Hupsutteluu

Nyt kun jostain syystä televisio on ollut pimeänä koko päivän (ilmeisesti jotain ongelmia taloyhtiössä) huomaa, miten hallitseva tuo vilkkuva ja mölyävä vekotin onkaan omassa elämässä. Tuntuu siltä, että jotain olennaista puuttuu ja aina välillä täytyy kytkeä telkkari päälle ihan vain nähdäkseen olisiko se herännyt eloon. Aika kamalaa loppujen lopuksi, miten olo voikaan olla näin onneton, koska telkkari ei toimi. Eihän sieltä tule edes tähän aikaan päivästä mitään katsottavaa, mutta silti se täytyisi saada tuohon viereen pauhaamaan.

Hutkuttamisesta on edelleen kysytty ja minua suorastaan hykerryttää, että se kiinnostaa ihmisiä. Vaarana siis onkin, että kohta blogi täyttyy niillä jutuilla, mutta en oikeastaan usko, että se jaksaisivat kiinnostaa ihmisiä niin paljon. En edes muista, koska keksin leikin, mutta varhaisimmat muistoni ovat ajalta, jolloin olen 0llut 4-vuotias. Ja silloin olen jo leikkinyt hutkuttamalla. Vauvakirjassani taitaa olla ensimmäinen maininta leikistä, kun olen ollut kaksi-kolmevuotias. Leikki ei missään vaiheessa jäänyt, vaan se seurasi mukana minun varttuessani ja yksinäinen kun olin, pakenin ehkä poikkeuksellisen pitkään mielikuvitusmaailmoihin leikkimään. Samalla leikkikin toki kehittyi. Mitenkään hirveästi edes liioittelematta voisi kai sanoa, että hutkuttamalla leikityt leikit kehittyivät yksinkertaisista saduista päätyen lopulta yhteiskuntakriittisiin tarinoihin, joita esitin itselleni.

Tämä vuosien kehityskaari taas tarkoittaa, että leikissä on sääntöjä vaikka millä mitalla. Minulle ne eivät tietenkään olleet varsinaisesti sääntöjä, vaan keino jäsentää tätä ilmaisumuotoa. Mutta nyt kun olen yrittänyt kirjoittaa paperille joitain perusjuttuja, huomaan että niitä sääntöjä on aika lailla. Paljon myös sellaista, joka aikanaan jäi pois käytöstä ja vain "ydin" säilyi muuttumattomana. Myös välineet muuttuivat. Ensimmäiset hutkuni olivat kärpäslätkiä. En tiedä mistä olin keksinyt niiden sopivan tähän tarkoitukseen varsin hyvin, mutta ne muodostivat kuitenkin sen perusarsenaalin.

Meillä on yksi kotivideon pätkä, jossa Jussi 4-vee saa joululahjaksi muiden lahjojen lisäksi paketillisen kärpäslätkiä. Karun kuuloinen lahja, mutta tosiasiassa taatusti se kaikkein odotetuin ja eniten iloa tuottanein lahja. Ja varmasti myös se lahja, jota käytettiin myös sen jouluaattoillan jälkeenkin. Eikä niitä taatusti käytetty mihinkään niin brutaaliin kuin kärpästen nitistämiseen. Ne olivat minun aarteitani ja niihin muut eivät koskeneet tai oli helvetti irti. Olin kovin omistushaluinen nuori miehenalku. Säilytin niitä sängyssäni tyynyn alla.

Aikanaan kärpäslätkät sitten hävisivät varustekilpailussa ja jäivät pois käytöstä.