Tauon paikka

Tämä blogi siirtyy nyt epämääräiseksi ajaksi telakalle eli tauolle ja palaa takaisin jonain epämääräisenä ajankohtana tulevaisuudessa. Sen tarkempaa aikaa en halua antaa, koska mielestäni lupaukset tulisi pitää enkä halua sitoutua juuri nyt mihinkään aikarajaan. Sanottakoon vain, että blogin paluu sijoittuu johonkin kohtaan aikajanaa, jonka toisessa päässä on "paluu lähes heti" ja toisessa päässä "paluu pitkän ajan kuluttua".

Plussat ja miinukset

Elämässä ilman hajuaistia on omat plussat ja miinuksensa. Toisaalta pystyn halailemaan koiraa silloinkin kun muut valittavat että koira mukamas haisee. Jos joku pieraisee hississä, niin minua ei suuremmin häiritse. Vaipanvaihtaminen on aina sujunut kivutta.

Toisaalta negatiivista on se, että en todellakaan haista. Jos kengänpohjassani on koirankakkaa, niin minä en sitä huomaa. Ja johtaahan hajuaistin puute myös potentiaalisiin vaaratilanteisiin. Viime kesänä kälätin puhelimessa jotain mahdottoman tärkeää asiaa Valtterin kanssa ja tein samalla mukamas ruokaa. Kun lopetin puhelun, keittiössä leijui vain paksu harmaa savu - ruoka oli hieman kärähtänyt. Koska pidin majaa seurakunnan tiloissa, mietin pienessä paniikissa että minkäköhänlainen palohälytinsysteemi täällä on. Onko kohta koko palokunta pihalla?

Samanlainen tapaus sattui vuosia sitten, kun jäin vahtimaan mahdollisesti vuotavaa takkaa. Minulla oli mielenkiintoinen kirja ja jäin lukemaan sitä; kun nostin katseeni totesin istuvani keskellä harmaata savuseinää.

Teologiaaaaaa...

En ole tässä blogissani suuremmin kirjoittanut teologiaa, vaikka jonkunlainen teologi se kaiketi minäkin olen. Kun olin aloittanut teologian opinnot, tilanne oli toinen. Olin Nyt-liitteen silloisen keskustelupalstan aktiivinen kirjoittaja eikä sellaista teologista/uskonnollista aihetta ollutkaan, mihin en olisi voinut ottaa kantaa. Olinhan sentään opiskellut teologiaa jo alle puoli vuotta ja suorittanut kirkkohistorian, systemaattisen teologian ja uskontotieteen perusopinnot. Kyllä sillä ammattitaidolla jo pystyi kantaa ottamaan.

Sittemmin minusta on tullut hyvin varovainen. Joskus tuntuu, että mitä pidemmälle opiskelen, sitä vähemmän tiedän. Se lienee luonnollista kaikille opiskelijoille. Toisaalta ianikuinen alemmuuskompleksini estää minua ottamasta kantaa, koska pelkään sanovani/kirjoittavani jotain väärää ja tyhmää. Kolmas syy on se, että olen kirkkohistorioitsija.

Vaikka kirkkohistoria erinomainen oppiaine onkin, niin on silti taivahan tosi, että ne, jotka todella puhuvat Teologiaa, tulevat useimmiten systemaattisen teologian tai eksegetiikan laitoksilta. Kirkkohistoria on kuitenkin nimensä mukaisesti historiantutkimista.

Tämä tuli taas selväksi, kun osallistuin systemaattisen teologian laitoksen ja eksegetiikan laitoksen yhteiseen symposiumiin, jossa nuo kaksi hakivat yhteistä keskusteluareenaa. Siellä pidetyt puheet ja erityisesti keskustelut olivat hyvin mielenkiintoisia, mutta samalla minun on myönnettävä se nolo asia, että en ihan aina oikeasti tajunnut, että mistä ne puhuvat. Oma osaaminen loppui yksinkertaisesti kesken. Samoin tapahtui, kun osallistuin yhdelle dogmatiikan luentosarjalle. En päässyt kärryille, perusopinnot ja Aineopinnot I ei riittänyt enää pitämään minua edes muiden tasolla.

Oikein hirvittää, että mitäköhän kaikkea olen mahtanut sillä palstalla jorista

Kastiketarinan epäeettinen loppu

Niin, pakkohan se sitten on myöntää että kermalta maistuva lihakastike koki epäeettisen lopun ja päätyi roskikseen. Yleensä en heitä ruokaa pois ellei se sitten ole pilalla, mutta nyt oli yksinkertaisesti pakko. Yritin syödä sitä riisin kanssa, mutta se oli todella masentavaa, kun riisi oli tummempaa kuin kastike. Ja makukaan ei ihan oikeasti ollut hyvä.

Ja yöllä kastike alkoi jo näyttää niin hurjalta, että aloin pelätä että se herää vielä yöllä henkiin jääkaapissa ja ryömii ulos kylväen tiellään tuhoa ja kuolemaa. Joten kastikeparka päätyi roskapussiin ja roskapussin kiikutin roskikseen. Monihan heittää tuollaiset pienet ruoanjätteet surutta vessanpönttöön, mutta itse en ole tehnyt sitä sen jälkeen kun sinne kaatamani itsetehty hernekeitto pamautti koko huussin putket niin tukkoon, että piti soittaa putkimies.

Anosmia

Olin 14-15-vuotias, yläasteella ja kemian tunnilla pitkästymässä. Ei ollut minun juttuni kemia eikä fysiikka. Itse asiassa ne eivät tainneet olla kenenkään juttuja. Kaikki olivat luulleet, että kemiassa ja fysiikassa tehdään vaan hauskoja kokeita, mutta karu totuus paljastui pian. Tämähän on matematiikkaa!

Opettaja yritti piristää meitä ja pisti liikkeelle jonkun aineen, jota sai nuuhkaista. Kyllä se jotenkin liittyi pidettävään tuntiin, en vain enää muista että miten. Joka tapauksessa opettaja kertoi, että aine haisee äärettömän pahalle (taisi olla ammoniakkia, en tosin muista enää sitäkään?)

Opettajan sanat vaikuttivat pitävän paikkansa, yksi kerrallaan ainepurkki kiersi oppilaat läpi, jotka nuuhkaisivat varovaisesti ja suurin piirtein yökkäsivät saman tien. Luokan täytti puheensorina, kun kaikki vertailivat kokemuksiaan pahan hajuisesta aineesta. Sitten purkki päätyi minun kätösiini.

Vein sen varovaisesti nenäni alle, peläten reaktiota. Ei tapahtunut mitään. En aistinut yhtään mitään. Vein purkin aivan nenän alle, vaihdoin sierainta, niiskaisin, puhalsin ilmaa. Ei mitään. Jollen olisi nähnyt edeltäviä reaktioita, olisin ollut sata varma, että olen piilokamerassa.

Vieressäni istuvat kaverit huomasivat, että minulla ja purkilla on joku ongelma. "Etkö sä haista sitä?!" he kysyivät epäuskoissaan. No, en haista. Pitäisikö?

"Se haisee siis ihan sairaan pahalle, etkö sä tosiaan haista mitään!?" Kyllä kai, minulla oli selkeitä mielikuvia, että olisin joskus haistanut jotain. Vai olenko? En ollutkaan siitä enää niin varma. Ehkä en vain osaa tehdä tätä oikein.

"Mitä te teette, kun haistatte?" kysyin. Kaverit tuijottivat minua. "Liikutatteko te siis nenää jotenkin vai...?" kysyin ja mietin että ehkä en osannut kytkeä hajuaistiani päälle. Ei minulle ollut kukaan koskaan kertonut, miten haistaminen tapahtuu.

"No ei, kai nyt jokainen haistaa osaa!" kaverit vastasivat minulle murrosikäiselle tyypillistä kärsivällisyyttä osoittaen. "Siis eksä tosiaan haista!" Tässä vaiheessa eturivikin alkoi huomata, että hissukoiden nurkassa tapahtui jotain ja takarivien pahikset alkoivat menettää malttinsa, kun sitä purkkia ei kuulunut. Minä taas en halunnut joutua koko luokan silmätikuksi.

"Haistan, haistan, ihan hirveetä oli", mutisin ja tyrkkäsin purkin eteenpäin. Yksi kaveri aukaisi vielä suunsa jatkaakseen aihetta, mutta mulkaisin häntä pahasti ja juttu jäi siihen. Paitsi minun mielessäni.

Kokkaillaan

Koska kesän lähestyessä rahat alkavat joka vuotiseen tapaan olla ihan loppu, yritän aina tehdä itse ruokani sen sijaan että kävisin syömässä valmiissa pöydässä. Hinnoissa ei loppupeleissä ole paljoa eroa, mutta kun tekee itse, voi tehdä paljon. Ja sitten puputtaa samaa ruokaa muutaman päivän.

Tuossa jokin aika sitten ostin sellaisen kastikelihapaketin. Sen päällä oli kastikkeen ohje valmiina ja lopputulos oli ihan hyvänmakuinen. Siitä rohkaistuneena ostin tänään taas paketin, mutta tällä kertaa siitä puuttuikin sitten tuo ohje.

No ei se mitään, kai minä aikuinen mies nyt osaan kastikkeen tehdä, päätin ja eikun tekemään. Kaikki sujui erinomaisen hyvin, kunnes lopussa piti lisätä kerma. Kermaa tuli joko liian paljon tai sitten muita aineksia oli liian vähän. Tai jotain muuta mystistä tapahtui. Joka tapauksessa kauniin ruskea kastike muuttui valkoiseksi eikä tummunut, vaikka kuinka sekottelin ja kiehuttelin.

Nyt minulla on sitten valkoista lihakastiketta. Joka maistuu ihan kermalle. Ja sitä on paljon!

Päivitystä: Pistin kastikkeen jääkaappiin säilöön ja kävin tuossa vilkaisemassa sitä. Jäähtyminen ja hyytyminen ei varsinaisesti parantanut kastikkeen ulkonäköä ja se muistutti viiliä, johon joku on kylvänyt jotain ruskeita klimppejä.

Rakas päiväkirja, Osa III

Se on valmis, se on valmis!!

Nimittäin 2.4.

Ei se missään vaiheessa helpoksi muuttunut, mutta tein eilen yömyöhään (lue: aamuyöllä) päätöksen, että tämä teksti riittää nyt täksi alaluvuksi. Tänään pistin "pääteosteni" viitteet kohdilleen ja siirsin tekstin "valmiiseen" graduun. Huraa!

No, sen verran täytyy vielä hillitä shampanjapullon korkkien poksauttelua, että kun sanon valmis en suinkaan tarkoita että se olisi valmis. Nyt siihen haetaan lisää kirjallisuutta tukemaan havaintoja, täydennetään viitteitä, tarkistetaan oikeinkirjoitus ja sen sellaista. Mutta kirjoittamisen kannalta se on valmis.

Nyt täytyy vielä kirjoittaa 1.2 ja 1.3 ja tutkimustulokset. Olen positiivisella mielellä.