Jännittävää kokkausta

Maailmassa on erilaisia maustajia. On "ohjemaustajia", jotka lukevat ohjeesta mausteen määrän ja käyttävät sitten erilaisia mittatikkuja toimittaakseen juuri oikean määrän maustetta ruokaan. Sitten on "hyppysellinen" maustaja. He heittävät näennäisen silmämääräisesti ruokaan riittävän määrän mausteita. Sitten on "kokeillen maustavat". He maustavat, maistelevat tuotasto ja maustavat lisää kunnes ruoka on täydellistä. Minä en ole näistä mitään. Minä olen "oho-maustaja".

"Oho-maustajan" toimintatapa on selkeä. Hän ottaa kaapista maustepussin, purkin jne., asettaa pussin ruoan ylle niin, että pussista voisi tippua maustetta ja sitten ravistelee pussia rytmikkäästi ruoan yläpuolella. "Oho-maustajien" taktiikkaan kuuluu myös se, että kun maustetta ei ala kuulua, pussia ravistetaan voimakkaammin. Silloin maustetta yleensä tulee äkkinäisesti ja erinäisen jännittäviä määriä. Tuolloin "oho-maustaja" lausuu vuorosanansa: "Oho".

Suosittelen kaikille kotikokeille "oho-maustamisen" kokeilua. Se on jännittävää, pulssi nousee, kokee epäonnistumisen ja onnistumisen iloisia hetkiä. Ja ruoasta tulee joka kerta erilaista. Joskus vähän mautonta, joskus pikkusen tulista, joskus aika suolaista, joskus onnistunutta. Voit luoda joka kokkauskerrallasi jotain uutta ja yllättää vieraasi, kun jokaisen lautasella on erimakuinen annos.

Onnettomien sattumuksien summa

Muutama vuosi takaperin olin koiran kanssa lenkillä. Meillä oli silloin murkkukoira, jonka murkkuiluun kuului tapa murista ja pöristä kaikille vastaantulijoille ja vähän sivussa olijoillekin. Tyyliin "Älä tule, olen iso ja vahva" (koira siis kahdeksankiloinen nappula). Eli ihan tyypillinen teini-ikäinen poika nakkikiskalla. Vähän pelottaa ja siksi pörhistellään.

Oli kesä ja käveltiin erään talon ohi. Pihalla oli ilmeisesti joku sukujuhla tai vastaava. Koira ei pihalle nähnyt, koska nurmikko oli tien sivussa kasvanut vähän pitkäksi, mutta äänet se kuuli. Se nosti päänsä pystyyn ja sanoi "ärrähräyh". Minä kielsin välittömästi. Napakka käsky "ei". Ja samantien astuin vahingossa - en edes koiran tassun päälle, vaan vähän kengänkärjellä koiran tassukarvoille. Varmasti nipisti.

Koira kiljui tuskasta kuin sen jalka olisi vähintään katkennut. Pihalle laskeutui kuolemanhiljaisuus ja ohittaessamme talon tunsin usean silmäparin katseet selässäni. Herkkäpieru-koira tietysti vielä kulki varovaisesti vierelläni, olinhan satuttanut hänen koskemattomuuttaan. Tilanne ei niin sanotusti ollut näyttänyt hyvältä ulkopuolisen silmin. Ensin he kuulevat kun koira rähähtää, kuuluu kielto, näkyy kun heilautan jalkaani eteenpäin (ottaessani askeleen, mutta he eivät luonnollisesti voineet pihalta nähdä mihin jalkateräni oli menossa) ja sitten kuuluu koiran ulvahdus. Mikä lienee johtopäätös?

Minun olisi tehnyt mieli huutaa heille: "En minä potkaissut sitä! En minä potki eläimiä!" Mutta en kehdannut ja luikin tieheni. Koira antoi heti kyllä anteeksi että sen tassukarvalle oli astuttu

Sanat

Katselin tuossa hetki sitten televisiosta sarjaa "Amerikan huippuhurtta". Oli itse asiassa ihan piristävän tuntuinen sarja eikä ollenkaan verenpainetta nostattava niin kuin jotkut Jenkkilästä tulevat eläinohjelmat. Tosin tähänkin oli saatu ympättyä mukaan Idolsista ja vastaavista tuttu ärsyttävä "nyt arvostelemme ja sitten pudotamme"-tuomaristo.

Jakson yhdessä vaiheessa eräs omistaja kertoi tehneensä käskyvirheen. Koira pujotteli sokkelossa ja hän käytti käskyä "Get out" saadakseen koiran tulemaan oviaukosta ulosta. Yhdessä vaiheessa hän komensi vahingossa "Out", jolloin koira loikkasi koko sokkelosta pois. Se kun oli oppinut yhdistämään sanan "Out" tällaiseen tarkoitukseen, vaikka ihminen osasi toki yhdistää käskyn oviaukosta kulkemiseen. Ohjaaja myönsi tehneensä virheen, eikä syyttänyt koiraa.

Tällaiset sanojen merkityserot ovat yksi ongelma, johon jokainen lemmikinomistaja törmää ja se voi olla isokin ongelma, mikäli näemme eläimet ihmisinä. Eli ajattelemme eläinten kykenevän samankaltaiseen päättelyyn mihin ihminen. Odotamme siltä samanlaista "suorituskykyä" kuin ihmiseltä. Koira (esimerkiksi) ei ole paha, tyhmä, laiska tai ilkeä, jos se ei ymmärrä että joku käsky tarkoittaa toista joskus ja jotain muuta toiste.

Esimerkki: olemme opettaneet koiralle käskyn "maahan" ja odotamme että se sen kuultuaan menee makuulle. Sitten kerran tallustamme paikalle ja huomaamme että koira seisoo kuraisine tassuineen keskellä uutta sohvaa ja sen kynnet ovat juuri painautumassa sohvan kankaasta läpi. Karjaisemme refleksinomaisesti minkä keuhkoista lähtee: "MAAHAN!". Tarkoittaen, että koiran tulisi hypätä alas sohvalta maahan. Koira taas ymmärtää maahan-sanan ihan eri tavalla, niin kuin olemme sille aiemmin opettaneet.

Tehdäksemme koiran olon varmasti hämmentyneeksi tartumme sitä vielä kaulapannasta, kiskaisemme sen maahan ja hoemme "maahan, maahan". Ja kun koira on maassa, saatamme vielä kaupan päälle kiittää sitä, onhan se nyt maassa kuten halusimme. Ymmärtääkö koira mitä siltä odotettiin, miksi siihen tartuttiin ja miksi sitä lopulta kiitettiin?

Uskomaton onnenpotku

Elämä koostuu pienistä iloista. Suuret ilot ovat nekin tärkeitä, mutta se mikä tekee niistä suuria on se, että ne ovat harvinaisia. Kullan arvo perustuu siihen, että kulta on harvinaista. Siihen perustuu suurten ilojenkin arvo.

Se ei kuitenkaan laske pienten ilojen arvoa. Ne ovat elämän piriste ja niille on osattava antaa arvoa, vaikka ne eivät olekaan "suuria". Vaikka muut eivät ymmärtäisikään niiden merkitystä. Mutta ilman niitä pieniä ilonaiheita elämä olisi kovin tylsää.

Pieni ilonaiheeni: ostin automaatista yhden pullon limpparia ja automaatti antoikin kylkiäisinä kaksi lisää. Juuri sopivasti pieneksi iloksi, juuri sopivasti jottei tulisi huonoa omatuntoa. Juuri sopivasti piristämään pitkää työpäivää.

Ihmisyyden rappio

Eräällä rippikoulutunnilla toinen ohjaaja vertasi nykyajan viihdetarjontaa muinaisen Rooman Colosseumiin ja gladiaattoritaisteluihin. En usko, että olemme vielä ihan siellä asti, mutta lähellä jo olemme. Pelottavan lähellä.

Stephen King kirjoitti aikanaan kaksi tulevaisuuteen sijoittuvaa kauhunovellia Richard Bachman-salanimellä ennen nykyistä tositeevee-villitystä, mutta jotka siitä huolimatta enteilevät ikävän todenmukaisella tavalla tätä nykyistä kehityssuuntaa. Toinen tarina on suomennuttu nimellä Pitkä marssi. Siinä joukko nuoria miehiä osallistuu Pitkäksi marssiksi kutsuttuun urheilu-viihdetapahtumaan. Heidän on marssittava tietyllä nopeudella pysähtymättä eteenpäin. Ne, jotka pysähtyvät, tai eivät enää jaksa kulkea eteenpäin, ammutaan kolmannen varoituksen jälkeen. Voittaja on se, joka on viimeisenä jäljellä. Tarinassa kansa rakastaa tätä tositeeveeviihdettä ja yleisön reaktiot ovat tarinan pelottavimpia kohtia. Toinen tarina on nimeltään Juokse tai kuole. Kurjuudessa elävien ihmisten on mahdollista saavuttaa suuria rikkauksia osallistumalla erilaisiin sadistisiinkin tosi-tv-kilpailuihin. Yksi on nimeltään Juokse tai kuole jossa osallistuja pakenee jahtaajiaan henkensä edestä.

Sitten tosimaailmaan:

Vuonna 2002 neljä nuorta miestä tuotti dokumenttityylisen "viihdepläjäyksen" Bumfights. Ohjelma noudatteli Jackass-, Dirty Sanchez- ja Duudsonien perusideaa: tehdään tyhmiä ja kivuliaita temppuja/tapellaan ja kuvataan se videolle. Ainoa, ratkaiseva ero oli siinä, että Bumfightsien tekijät eivät osallistuneet temppuhin itse. Ohjelman nimen mukaisesti esiintyjinä toimivat kodittomat, joille tekijät tarjosivat vastineeksi pieniä summia rahaa, alkoholia ja muita hyödykkeitä ja vastineeksi kodittomat tarjosivat "sirkushupia" osallistumalla väkivaltaisiin temppuihin.

Ensimmäistä videota mainostettiin lauseella "mahdollisuus nähdä juoppojen pummien hakkaavan toisensa tyhmiksi". Tekijät itse ovat korostaneet, että he auttoivat kodittomia (eräs mies repi hampaansa pihdeillä irti - vastine oli 20 dollaria). Filmit ja niiden tekijät saivat osakseen rajua kritiikkiä - ja samalla filmejä myytiin netissä valtavat määrät tekijöiden netotessa filmeistä n. miljoona dollaria.

Bisneksen tekemistä väkivallalla edustaa myös japanilainen videopeli Rapelay, jonka Amazon.com veti markkinoilta valtavan kritiikkiryöpyn seurauksena. Tätä voi pitää hyvänä seikkana (jos ummistaa silmänsä siltä, että peli ylipäätänsä otettiin myyntiin). Pelin kuvauksen voi lukea täältä (ei herkimmille).

Osa minusta on sitä mieltä, että minun ei pitäisi edes kirjoittaa tästä. Että jotenkin kirjoittamalla tästä tulen tukeneeksi sellaista "viihdettä", joka minusta on yksinkertaisesti sairasta.

Vitsailin kerran kaverilleni, että aloitettuani järkkärintyöt olen alkanut uskomaan perisyntiin (perisynti oli pitkään minulle vaikea teologinen pala). Mutta oikeasti siihen uskominen on paljon helpompaa, kun näkee mitä viihteenä myydään.

Salainen

Asiakas katsoi minua suoraan silmiin ja kehotti minua olemaan huolissani itsestäni. Minä pyörittelin silmiäni, pidättelin naurua enkä ottanut vakavissani. Mutta kuitenkin niin siinä sitten kävi, että minusta tuli salainen. Osoite- ja puhelintietojani ei pitäisi saada enää mistään, nimilappu hävisi ulko-ovesta. Blogia en ole sentään poistanut tai nimennyt uudelleen (vielä).

Ehkä se on liioittelua, ehkä ei. Teen työtä, jossa edustan auktoriteettia. Joudun puuttumaan ihmisten asioihin tavalla, joka useimmista tuntuu epämiellyttävältä. En usko olevani epämiellyttävä ihminen, mutta ihmiset/asiakkaat/kohdehenkilöt eivät tunne minua. He näkevät minut tietyn roolin edustajana. Useimmat ymmärtävät, että se on työtä. Mutta on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä syystä tai toisesta. He voivat jopa vihata minua sen vuoksi mitä roolia edustan.

Siispä minusta tuli salainen.