Malmin Prismassa on tapahtunut kauheuksia. Asiasta uutisoi Ilta-Sanomat.
22-vuotias Jani on ollut kaikessa rauhassa suorittamassa perustuslaillista oikeuttaan tasoittaa tuloeroja, kun vartija on tullut ja heittänyt Janin panssarilasin läpi. Sitten vartija on peitellyt tapon yritystään antamalla ensiapua ja soittamalla ambulanssin.
Vartiointiliike G4S:n näkemys on hieman toisenlainen: heidän mukaansa myymälävarkautta yrittänyt Jani juoksi pakoa yrittäessään panssarilasista läpi. Jani puolestaan ihmettelee, että miten hänenkaltaisensa alle 60-kiloinen kaveri voi edes juosta niin lujaa että pääsisi panssarilasista läpi. Varmaankin hänet on heitetty.
Ehdotan vuoden voimamiespalkintoa vartijalle, joka saa lingottua ihmisen sellaiseen vauhtiin, että se ylittää kaverin juoksunopeuden. Janille puolestaan juoksutreenejä. Onhan hän valinnut itselleen työn, jossa juoksunopeus on olennainen osa onnistumista.
maanantai 10. elokuuta 2009
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Titteleitä
Kirkolliset tittelit ovat joskus typeriä:
Itse en pidä termistä kesäteologi. Ensinnäkin ihan jo itserakkaista syistä. "Kesäteologi"-nimitystä voitaisiin ihan hyvin käyttää ihmisestä, joka vähän kesällä harrastuksenomaisesti lueskelee teologia. Tai ihmisestä, joka kuvittelee olevansa kovinkin hyvä teologi, mutta ei ole.
Toiseksi termi ei taida useimmille maallikoille sanoa yhtään mitään: "Kesäteologi? Mikä se sitten on?"
Olisiko se niin kauheaa, jos kesätyötä tekevien teologienkin titteli olisi yksinkertaisesti "kesätyöntekijä"? Tai jos halutaan oikein korostaa sitä teologisuutta niin vaikka sitten se muinainen "papiston apulainen" (jolla ennen viitattiin nykyisiin seurakuntapastoreihin).
Toinen on nuorisotyönohjaaja. Jotta mitä vikaa on tittelissä nuoriso-ohjaaja? Miksi se oli huono, mutta lastenohjaaja ei ollut? Nuorisotyönohjaaja kuulostaa minusta henkilöltä, joka ohjaa nuorisotyötä eli toisin sanoen toimii työntekijöiden esimiehenä. Ja sitten nuoriso-ohjaajat tekisivät töitä nuorten kanssa.
Tätä ajatusrakennelmaa vielä tukee se, että lapsityön puolella on olemassa lastenohjaajia ja sitten vielä erikseen lapsityönohjaajia, jotka toimivat lastenohjaajien esimiehinä.
Tai kyllä minä taidan sen tietää, jotta miksi juuri nuorisotyönohjaaja eikä nuoriso-ohjaaja. Kyynikko minussa olettaa, että se johtuu kolmesta kirjaimesta: AMK. Sieltä ei varmaankaan voi valmistua pelkkiä ohjaajia, ainoastaan työnohjaajia.
Itse en pidä termistä kesäteologi. Ensinnäkin ihan jo itserakkaista syistä. "Kesäteologi"-nimitystä voitaisiin ihan hyvin käyttää ihmisestä, joka vähän kesällä harrastuksenomaisesti lueskelee teologia. Tai ihmisestä, joka kuvittelee olevansa kovinkin hyvä teologi, mutta ei ole.
Toiseksi termi ei taida useimmille maallikoille sanoa yhtään mitään: "Kesäteologi? Mikä se sitten on?"
Olisiko se niin kauheaa, jos kesätyötä tekevien teologienkin titteli olisi yksinkertaisesti "kesätyöntekijä"? Tai jos halutaan oikein korostaa sitä teologisuutta niin vaikka sitten se muinainen "papiston apulainen" (jolla ennen viitattiin nykyisiin seurakuntapastoreihin).
Toinen on nuorisotyönohjaaja. Jotta mitä vikaa on tittelissä nuoriso-ohjaaja? Miksi se oli huono, mutta lastenohjaaja ei ollut? Nuorisotyönohjaaja kuulostaa minusta henkilöltä, joka ohjaa nuorisotyötä eli toisin sanoen toimii työntekijöiden esimiehenä. Ja sitten nuoriso-ohjaajat tekisivät töitä nuorten kanssa.
Tätä ajatusrakennelmaa vielä tukee se, että lapsityön puolella on olemassa lastenohjaajia ja sitten vielä erikseen lapsityönohjaajia, jotka toimivat lastenohjaajien esimiehinä.
Tai kyllä minä taidan sen tietää, jotta miksi juuri nuorisotyönohjaaja eikä nuoriso-ohjaaja. Kyynikko minussa olettaa, että se johtuu kolmesta kirjaimesta: AMK. Sieltä ei varmaankaan voi valmistua pelkkiä ohjaajia, ainoastaan työnohjaajia.
tiistai 4. elokuuta 2009
Lasten jumalanpalvelus
Joka kesä tuntuu tuovan eteen myös uusia työtehtäviä. Tänä kesänä pidin ensimmäistä kertaa lasten kirkossa saarnan.
Seurakuntaa oli paikalla runsaasti ja minua jännitti. Puhe oli lyhyt ja ytimekäs ja saarnatekstinä oli Lasten evankeliumi (Mark. 10: 13-16). Eipä tosin paljoa vaihtoehtojakaan ollut, muut Perheen sunnuntain lukukappaleet ovat mielestäni vielä vaikeampi muokata ns. lapsiystävällisiksi (erityisesti Mark. 10:2-9) jossa Jeesus kieltää avioeron. Tärkeä keskustelunaihe kyllä, mutta ei ole minulla kanttia aloittaa sitä keskustelua kirkossa, jossa on paljon erilaisia perheitä erilaisissa tilanteissa.
Harkitsin saarnan elävöittämistä jotenkin, mutta laiskuus vei voiton (hyi minua) ja vain puhuin. Yritin puhua normaalilla puheäänelläni, mutta en sitten tiedä herkesinkö lässyttämään. Toivottavasti en.
Lapset ovat seurakuntaväestä sikäli rehellisimpiä, että kun saarna karkaa yli hilseen tai on kestänyt jo liikaa, niin se tuodaan tiedoksi. Tämän tietäen saarna oli alusta alkaen lyhyt ja aina kun seurakunnan joukosta kuului parahdus tai näkyi levotonta liikahtelua, pudotin lukemastani kappaleesta puolet pois (ei muuten sitten tule toimimaan "aikuisten jumalanpalveluksissa", tiedoksi vaan). Tarkkana piti olla, että saarna pysyi kuitenkin kasassa ja ymmärrettävänä.
Olin kuitenkin ihan tyytyväinen jumalanpalvelukseen ja omaan osuuteeni.
Seurakuntaa oli paikalla runsaasti ja minua jännitti. Puhe oli lyhyt ja ytimekäs ja saarnatekstinä oli Lasten evankeliumi (Mark. 10: 13-16). Eipä tosin paljoa vaihtoehtojakaan ollut, muut Perheen sunnuntain lukukappaleet ovat mielestäni vielä vaikeampi muokata ns. lapsiystävällisiksi (erityisesti Mark. 10:2-9) jossa Jeesus kieltää avioeron. Tärkeä keskustelunaihe kyllä, mutta ei ole minulla kanttia aloittaa sitä keskustelua kirkossa, jossa on paljon erilaisia perheitä erilaisissa tilanteissa.
Harkitsin saarnan elävöittämistä jotenkin, mutta laiskuus vei voiton (hyi minua) ja vain puhuin. Yritin puhua normaalilla puheäänelläni, mutta en sitten tiedä herkesinkö lässyttämään. Toivottavasti en.
Lapset ovat seurakuntaväestä sikäli rehellisimpiä, että kun saarna karkaa yli hilseen tai on kestänyt jo liikaa, niin se tuodaan tiedoksi. Tämän tietäen saarna oli alusta alkaen lyhyt ja aina kun seurakunnan joukosta kuului parahdus tai näkyi levotonta liikahtelua, pudotin lukemastani kappaleesta puolet pois (ei muuten sitten tule toimimaan "aikuisten jumalanpalveluksissa", tiedoksi vaan). Tarkkana piti olla, että saarna pysyi kuitenkin kasassa ja ymmärrettävänä.
Olin kuitenkin ihan tyytyväinen jumalanpalvelukseen ja omaan osuuteeni.
Rahaa
Kävin nettipankissa ja sain melkein hepulin: palkastani puuttuu rahaa! Kuka sen on vienyt!?!
Soittamaan taloustoimistoon. Jämpti puhelu: "Miksi tililleni on maksettu vähemmän rahaa kuin mitä sopimuksessa lukee?"
Vastaus tulee myös: palkastani on luonnollisesti vähennetty verot. Suomessa kun on ilmeisesti tapana maksaa veroja.
Päättelemme puhelun herttaisessa yhteisymmärryksessä.
Olen uskomaton idiootti.
Soittamaan taloustoimistoon. Jämpti puhelu: "Miksi tililleni on maksettu vähemmän rahaa kuin mitä sopimuksessa lukee?"
Vastaus tulee myös: palkastani on luonnollisesti vähennetty verot. Suomessa kun on ilmeisesti tapana maksaa veroja.
Päättelemme puhelun herttaisessa yhteisymmärryksessä.
Olen uskomaton idiootti.
maanantai 3. elokuuta 2009
"Rakastavaiset"
Olen toimintakokemus-rippileirien kannattaja. Haluaisin oppia hyväksi toimintakokemusrippileiri-ohjaajaksi (melkoinen sanahirviö!) . Kuitenkin Toko (eli toimintakokemus) monesti pelottaa minua, varsinkin jos vedän jotain rastia yksin. Onko tämä kokemus turvallinen? Osaanko purkaa tämän? Huomaanko tarpeeksi tarkasti ja ennen kaikkea ajoissa mahdolliset vaaratekijät (ei pelkästään fyysiset)? Osaanko itse käyttäytyä oikein, sopivasti, olemaan kannustava ja luotettava aikuinen? Olenko nolannut jonkun tiedostamattani? Olenko satuttanut, kun olen luullut olevani hauska?
Mutta huonomminkin voisi olla. Paljon huonommin. Löysin tässä erään blogin, jossa toinen kesäteologi kirjoittelee mm. ripareistaan. Yksi postaus, jossa hän kuvasi kauhistuneena erästä leirillä leikitystä leikkiä, järkytti.
Tekstin voi lukea täältä:
http://ekoelamaa.blogspot.com/2009/07/ripari-2-paiva-3-ahdistus-ja-hammennys.html . Viestin loppupuolella blogin pitäjä tyttism kuvailee leikkiä nimeltä "Rakastavaiset" tai "Rakkauden pyramidi". Itse en ollut kyseisestä leikistä kuullutkaan enkä koskaan törmännytkään mihinkään vastaavaan.
Jos jotain inhoan, niin nolausleikkejä. Niillä on pitkä ja kunniaton historia Suomessa, niin kouluissa (monet mopotusperinteet, fuksiaiset, jne.) , armeijassa (siellä niitä sanotaan simputukseksi) ja tietysti sitten myös rippileireillä. Niiden kunniakkain aika taisi olla 1980-1990-luvuilla ja sitten niistä on pikku hiljaa päästy eroon. Mutta yhä ne elävät ja yhä ne nostavat lohikäärmeen päänsä siellä, missä ihmiset kuvittelevat että toisen häpeän näkeminen on jotenkin hauskaa.
Aikuinenkin tuntee olonsa epämukavaksi, kun hänet nolataan. Entä sitten nuori, jonka itsetunto muutenkin on melko alhainen? Joka uskoo, että hänessä on jotain poikkeavaa, että hän on jotenkin erilainen kuin muut? Ja sitten hänet nolataan. Tietysti hän esittää, että on hauskaa. Koska sen paljastaminen, että on nolattu ja että se ei ole hauskaa, se on juuri sitä erilaisuutta, jota jokainen pelkää. Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan itsensä rakastetuksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan olonsa kauniiksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että lähimmäiset arvostavat häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että Jumala rakastaa häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että tässä seurassa, tällä rippileirillä, on hyvä olla?
Nolaaminen on nolaamista, silloinkin kun se tapahtuu leikin varjolla. Ja nolaaminen on vastenmielistä, varsinkin kun nolatuksi joutuu herkässä iässä olevia nuoria.
Vielä vastenmielisempää on seksuaalissävytteinen nolaaminen, jollaista leikki "Rakastavaiset" ilmeisesti on. Leikki, jossa nuoria pakotetaan (sanookaa vaan että vapaaehtoisuutta, mutta jos leikin luonteeseen kuuluu, että a. kaikkea ei paljasteta, ja b. kieltäytyminen on vertaisryhmäpaineessa käytännössä mahdotonta, niin se ei mitään vapaaehtoisuutta ole) leikin varjolla seksiasentoihin, rikkoo paitsi itsetuntoa, myös ihmisoikeuksia, joista yksi on oikeus koskemattomuuteen.
Yleisen seksuaalietiikan suhteen olen melko liberaali. En vastusta avoliittoja yms. Silti tässä suhteessa olen muuttunut tiukkapipoksi. Seksuaalisuus on niin herkkä ja yksityinen osa ihmisyyttä, että seksuaalissävytteisiin leikkeihin tulisi suhtautua suurella varovaisuudella. Ohjaajan roolissa olevan aikuisen tulee pitää silmällä tilannetta ja puuttua, jos hyvä maku ylitetään. Leikit, joissa nuoret tekevät muiden nauraessa vieressä 69-asennon (googlettakaa, jos ette tiedä mikä se on) ei ole asian käsittelemistä hyvällä maulla. Seksillä mässäily rippileirien iltaohjelmissa kuuluu rippileiriin yhtä paljon, kuin kuuden tuuman naula ihmisen päähän. Ei ei lainkaan.
Vastuu on suuri. Ja ahdistus siitä, että olenko osannut kantaa tämän vastuuni on myös suuri. En voi enkä saa tuudittautua siihen, että minun leireilläni ei ole koskaan leikitty mitään vastaavaa.
Olenko satuttanut, kun olen luullut olevani hauska?
Mutta huonomminkin voisi olla. Paljon huonommin. Löysin tässä erään blogin, jossa toinen kesäteologi kirjoittelee mm. ripareistaan. Yksi postaus, jossa hän kuvasi kauhistuneena erästä leirillä leikitystä leikkiä, järkytti.
Tekstin voi lukea täältä:
http://ekoelamaa.blogspot.com/2009/07/ripari-2-paiva-3-ahdistus-ja-hammennys.html . Viestin loppupuolella blogin pitäjä tyttism kuvailee leikkiä nimeltä "Rakastavaiset" tai "Rakkauden pyramidi". Itse en ollut kyseisestä leikistä kuullutkaan enkä koskaan törmännytkään mihinkään vastaavaan.
Jos jotain inhoan, niin nolausleikkejä. Niillä on pitkä ja kunniaton historia Suomessa, niin kouluissa (monet mopotusperinteet, fuksiaiset, jne.) , armeijassa (siellä niitä sanotaan simputukseksi) ja tietysti sitten myös rippileireillä. Niiden kunniakkain aika taisi olla 1980-1990-luvuilla ja sitten niistä on pikku hiljaa päästy eroon. Mutta yhä ne elävät ja yhä ne nostavat lohikäärmeen päänsä siellä, missä ihmiset kuvittelevat että toisen häpeän näkeminen on jotenkin hauskaa.
Aikuinenkin tuntee olonsa epämukavaksi, kun hänet nolataan. Entä sitten nuori, jonka itsetunto muutenkin on melko alhainen? Joka uskoo, että hänessä on jotain poikkeavaa, että hän on jotenkin erilainen kuin muut? Ja sitten hänet nolataan. Tietysti hän esittää, että on hauskaa. Koska sen paljastaminen, että on nolattu ja että se ei ole hauskaa, se on juuri sitä erilaisuutta, jota jokainen pelkää. Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan itsensä rakastetuksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan olonsa kauniiksi? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että lähimmäiset arvostavat häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että Jumala rakastaa häntä? Saako nolaaminen ihmisen tuntemaan, että tässä seurassa, tällä rippileirillä, on hyvä olla?
Nolaaminen on nolaamista, silloinkin kun se tapahtuu leikin varjolla. Ja nolaaminen on vastenmielistä, varsinkin kun nolatuksi joutuu herkässä iässä olevia nuoria.
Vielä vastenmielisempää on seksuaalissävytteinen nolaaminen, jollaista leikki "Rakastavaiset" ilmeisesti on. Leikki, jossa nuoria pakotetaan (sanookaa vaan että vapaaehtoisuutta, mutta jos leikin luonteeseen kuuluu, että a. kaikkea ei paljasteta, ja b. kieltäytyminen on vertaisryhmäpaineessa käytännössä mahdotonta, niin se ei mitään vapaaehtoisuutta ole) leikin varjolla seksiasentoihin, rikkoo paitsi itsetuntoa, myös ihmisoikeuksia, joista yksi on oikeus koskemattomuuteen.
Yleisen seksuaalietiikan suhteen olen melko liberaali. En vastusta avoliittoja yms. Silti tässä suhteessa olen muuttunut tiukkapipoksi. Seksuaalisuus on niin herkkä ja yksityinen osa ihmisyyttä, että seksuaalissävytteisiin leikkeihin tulisi suhtautua suurella varovaisuudella. Ohjaajan roolissa olevan aikuisen tulee pitää silmällä tilannetta ja puuttua, jos hyvä maku ylitetään. Leikit, joissa nuoret tekevät muiden nauraessa vieressä 69-asennon (googlettakaa, jos ette tiedä mikä se on) ei ole asian käsittelemistä hyvällä maulla. Seksillä mässäily rippileirien iltaohjelmissa kuuluu rippileiriin yhtä paljon, kuin kuuden tuuman naula ihmisen päähän. Ei ei lainkaan.
Vastuu on suuri. Ja ahdistus siitä, että olenko osannut kantaa tämän vastuuni on myös suuri. En voi enkä saa tuudittautua siihen, että minun leireilläni ei ole koskaan leikitty mitään vastaavaa.
Olenko satuttanut, kun olen luullut olevani hauska?
Nasaretilainen
Luen juuri mielestäni varsin erinomaista kirjaa.
Tai no itse asiassa kahta, mutta puhutaan nyt vain toisesta.
Toinen on Kenneth E. Baileyn "Jeesus Lähi-idän ihmisen silmin". Toisen nimi on "Jeesus Nasaretilainen" ja sen on kirjoittanut Josef Ratzinger, nykyisin tunnetumpi nimellä paavi Benedictus XVI. Tästä kirjasta muutama sananen.
Ratzinger on mies, jolla on paha maine ([mainos]jotain viitteitä tästä löytyy myös pro gradustani [/mainos]). Paha maine syntyi, kun hän johti vuosien ajan paavi Johannes Paavali II:n kaudella Uskonopin kongregaatiota eli entistä Pyhää toimistoa eli entistä inkvisitiota. Inkvisition tehtävänä oli valvoa katolisen uskonopin puhtautta eli hieman suomalaista Kirkkolakia siteeraten, "huolehtia siitä, että evankeliumia julistettiin puhdasoppisesti ja sakramentit jaetaan oikein". Tässä tehtävässä Ratzinger sai pilkkanimen "Jumalan rottweiler", koska häntä pidettiin kovaotteisena miehenä, joka murskasi ne katoliset teologit ja papit, jotka katolisen opin uskalsivat kyseenalaistaa. Ratzingerin maineen tekee entistä "surullisemmaksi" se, että hän oli pitkään ns. liberaaliteologi. Vielä Vatikaanin II:n konsiilin aikana hän kuului samaan leiriin mm. sveitsiläisen Hans Küngin kanssa, joka on mm. kyseenalaistanut paavin erehtymättömyyden. Eikä siis enää katolisissa yliopistoissa opeta, kiitos opetuskiellon, jonka hänelle langetti paavi Johannes Paavali II ja Uskonopin kongregaation johtaja, konservatiiviksi kääntynyt Ratzinger.
Paavina Ratzinger onkin sitten ollut toista maata, sillanrakentaja eikä aitojen pystyttäjä. Kirja "Jeesus Nasaretilainen" jatkaa tätä. Hän korostaa, että kirja ei ole paavin virallinen kannanotto, vaan hänen henkilökohtaisen uskonelämänsä ja "Nasaretilaisen todellisen kasvojen etsinnän tulos".
Kirja viehättää, koska paavi on tehnyt kirjan, joka on paitsi hengellinen, hartauksellinen, myös tieteellinen. Paavi ei tuhahda halveksuvasti eksegetiikalla eikä historiallis-kriittiselle metodille. Vaikka paavi kirjoittaakin metodin rajoista, se tehdään kunnioittavasti ja rakkaudella.
Kirjaa lukiessa tulee surku: miksei meillä pystytä tähän? Tekemään jotain, joka ei ole pystyttämässä raja-aitaa? Meillä osataan tehdä loistavia tieteellisiä tutkimuksia. Meillä osataan tehdä loistavia hartauskirjoja, saarnakokoelmia jne. Mutta miksi meillä ei osata tehdä kirjaa, joka ottaa tieteellisen puolen tosissaan, mutta silti onnistuu olemaan myös uskonnollinen kirja? Yritykset ovat aika masentavia, sillä niissä tunnutaan ensin ampuvan alas metodin tulokset, minkä jälkeen kerrotaan Raamatun kertomus omin sanoin muokattuna.
Täytyy vain rukoilla, että 81-vuotias paavi saisi valmiiksi myös kirjan toisen osan, jossa hän keskittyy Jeesuksen ristinkuolemaan.
PS. Katoliikki-hapatusta pelkääville lohdutuksen sana: ei ole vielä tullut vastaan ainuttakaan sellaista ajatuskohtaa, joka "haiskahtaisi" leimallisesti katolilaiselta opilta.
Tai no itse asiassa kahta, mutta puhutaan nyt vain toisesta.
Toinen on Kenneth E. Baileyn "Jeesus Lähi-idän ihmisen silmin". Toisen nimi on "Jeesus Nasaretilainen" ja sen on kirjoittanut Josef Ratzinger, nykyisin tunnetumpi nimellä paavi Benedictus XVI. Tästä kirjasta muutama sananen.
Ratzinger on mies, jolla on paha maine ([mainos]jotain viitteitä tästä löytyy myös pro gradustani [/mainos]). Paha maine syntyi, kun hän johti vuosien ajan paavi Johannes Paavali II:n kaudella Uskonopin kongregaatiota eli entistä Pyhää toimistoa eli entistä inkvisitiota. Inkvisition tehtävänä oli valvoa katolisen uskonopin puhtautta eli hieman suomalaista Kirkkolakia siteeraten, "huolehtia siitä, että evankeliumia julistettiin puhdasoppisesti ja sakramentit jaetaan oikein". Tässä tehtävässä Ratzinger sai pilkkanimen "Jumalan rottweiler", koska häntä pidettiin kovaotteisena miehenä, joka murskasi ne katoliset teologit ja papit, jotka katolisen opin uskalsivat kyseenalaistaa. Ratzingerin maineen tekee entistä "surullisemmaksi" se, että hän oli pitkään ns. liberaaliteologi. Vielä Vatikaanin II:n konsiilin aikana hän kuului samaan leiriin mm. sveitsiläisen Hans Küngin kanssa, joka on mm. kyseenalaistanut paavin erehtymättömyyden. Eikä siis enää katolisissa yliopistoissa opeta, kiitos opetuskiellon, jonka hänelle langetti paavi Johannes Paavali II ja Uskonopin kongregaation johtaja, konservatiiviksi kääntynyt Ratzinger.
Paavina Ratzinger onkin sitten ollut toista maata, sillanrakentaja eikä aitojen pystyttäjä. Kirja "Jeesus Nasaretilainen" jatkaa tätä. Hän korostaa, että kirja ei ole paavin virallinen kannanotto, vaan hänen henkilökohtaisen uskonelämänsä ja "Nasaretilaisen todellisen kasvojen etsinnän tulos".
Kirja viehättää, koska paavi on tehnyt kirjan, joka on paitsi hengellinen, hartauksellinen, myös tieteellinen. Paavi ei tuhahda halveksuvasti eksegetiikalla eikä historiallis-kriittiselle metodille. Vaikka paavi kirjoittaakin metodin rajoista, se tehdään kunnioittavasti ja rakkaudella.
Kirjaa lukiessa tulee surku: miksei meillä pystytä tähän? Tekemään jotain, joka ei ole pystyttämässä raja-aitaa? Meillä osataan tehdä loistavia tieteellisiä tutkimuksia. Meillä osataan tehdä loistavia hartauskirjoja, saarnakokoelmia jne. Mutta miksi meillä ei osata tehdä kirjaa, joka ottaa tieteellisen puolen tosissaan, mutta silti onnistuu olemaan myös uskonnollinen kirja? Yritykset ovat aika masentavia, sillä niissä tunnutaan ensin ampuvan alas metodin tulokset, minkä jälkeen kerrotaan Raamatun kertomus omin sanoin muokattuna.
Täytyy vain rukoilla, että 81-vuotias paavi saisi valmiiksi myös kirjan toisen osan, jossa hän keskittyy Jeesuksen ristinkuolemaan.
PS. Katoliikki-hapatusta pelkääville lohdutuksen sana: ei ole vielä tullut vastaan ainuttakaan sellaista ajatuskohtaa, joka "haiskahtaisi" leimallisesti katolilaiselta opilta.
lauantai 1. elokuuta 2009
Vimpeliin
"Mä voisin tulla teille huomenna kahville."
"No tuu vaan."
"Saako kahvia?"
"Saa ja pullaakin."
"Ostin sitten sulle pullaa. Ja jäätelöä."
"Joo kiitti. Ei ehdi kauaa olla, kova on kiire."
"Jaa..."
"Tuukko Vimpeliin?"
"No voinhan minä tullakin."
"Juopas sitten äkkiä se kahvis, meil on aikataulu."
(Autossa)
"Kannetaan noi laudat siellä Vimpelissä varastoon, tarviin siinä vähän apua."
"No kai minä voin auttaa."
(Auto lähtee liikkeelle)
"Onko sinne Vimpeliin muuten pitkäki matka?"
"Mitä ny ois, pari sataa kilometriä."
"Justiinsa..."
"No tuu vaan."
"Saako kahvia?"
"Saa ja pullaakin."
"Ostin sitten sulle pullaa. Ja jäätelöä."
"Joo kiitti. Ei ehdi kauaa olla, kova on kiire."
"Jaa..."
"Tuukko Vimpeliin?"
"No voinhan minä tullakin."
"Juopas sitten äkkiä se kahvis, meil on aikataulu."
(Autossa)
"Kannetaan noi laudat siellä Vimpelissä varastoon, tarviin siinä vähän apua."
"No kai minä voin auttaa."
(Auto lähtee liikkeelle)
"Onko sinne Vimpeliin muuten pitkäki matka?"
"Mitä ny ois, pari sataa kilometriä."
"Justiinsa..."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)