Helsingin sanomat uutisoi lääketieteellisen aikakauslehti Lancetin pääkirjoituksesta, jossa otetaan vahvasti kantaa surun sairaudeksi määrittelemistä vastaan. Kiista liittyy Yhdysvalloissa tällä hetkellä tekeillä olevaan psykiatristen häiriöiden diagnostisen järjestelmän uudistamiseen, jossa masennuksen diagnosoimisen määritelmät ovat mahdollisesti muuttumassa. Aiemmassa diagnostisessa järjestelmässä masennusdiagnoosia tehdessä oli poissuljettava se mahdollisuus, että masennuksen oireet johtuisivat lähimmäisen kuoleman aiheuttamasta surusta.
Mutta uudessa järjestelmässä surua ei enää mainita poissuljettavana kriteerinä. Tämä mahdollistaa sen, että lääkäri voi määritellä surun aiheuttamat oireet (suru, ruokahaluttomuus, unettomuus, itkeminen) - jos ne ovat kestäneet yli kaksi viikkoa - lääkehoitoa vaativaksi sairaudeksi.
Masennusta ei pidä missään nimessä vähätellä ja joskus suru todella muuttuu sairaalloiseksi, jolloin lääketieteellisen avun hakemisessa ei ole mitään vikaa. Silti siinä ajatuksessa, että surureaktiot eivät saisi kestää kahta viikkoa pitempään, on minusta jotain vikaa. Suru on epämiellyttävä tunne, mutta se on myös luonnollinen osa ihmisyyttä. Itse asiassa voisi sanoa jopa niinkin että suru on terve reaktio. Suru todistaa, että olet rakastanut ja nyt kaipaat. Nyt sille kaipaamiselle ollaan laittamassa aikarajaa: kaksi viikkoa ja sitten elämän tulisi normalisoitua. Lancetin pääkirjoituksessa itsessään todetaan myös, että surevien ihmisten lääkehoidon tehosta ei ole edes mitään tieteellisiä todisteita. Ja aika viisaasti myös, että surevia kohdatessaan lääkäreiden tulisi tarjota aikaansa, myötätuntoa ja empatiaa eikä reseptiä.
Kaiketi koko keskustelu kuvaa tätä kulttuuriamme, jossa onnellisuuden tulisi olla ihmisen perustila ja kaikki pienetkin poikkeamat siitä tulisi hoitaa lääkkeillä. Ja lääkkeiden myynti ja valmistus on luonnollisesti myös bisnestä - Lancetin näkökulmaosiossa esitetäänkin epäillys, että diagnostisten kriteerien muuttamisen taustalla olisi lääketehtaiden lobbaus, jotka haluavat päästä laajentamaan markkinoitaan. Jos suru määritellään sairaudeksi, se tarkoittaa Amerikassa miljoonia ihmisiä, joille voitaisiin määrätä mielialalääkitys. Luultavasti onnellisuus ja ilokin - jota ei ole saavutettu ottamalla apteekista ostettua pilleriä - määritellään jossain vaiheessa sekin "perusteettomaksi euforiaksi", joka pitää hoitaa mielialalääkeillä.
Mutta uudessa järjestelmässä surua ei enää mainita poissuljettavana kriteerinä. Tämä mahdollistaa sen, että lääkäri voi määritellä surun aiheuttamat oireet (suru, ruokahaluttomuus, unettomuus, itkeminen) - jos ne ovat kestäneet yli kaksi viikkoa - lääkehoitoa vaativaksi sairaudeksi.
Masennusta ei pidä missään nimessä vähätellä ja joskus suru todella muuttuu sairaalloiseksi, jolloin lääketieteellisen avun hakemisessa ei ole mitään vikaa. Silti siinä ajatuksessa, että surureaktiot eivät saisi kestää kahta viikkoa pitempään, on minusta jotain vikaa. Suru on epämiellyttävä tunne, mutta se on myös luonnollinen osa ihmisyyttä. Itse asiassa voisi sanoa jopa niinkin että suru on terve reaktio. Suru todistaa, että olet rakastanut ja nyt kaipaat. Nyt sille kaipaamiselle ollaan laittamassa aikarajaa: kaksi viikkoa ja sitten elämän tulisi normalisoitua. Lancetin pääkirjoituksessa itsessään todetaan myös, että surevien ihmisten lääkehoidon tehosta ei ole edes mitään tieteellisiä todisteita. Ja aika viisaasti myös, että surevia kohdatessaan lääkäreiden tulisi tarjota aikaansa, myötätuntoa ja empatiaa eikä reseptiä.
Kaiketi koko keskustelu kuvaa tätä kulttuuriamme, jossa onnellisuuden tulisi olla ihmisen perustila ja kaikki pienetkin poikkeamat siitä tulisi hoitaa lääkkeillä. Ja lääkkeiden myynti ja valmistus on luonnollisesti myös bisnestä - Lancetin näkökulmaosiossa esitetäänkin epäillys, että diagnostisten kriteerien muuttamisen taustalla olisi lääketehtaiden lobbaus, jotka haluavat päästä laajentamaan markkinoitaan. Jos suru määritellään sairaudeksi, se tarkoittaa Amerikassa miljoonia ihmisiä, joille voitaisiin määrätä mielialalääkitys. Luultavasti onnellisuus ja ilokin - jota ei ole saavutettu ottamalla apteekista ostettua pilleriä - määritellään jossain vaiheessa sekin "perusteettomaksi euforiaksi", joka pitää hoitaa mielialalääkeillä.
1 kommentti:
Juuri näin (pitempää kommenttia en jaksa nyt rustata, kun täytyy säästää energiaa noiden pahuksen sanavahvistusten rustaamiseen).
Lähetä kommentti