla on vapautuksia terveydyllisistä syistä kovin usein
Veepoppi: Virkapaikalla oleva päivystävä upseeri
VMTL: Vapautus marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta
Viheltää: Taikasana, joka tutustuttaa varusmiehen Suomen maaperään
VUP, vuppi: Vapautus ulkopalvelusta
Väijy: Vartio
YP: ylimääräinen palvelu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)