Kuten kaikki opintojani viime aikoina seuranneet tietävät, minulla on vahva taipumus olla saamaton. Tai saamaton on oikeastaan väärä sana: minulla on taipumus asettaa rima itselleni niin korkealle, että lopulta en edes yritä ylittää sitä, vaan luovutan.
Niin kävi, kun lupasin kirjoittaa eräästä kirjasta arvostelun. Ahdistus rinnassani polttaen jouduin nyt lähettämään vilpittömät pahoitteluni: lukuisista hyvistä aikeistani huolimatta arvostelu on edelleen kirjoittamatta, vaikka sain lisäaikaakin. Minua hävettää, enkä kehtaa enää näyttää naamaani. Koen olevani epäonnistunut ja epäluotettava. Arvostan rehellisyyttä ja sanansa pitämistä, enkä ole nyt täyttänyt itse näitä vaatimuksiani syistä joita en kunnolla itsekään ymmärrä. Miten voi olla näin vaikeaa tarttua kynään (tai siis tässä tapauksessa näppäimistöön) ja kirjoittaa kolme sivua tekstiä?
Minkä lisäksi olen ällöttävän hyvä näemmä kerjäämään sääliä ja ymmärrystä.
1 kommentti:
Ja sitä lajia täältä kyllä tässä asiassa tulee. Ihan täydestä sydämestä.
Kun tuommoista tarpeeksi usein sattuu, sitä väistämättä alka arvioida suorituskykyään uudelleen.Meikäläinen on luovuttanut ja sanoo nykyään ein kaikkeen - sellaiseenkin, mikä olisi kivaa ja kiinnostavaa.Se ei tunnu oikein fiksulta ratkaisulta.
Luulen, että balanssi olisi tärkeää. Joskus itseään kai vaan pitäisi ottaa tiukasti niskasta kiinni ja osoittaa itselleen, että sisulla sitä mennään vaikka läpi harmaan kiven. Se nostaa myös pupujussien itsetuntoa ja seuraavalla kerralla uskaltaminen voi olla jo helpompaa :-)
Lähetä kommentti