Kekseliäisyyttä

Olen kerran onnistunut estämään alkavan kurkkukivun siten, että herättyäni kurkun karheuteen yöllä, pukeuduin pitkähihaiseen paitaan ja vedin peiton leukaan asti. Aamulla herätessäni minulla oli kuuma, mutta kurkku oli parantunut.

Se on onnistunut vain kerran, mutta jatkuvasti tavoittelen samaa ihmettä uudestaan. Viime yönä heräsin jälleen kurkun karheuteen. Kuten aina, kiskaisin päälleni pitkähihaisen paidan. Valitettavasti tämä paitamalli jätti kohdealueen, eli kaulan, paljaaksi. Olisin voinut nousta ylös ja etsiä vaatekaapista uuden paidan. Mutta unenpöpperöinen mieli keksi paremman ratkaisun, jossa ei tarvinnut nousta vuoteesta ylös. Otin lattialle pudonneet sukat ja solmin ne kaulani ympärille.

Aamulla sitten heräsin kaulassani sukkakaulapanta ja ihmettelin luovaa mielikuvitusta, kun "hätä on suurin".

Tämäkin tarina olisi parempi, jos voisin kertoa sukkapannan parantaneen kurkkukivun, mutta valitettavasti kurkkua edelleen karvastelee.

Paha uni ja vilustus

Näin viime yönä pahaa unta. Ja juuri sellaista inhottavaa unta, sellaista, joka tuntuu niin todelliselta, että vielä herättyäsikin koet hetkellistä paniikintunnetta, kunnes saat itsesi vakuutettu siitä, että se todellakin oli vain unta.

Lisäksi olen onnistunut taas vilustumaan eli kurkkuni on koko päivän ollut kipeä. Onnistuin kaiketi vilustumaan töissä, jossa olin liian vähissä vaatteissa. Vika ei ole siinä, etteikö työnantaja antaisi riittävästi vaatteita, joita käyttää töissä, vaan päätöksessäni olla pistämättä kärhämää villapaitaa päälle, ellei suoraan käsketä.

Eli kärsin nyt mukavuudenhaluni vuoksi. Tosin olen silti tyytyväinen, että villapaita on yhä käyttämättä eikä minun ole tarvinnut kärvistellä se päälläni missään.

Pieni ystäväin

Löysin Youtubesta laulun Pieni ystäväin.

Meillä on ollut aiemminkin koira - juuri samoihin aikoihin kun laulu "Pieni ystäväin" nousi pinnalle Tenavatähtien ja Karuselli-laulukilpailujen myötä. Kyseisestä laulusta on tullut minulle tärkeä monestakin syystä ja siksi oli hienoa löytää laulu uudelleen.

Pömppis

En ole seurannut Tanssii tähtien kanssa-ohjelmaa, joten kansakuntaa järkyttänyt pömppövatsakommentti meni minulta ohi. Kävin tosin katsomassa kyseisen kommentin Youtuben kautta, kun keskustelupalstojen aiheet ja iltapäivälehtien otsikot onnistuivat nuijimaan läpi kohmeisten aivojeni sen tiedon, että kansa on suuttunut Rahkamolle ja piti ottaa selville tietenkin, että mistä me nyt kansana ollaan raivoissaan. Iltapäivälehtienhän mukaan kansa vimmastuu milloin mistäkin - mikä yleensä tarkoittaa, että IP-lehtien keskustelupalstalla on oltu kommenteissa suorastaan piikikkäitä.

Ensin minua ärsytti; ei niinkään itse kommentti, vaan ensimmäinen puolustuspuheenvuoro, jossa Rahkamo sanoi vain olevansa suorapuheinen ihminen. Minua ärsyttää aivan tavattomasti nykyinen keskustelukulttuuri, jossa mitä tahansa törkeyksiä toisista laukova keskustelija puolustautuu toteamalla olevansa "suorapuheinen ihminen". Tai vaihtoehtoisesti että "nää nyt on mielipide-asioita." Kun se oikea selitys olisi: "Minulla nyt ei ole käytöstapoja".

Sitten tänään tunnen jo myötätuntoa. Ensinnäkin Rahkamo pyysi anteeksi ja tänään otsikot kertoivat, että hänelle satelee törkypalautetta.

Lukematta lehteä tai olematta mitenkään edes meedio uskon pystyväni tiivistämään useimpien viestien sisällön. Ne menevät pääpiirteissään näin: "Ei ihmisiä saa haukkua. Eikö sulla ole käytöstapoja, saatanan huara!?!?!" Tai vaihtoehtoisesti jotain kommenttia Rahkamon mahdollisista fyysistä puutteista.

Huvittavinta (tai surullisinta - riippuen miten asiaa katsoo) on tietysti se, että useimmat palautteen antajat ovat taatusti täysin vailla minkäänlaista käsitystä oman toimintansa välittämästä ristiriitaisesta viestistä. Jos heitä huomauttaisi tekopyhyydestä, useimmat varmaan puolustautuisivat sanomalla että "nää nyt on näitä mielipideasioita. Ja mulla on ollut tapana sanoa mielipiteeni suoraan."

- - - -

Mun kenkäkin on rikki.

En sit tierä

En sit tierä et kumpi o surullisempaa: se, et yhre kokonase kesä näkyvi tyätulos o uus ennätys kännykä matopelis. Vai se, et se ennätys ei o eres kovi hyvä.

Semmost mä tänää miäti töis.

Persoonallisuus

Millanin sivuilta löytyi hauska persoonallisuustesti, jonka tein. Ja itse asiassa täytyy sanoa, että kuvaus osuu nappiinsa:


Edellisten vastaustesi perusteella: Olet 60 % Harkitsija

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

Ekstrovertti	----------------*----	Introvertti
Käytännöllinen	--------*------------	Intuitiivinen
Ajattelija	--------------------*	Tuntija
Impulsiivinen	----------------*----	Harkitsija

(mpmm)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet oma yksilösi, uskollinen ja herkkä. Olet herkkä ja ujo, etkä pidä asioita itsestään selvinä. Tunnet itsesi olevan hyödyksi vain silloin, kun voit olla avuksi toisille. Toiset ihmiset helposti luottavat kaltaisesi ihmisen apuun, joskus jopa niin paljon että he kehittävät itselleen vastuuttoman läheisriippuvuuden sinuun. Ihmistyyppisi uhrautuu helposti, ja vaarana onkin ajautua marttyyriksi. Saatat joutua kamppailemaan sisäisten epäilyksiesi ja pelkojesi kanssa, ennen kuin uskallat ilmaista henkilökohtaiset halusi ja tarpeesi. Olet konservatiivi, jolle työ on elämä. Teet töitä ahkerasti niin työpaikalla kuin kotonasi. Tarjoat apuasi anteliaasti, ja usein kulissien takana. Uudet ideat, muutokset ja epävarmuus ärsyttävät sinua. Haluat muuttumattoman, hyvin järjestetyn ja aikataulutetun elämän, vaikka se tarkoittaisi sitä että joku toinen tekee aikataulusi ja ohjaa elämääsi. Sovellut parhaiten ammatteihin, joissa voit auttaa ihmisiä: palvelutyö, opetus, vapaaehtoistyö, hoitotyö. Olet onnellisimmillasi kun voit käsitellä yksityiskohtia ja suorittaa rutiineja, varsinkin jos voit tehdä niitä ihmisten parissa.

Linkki testiin tässä

Pipomörön paluu

Pipo on löytynyt!

Se löytyi repun pohjalta, vaikka voisin vaikka vannoa, että tutkin kyllä repunkin perinpohjin. Eli vaihtoehtoja on nyt kolme:

1) Pipomörkö on palauttanut pipon lainattuaan sitä aikansa

2) Minun olisi todella jo syytä vaihtaa silmälasit vahvempiin

3) Voisin jatkossa etsiessänikin olla huolellisempi.

Pipomörkö

Aloitin jokin aika sitten uudella työnantajalla ja kävin samalla reissulla rättivarastolla. Vaatetta tulikin sitten muutama muovikassillinen + repullinen kotiin rahdattavaksi. Tuli ihan armeija-ajat mieleen, sekä raahatessa että myöhemmin vaatekaapin edessä ihmetellessä. Mihin minä oikein pistän kaikki nämä vaatteet?

Yksi minulle annettu työvaate oli firman pipo. Ei minun makuuni, pieni ja kärhämä, nykymuotia (eli siinä ei ole sellaista käännettävää reunusta, vaan se vedetään sellaisenaan päähän). Se meni kaappiin.

Tänään järjestelin vaatekaappiani ja samalla asettelin omat tavarat ja jo aika hyvin hujan hajan levittäytyneet lainavaatteet omiin kasoihinsa. Kaikki muut tavarat löytyivät, paitsi se riivatun pipo. Olen penkonut nyt kaikki paikat, myllänyt vaatekaapin useaan otteeseen, tutkinut repun ja laukun. Ei löydy pipoa. Eikä se ole voinut mihinkään ulkomaailmaan jäädäkään, koska kyseinen kapine ei ole ulkomaailmaa nähnyt sitten sen kun se muutti meille. Mutta kateissa se on.

Mihin ihmeeseen se on voinut mennä? Yksi vaihtoehto on, että se päätyi vahingossa hyväntekeväisyyskeräykseen, jonne vein vanhoja vaatteitani.

Tai sitten täällä asuu jonkinlainen pipomörkö, joka on varastanut sen.

Sen korvaaminenkin maksaa varmaan miljoonan, vaikka surkea pipo olikin.

Hupsutteluu

Nyt kun jostain syystä televisio on ollut pimeänä koko päivän (ilmeisesti jotain ongelmia taloyhtiössä) huomaa, miten hallitseva tuo vilkkuva ja mölyävä vekotin onkaan omassa elämässä. Tuntuu siltä, että jotain olennaista puuttuu ja aina välillä täytyy kytkeä telkkari päälle ihan vain nähdäkseen olisiko se herännyt eloon. Aika kamalaa loppujen lopuksi, miten olo voikaan olla näin onneton, koska telkkari ei toimi. Eihän sieltä tule edes tähän aikaan päivästä mitään katsottavaa, mutta silti se täytyisi saada tuohon viereen pauhaamaan.

Hutkuttamisesta on edelleen kysytty ja minua suorastaan hykerryttää, että se kiinnostaa ihmisiä. Vaarana siis onkin, että kohta blogi täyttyy niillä jutuilla, mutta en oikeastaan usko, että se jaksaisivat kiinnostaa ihmisiä niin paljon. En edes muista, koska keksin leikin, mutta varhaisimmat muistoni ovat ajalta, jolloin olen 0llut 4-vuotias. Ja silloin olen jo leikkinyt hutkuttamalla. Vauvakirjassani taitaa olla ensimmäinen maininta leikistä, kun olen ollut kaksi-kolmevuotias. Leikki ei missään vaiheessa jäänyt, vaan se seurasi mukana minun varttuessani ja yksinäinen kun olin, pakenin ehkä poikkeuksellisen pitkään mielikuvitusmaailmoihin leikkimään. Samalla leikkikin toki kehittyi. Mitenkään hirveästi edes liioittelematta voisi kai sanoa, että hutkuttamalla leikityt leikit kehittyivät yksinkertaisista saduista päätyen lopulta yhteiskuntakriittisiin tarinoihin, joita esitin itselleni.

Tämä vuosien kehityskaari taas tarkoittaa, että leikissä on sääntöjä vaikka millä mitalla. Minulle ne eivät tietenkään olleet varsinaisesti sääntöjä, vaan keino jäsentää tätä ilmaisumuotoa. Mutta nyt kun olen yrittänyt kirjoittaa paperille joitain perusjuttuja, huomaan että niitä sääntöjä on aika lailla. Paljon myös sellaista, joka aikanaan jäi pois käytöstä ja vain "ydin" säilyi muuttumattomana. Myös välineet muuttuivat. Ensimmäiset hutkuni olivat kärpäslätkiä. En tiedä mistä olin keksinyt niiden sopivan tähän tarkoitukseen varsin hyvin, mutta ne muodostivat kuitenkin sen perusarsenaalin.

Meillä on yksi kotivideon pätkä, jossa Jussi 4-vee saa joululahjaksi muiden lahjojen lisäksi paketillisen kärpäslätkiä. Karun kuuloinen lahja, mutta tosiasiassa taatusti se kaikkein odotetuin ja eniten iloa tuottanein lahja. Ja varmasti myös se lahja, jota käytettiin myös sen jouluaattoillan jälkeenkin. Eikä niitä taatusti käytetty mihinkään niin brutaaliin kuin kärpästen nitistämiseen. Ne olivat minun aarteitani ja niihin muut eivät koskeneet tai oli helvetti irti. Olin kovin omistushaluinen nuori miehenalku. Säilytin niitä sängyssäni tyynyn alla.

Aikanaan kärpäslätkät sitten hävisivät varustekilpailussa ja jäivät pois käytöstä.

Peruskäsitteet hutkuttamiseen

Yleisön pyynnöstä esittelen leikin nimeltä hutkutus. Voi olla, että muutkin ovat leikkiä leikkineet, itse en ole tosin koskaan tavannut muita hutkuttajia kuin itseni.

Ensin peruskäsitteet. Leikin yleisnimi on hutkutus. Joskus voidaan puhua myös hutkuttamisesta. Välineet ovat yksinkertaiset: hyvä, oikeanlainen hutku (mieluusti jopa useita) ja mielikuvitus. Leikkijästä käytetään nimitystä hutkuttaja. Vain yksi leikkijä. Leikkipaikkana mielellään syrjäinen paikka, jossa saa olla rauhassa. Metsä on hyvä valinta, itse pidin jos siellä oli kiviä, joiden päällä saattoi vaikka keikkua leikin tiimellyksessä. Lisäksi niiltä käsin saattoi pitää silmällä ympäristöä tunkeilijoiden varalta.

Hutkun valitseminen on tarkkaa tiedettä, sillä sen tulee olla juuri oikeanlainen. Sopiva hutku on sopivan notkea, mutta ei liian notkea ja sellainen että sitä voi pitää hyvin kädessä. Esimerkkejä hyvistä hutkuista: kärpäslätkät, risut, heinät, kukkaset. Huom! Vain yksi hutku kättä kohti, hutkuja voi olla useampiakin, mutta niitä vaihdellaan sitten leikin tiimellyksessä. Se ei ole ongelma, muistaa vain mihin kohtaa jäi kun piti välinetauon.

Leikin yleisnimi on hutkutus, mutta itse aihe voi olla ihan mikä tahansa. Vain mielikuvitus on rajana. Esimerkiksi vaikkapa olet nähnyt Avara luonto-ohjelman ja päätät leikkiä ohjelmassa nähtyä leijonaperhettä. Etsit oikeanlaiset hutkut ja aloitat. Kerrot mielikuvituksessasi tarinaa (yleensä myös suusanallisesti, koska se on siten hauskempaa). Hutkua heiluttamalla näyttelet liikkeet. Eli hutkutus on tarinankerrontaa. Hutkun liike määrittää mitä leijona tekee. Kun heilutat hutkua hiljaa, leijona kävelee. Kun se juoksee, hutkun liikenopeuskin kasvaa. Oikein kovassa liikkeessä leikkijäkin saattaa liikkua.

Hutkuttamisen vaaroihin kuuluu se, että talvella kädet jäätyvät. Hutkuttamista nimittäin ei voi tehdä hanskat kädessä, koska hutku on tunnettava. Suurempi vaara on ihmisten nauru ja kummastelu. Sivistymättömien tollukoiden silmissä hutkuttaminen voi näyttää oudolta. Siksi tuleekin valita syrjäinen paikka, jonne hutkut ovat nopeasti kätkettävissä, mikäli paikalle ilmestyy joku.

Lisää hutkuttamisesta ehkä joskus toiste.

Meemiö

Millan haastoi minut meemiöön. Ei aavistustakaan, että mistä kyseinen termi tulee, mutta osallistun siihen ainakin osittain. En nimittäin tiedä, että kenet kuusi haastaisin jatkamaan meemiä, koska minulla ei ole kuin yksi blogiystävä - nimittäin Millan itse. Mutta rikon surutta sääntöä tässä kohtaa. Olen erilainen nuori.

MEEMIN SÄÄNNÖT.

1. Linkitä henkilö, joka haastoi sinut (tehty)
2. Kirjoita säännöt blogiisi (tehty)
3. Listaa kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja linkitä heidät.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen. (tehty)

Sattumanvaraiset asiat

1. Minusta piti tulla isona variksenpelätin
2. Suosikkileikkini lapsena oli hutkutus. Tai hetkutus, leikillä oli monta nimeä, mutta leikkijöitä oli maailmassa vain yksi eli minäm joten nimetkin keksin itse.
3. Hutkutusta leikittiin hutkuilla. Hetkutusta tietysti hetkuilla. Minulla on niitä yhä tallella.
4. Periaatteessa sama hiusleikkaustyyli jo vuodesta 1990.
5. Kuuntelen juuri kappaletta "O Fortuna".
6. Minulla on keltainen vyö taekwondosta.

Esimerkki

Tässä Youtube-pätkässä kuulemme esimerkin sanan "savolainen" käytöstä halventavana nimityksenä. Lisäksi filmillä näkyy ilmeisesti järjestyksenvalvoja työssään.

VAROITUS! Kielenkäyttö on... sanoisinko "värikästä".

Rohmu

Minä olen säästäjärohmu. Olen ollut sitä aina. Jo lapsena minä säästin kaikki mahdolliset lippuset ja lappuset ja kaappini pullistelivat aina kaikenlaista sälää ja pölyistä romua. Yleensä paperia, koulutehtäviä, kirjoja, töherryksiä, vihkoja ja vastaavia. Sekä krääsää, kaikkea mielenkiintoista mitä oli matkan varrelle tarttunut mukaan. Oli se sitten pyöreä kivi Kreetan matkalta tai puutyökäsitunnilla tehty jakkara.

Säästin roiniani useasta syystä. Yksi oli se taikauskoinen pelko, että joskus ne voisivat tulla tarpeen. Ikään kuin opettaja joku päivä olisi sanonut "kaivakaapa nyt esiin se monistenippu, jonka annoin teille kolme vuotta sitten." Minulla se olisi ollut tallella. Pölyisenä, ryppyisenä, mutta tallella.

Toinen oli pelko siitä että unohtaisin. Jotkut esineet palauttavat mieleen erilaisia muistoja ja niinpä minä säästin kaiken pitääkseni muistini virkeänä. Se kivi Kreetalta tuli matkaan muistuttamaan siitä päivästä. Se lehtijuttu päätyi laatikkoon, koska siinä oli jotain mielenkiintoista ja haluaisin joskus ehkä lukea jutun uudestaan. Tai ainakin muistella sitä aikaa, kun lehtijuttu oli kirjoitettu. Tai muuten vain olla säästäväinen. Jos se on ostettu, niin eihän sitä voi pois heittää.

Vielä nykyisinkin minulla on kaapeissa roinaa. Olen yrittänyt vähentää rohmuamistani, mutta nytkin keräsin taas paperinkeräykseen melkein säkillisen säästämiäni lehtiä. Vanhimmat olivat viiden vuoden takaa. Tällä hetkellä lehtipino ei ole enää kasvanut, koska en ole enää muutamaan vuoteen ostanut iltapäivälehtiä, joten ei tarvitse säästää.

Mutta vaikka hyllyt näyttävätkin siistimmiltä ja pölyn määrä vähenee (mikä on aina plussaa kun on pölyallergikko) sisälläni pieni historioitsija itkee kaiken sen tiedon päätymistä roskikseen ja minun pitää tosissani kamppailla kanssani että saan vietyä säkin varsinaisesti pihalle asti. Ja että en sitten vielä siellä ollessani pelastaisi mukaani jotain mielenkiitnoista, joka täytyisi ehdottomasti säästää.

Savolainen

Niin monta vuotta kuin olenkin Helsingissä asunut, joskus tunnen itseni yhä savolaiseksi*. Tänään oli yksi niistä päivistä.

- - - -

Muutama päivä sitten kävin R-kioskilla lataamassa matkakorttini. En ole koskaan ymmärtänyt/viitsinyt opetella HKL:n ja YTV:n maksukäytäntöjä kaikenmaailman vyöhykkeineen, arvoineen ja kausineen. Sen olen hoksannut, että kausi tulee halvemmaksi, jos reissaan paljon. Ja koska olen viime aikoina reissannut paljon pääkaupunkiseudulla (Helsinki, Espoo, Vantaa) menin ostamaan kautta.

Tänään oli ensimmäinen kerta, kun käytin korttia. Olin menossa Vantaalle. Nousin linkkaan, kortti lukulaitteeseen ja kaikki oli hyvin. Lukulaite piippasi ja minä menin paikalleni. Mukana oli taskurahaakin mikäli kortti ei olisi toiminut. Bussi lähti liikkeelle ja jonkun aikaa ajeltuamme kyytiin nousi kaksi sinipukuista naista, joiden rinnuksissa oli kyltti YTV - Tarkastaja. Eli matkalipun tarkastus oli edessä.

Minä ja tarkastaja toivottelimme toisillemme huomenet, minä näytin korttiani lukulaitteelle, tarkastaja nyökkäsi, kiitti ja jatkoi matkaansa. Kun kaikkien matkustajien liput oli tarkistettu, tarkastajat tulivat taas auton etuosaan ja istuutuivat viereeni käytävän toiselle puolelle. Kuljettaja kysyi heiltä: "Oliko kaikki kunnossa?"

"Tällä hetkellä on", vastasi toinen nainen, se joka oli tarkastanut lippuni. "Oho, saakohan joku sakot", mietin. Bussi jyristeli eteenpäin.

Kun bussi ylitti Helsinki-Vantaan rajan, tarkastajanainen nousi ylös ja ojensi minulle 80 euron sakkolapun. Oli nimittäin niin, että minulla oli väärä lippu. Sellainen kausilippu, joka oikeutti matkustamaan ainoastaan Helsingin sisällä, mutta ei Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan eli YTV:n alueella.

Sillä se seikka, mitä savolainen ei ollut tajunnut, oli se, että kausia tosiaan oli useampiakin. Tarkoitukseni oli ostaa sitä kautta, jolla voi reissata pääkaupunkiseudulla. Sellaista minulla on ollut aiemminkin, minkä tarkastajakin minulle ystävällisesti kertoi (oli ilmeisesti nähnyt sen koneeltaan). Mutta olin vahingossa ostanut Helsingin sisäistä kautta. Kun olin sanonut Ärrällä reippaana kapitalistina "Kuukausi kautta", vahinko pääsi tapahtumaan, koska kumpikaan meistä - Ärrän myyjä tai minä - ei osannut lukea ajatuksia tietääkseen mitä toinen todella tarkoitti.

Tarkastajatäti minulta tivasi, että eikö hinta sitten saanut minua ymmärtämään mitä oli tapahtunut. Jälleen kerran minun oli tunnustettava savolaisuuteni, minulla ei ole harmainta aavistustakaan mitä maksaa yksi päivä kautta ja mikä on sisäisen ja koko YTV:n alueen päivän hintaero puhumattakaan siitä, että olisin osannut laskea paljonko maksaa kuukauden Helsingin sisäinen kausi (miinus opiskelija-alennus) ja YTV:n alueen kausi (miinus opiskelija-alennus).

Että näin.

* savolainen: syntyperäisten stadilaisten käyttämä ivallinen nimitys niistä, jotka ovat muuttaneet Helsinkiin muualta Suomesta.

Tähän mennessä

Kämppiksen huoneen katosta irtosi keskiviikkona pala laastia. Soitin huoltoyhtiöön ja sieltä luvattiin että paikalle tulisi remonttimiehet korjaamaan. Korjausmiehet soittaisivat ennen tuloaan.

Seuraavan viikon tiistaina korjausmies soitti ja kertoi tulevansa käymään. Tuli ja viipyi viisi minuuttia. Kertoi, että hän tulee torstaina ja aloittaa korjaamisen.

Torstaina hän oli aloittanut työt. Tänään ei ole miestä näkynyt. Olettaisin, että työ on yhä kesken. Tai voihan se olla että homma on jo valmis. Katto näyttää ihan hyvältä. Mutta ei meillä kyllä aiemmin ollut noita tikapuita eikä noita työkaluja, jotka huoneessa yhä on. Eikä myöskään tuota "happitelttaa", joka huoneeseen on rakennettu pölyämisen estämiseksi.

Jumissa

Jo viime kesänä minusta alkoi ajoittain tuntua siltä kuin olisin jotenkin jumissa. Tunne iski aina kun olen "ihan ittekseen" kotosalla/kämpillä. Tunne oli jokseenkin epämiellyttävä, mutta jostain syystä en yleensä kokenut sitä ollessani töissä. Siksi minusta tulikin pikkuinen työnarkomaani, joka luultavasti kummastutti työtovereita. Joskus se tosin iski töissäkin, tunne siitä että olen ikään kuin ansassa itseni kanssa.

Tylsistyttää, olo on levoton, ikään kuin olisi juonut liikaa kahvia. Rinnassa tuntuu epämääräinen määrä levottomuutta aiheutuvaa energiaa, joka pitäisi saada purettua johonkin, mutta ei keksi että minne. Tuntuu siltä kuin pitäisi mennä jonnekin, pitäisi kiirehtiä eteenpäin, mutta kun ei tiedä, että minne.

Minne minä tämän kuluttavan, uuvuttavan energian pistän? Minne minä menen?

Nappi

Millan antoi blogiini tällaisen napin :-) Se on tuossa oikealla puolella kaikkien ihmeteltävänä. Ja koska sain myös ohjeet miten se lisätään blogiin, onnistuin liittämään sen tänne jo heti toisella yrityksellä.

Jotta siinä se nyt on.

Evoluutio ja kirkko

Toisaalla, eräällä palstalla, käytiin jokin aika sitten keskustelu siitä, miksi ihmistä ei saisi jalostaa. Eli mikä tekee ihmiselämästä niin arvokkaan, että emme halua päättää sitä tai katsomme, että "elinkelvotonkin" ihmiselämä on arvokasta. Vedottiin siihen, että lajin säilymisen kannalta ihmisten toiminta on järjetöntä. Ja niinhän se on.

Tosiasiahan on, että tilanne tällä Telluksella ei ole kovin hyvä. On varmasti totta, että ihmisen oma toiminta tulee johtamaan ihmislajin tuhoutumiseen. Järjellinen ratkaisu olisi tehdä asialle jotain. Pommitetaan vaikka tuosta pari mannerta pois, estetään kelvottomien lisääntyminen. Todennäköisesti monet ongelmat ratkeaisivat.

Mutta... jokin meissä pistää vastaan. Kun joku esittää tällaista nettipalstalla, melko pian pelataan Hitler-kortti (jolloin järkevä keskustelu on nettisääntöjen mukaan päättynyt). Se ajatus, että me tekisimme jotain tuollaista kuvottaa meitä. Ihmisiä, jotka ovat tehneet jotain sellaista tai yrittäneet tehdä, syytetään "rikoksista ihmisyyttä vastaan". Jokin meidän sisällämme sanoo, että noin ei voi tehdä. Vaikka se puhtaasti lajin säilymisen kannalta olisikin järkevää.

Itse kutsun tätä "jotakin" rakkaudeksi. Minä, kristillisen arvomaailman edustajan, väitän, että meissä ihmisissä on kyky hyvään. Meillä on kyky tehdä hyvää. Meillä on kyky tehdä järjetöntä hyvää. Meillä on kyky rakastaa aivan järjettömissä mittasuhteissa. Se kyky estää meitä tekemästä asioita, jotka lajin säilymisen kannalta olisivat järkeviä. Ja minusta se on arvokas piirre.

Kirkossa, varsinkin luterilaisuudessa, on perinteisesti korostettu ihmisen syntisyyttä ja kokonaisvaltaista turmeltuneisuutta. Luterilaisen ihmiskäsityksen mukaan syntiinlankeemuksessa ihminen turmeltui kokonaan, niin, että ihmiseen ei jäänyt oikeastaan juuri mitään hyvää. Ihmisellä ei ole kykyä rakastaa Jumalaa yli kaiken eikä lähimmäistään niin kuin itseään. Siten kuva on huomattavasti pessimistisempi mitä katolilaisilla ja ortodokseilla, jotka ovat aina jättäneet ihmiskuvaan "pienen portin" myös mahdollisuudelle tehdä hyvää.

Mihin kuva turmeltuneesta ihmisluonnosta sopii kuin nyrkki silmään? No evoluutioteoriaan. Vaikka evoluutiossa ei luonnollisestikaan oteta vakavasti syntiinlankeemuskertomusta, siinäkin lähdetään monesti liikkeelle siitä, että ihmisluonto on viime kädessä itsekäs, vain omien geeniensä säilymisestä kiinnostunut.

Olen miettinyt tätä rippikouluopetuksen kannalta. Päinvastoin kuin joskus väitetään, en usko, että luterilainen syntinen ihmiskuva on nuorille kovinkaan vaikea pala. Sehän on vain muunnelma "natural born killers"-ajattelusta, jota taas toitotetaan joka tuutista, varsinkin kun pitää pseudotieteellisesti perustella jotain törkeyttä.

Ehkäpä kirkon pitäisikin rohkeasti sanoutua irti evoluutioteorian tästä kuvasta. Sen sijaan että puhuisimme ihmisen syntisyydestä, nostaisimmekin esiin ihmisen Jumalan luoman kyvyn tehdä hyvää, järjetöntä hyvää.

Outo yhteensattuma

Oltiin tuossa sitten kaverin kanssa pitämässä seurakunnan nuorten leiriä. Yhtenä päivänä raamattupiirissä nousi puheenaiheeksi ihan ex tempore rakkaus ja sen määritteleminen. Aihe oli sen verran mielenkiintoinen, että kun raamis oli jo loppunut ja suuntasimme kohti seuraavaa haastetta (konkreettisesti, käytiin laavulla paistamassa makkaraa) me jatkoimme keskustelua aiheesta, jonka kumpikin koki tärkeäksi, mutta samanaikaisesti kovin vaikeaksi. Olimme yhtä mieltä siitä, että niin muotia kuin rakkaus nykyisin onkin, niin aika pihalla nykymaailma siitä on. Kumpikin oli yhtä mieltä, että rakkaus-keskusteluun tulisi nostaa taas esiin kristillinen määritelmä rakkaudesta.

Kun palasimme retkeltä, minä suuntasin vapaa-ajallani seurakunnan tietokoneelle ja internettiin, vaikka olinkin kovasti yrittänyt tästä paheesta leirin aikana paastota, eletäänhän nyt paastonaikaa. Tarkistettuani sähköpostit ja ilmoittauduttuani muutamalla työkeikalle, kävin muutamassa blogissa joita seuraan säännöllisesti. Oli aika yllättävää huomata, että vain päivää aiemmin yhdessä blogissa oli pohdittu täsmälleen samalla tavalla rakkautta kuin me keskustelussamme hetkeä aiemmin. Se mikä teki asiasta yllättävää, oli että kyseistä blogia kirjoittaa kaverin vaimo.

Olen toki kuullut, että avioparit alkavat muistuttaa toisiaan, mutta nyt näin siitä ihan aidon todisteen ;-)