Evoluutio ja kirkko

Toisaalla, eräällä palstalla, käytiin jokin aika sitten keskustelu siitä, miksi ihmistä ei saisi jalostaa. Eli mikä tekee ihmiselämästä niin arvokkaan, että emme halua päättää sitä tai katsomme, että "elinkelvotonkin" ihmiselämä on arvokasta. Vedottiin siihen, että lajin säilymisen kannalta ihmisten toiminta on järjetöntä. Ja niinhän se on.

Tosiasiahan on, että tilanne tällä Telluksella ei ole kovin hyvä. On varmasti totta, että ihmisen oma toiminta tulee johtamaan ihmislajin tuhoutumiseen. Järjellinen ratkaisu olisi tehdä asialle jotain. Pommitetaan vaikka tuosta pari mannerta pois, estetään kelvottomien lisääntyminen. Todennäköisesti monet ongelmat ratkeaisivat.

Mutta... jokin meissä pistää vastaan. Kun joku esittää tällaista nettipalstalla, melko pian pelataan Hitler-kortti (jolloin järkevä keskustelu on nettisääntöjen mukaan päättynyt). Se ajatus, että me tekisimme jotain tuollaista kuvottaa meitä. Ihmisiä, jotka ovat tehneet jotain sellaista tai yrittäneet tehdä, syytetään "rikoksista ihmisyyttä vastaan". Jokin meidän sisällämme sanoo, että noin ei voi tehdä. Vaikka se puhtaasti lajin säilymisen kannalta olisikin järkevää.

Itse kutsun tätä "jotakin" rakkaudeksi. Minä, kristillisen arvomaailman edustajan, väitän, että meissä ihmisissä on kyky hyvään. Meillä on kyky tehdä hyvää. Meillä on kyky tehdä järjetöntä hyvää. Meillä on kyky rakastaa aivan järjettömissä mittasuhteissa. Se kyky estää meitä tekemästä asioita, jotka lajin säilymisen kannalta olisivat järkeviä. Ja minusta se on arvokas piirre.

Kirkossa, varsinkin luterilaisuudessa, on perinteisesti korostettu ihmisen syntisyyttä ja kokonaisvaltaista turmeltuneisuutta. Luterilaisen ihmiskäsityksen mukaan syntiinlankeemuksessa ihminen turmeltui kokonaan, niin, että ihmiseen ei jäänyt oikeastaan juuri mitään hyvää. Ihmisellä ei ole kykyä rakastaa Jumalaa yli kaiken eikä lähimmäistään niin kuin itseään. Siten kuva on huomattavasti pessimistisempi mitä katolilaisilla ja ortodokseilla, jotka ovat aina jättäneet ihmiskuvaan "pienen portin" myös mahdollisuudelle tehdä hyvää.

Mihin kuva turmeltuneesta ihmisluonnosta sopii kuin nyrkki silmään? No evoluutioteoriaan. Vaikka evoluutiossa ei luonnollisestikaan oteta vakavasti syntiinlankeemuskertomusta, siinäkin lähdetään monesti liikkeelle siitä, että ihmisluonto on viime kädessä itsekäs, vain omien geeniensä säilymisestä kiinnostunut.

Olen miettinyt tätä rippikouluopetuksen kannalta. Päinvastoin kuin joskus väitetään, en usko, että luterilainen syntinen ihmiskuva on nuorille kovinkaan vaikea pala. Sehän on vain muunnelma "natural born killers"-ajattelusta, jota taas toitotetaan joka tuutista, varsinkin kun pitää pseudotieteellisesti perustella jotain törkeyttä.

Ehkäpä kirkon pitäisikin rohkeasti sanoutua irti evoluutioteorian tästä kuvasta. Sen sijaan että puhuisimme ihmisen syntisyydestä, nostaisimmekin esiin ihmisen Jumalan luoman kyvyn tehdä hyvää, järjetöntä hyvää.