Eräällä rippikoulutunnilla toinen ohjaaja vertasi nykyajan viihdetarjontaa muinaisen Rooman Colosseumiin ja gladiaattoritaisteluihin. En usko, että olemme vielä ihan siellä asti, mutta lähellä jo olemme. Pelottavan lähellä.
Stephen King kirjoitti aikanaan kaksi tulevaisuuteen sijoittuvaa kauhunovellia Richard Bachman-salanimellä ennen nykyistä tositeevee-villitystä, mutta jotka siitä huolimatta enteilevät ikävän todenmukaisella tavalla tätä nykyistä kehityssuuntaa. Toinen tarina on suomennuttu nimellä Pitkä marssi. Siinä joukko nuoria miehiä osallistuu Pitkäksi marssiksi kutsuttuun urheilu-viihdetapahtumaan. Heidän on marssittava tietyllä nopeudella pysähtymättä eteenpäin. Ne, jotka pysähtyvät, tai eivät enää jaksa kulkea eteenpäin, ammutaan kolmannen varoituksen jälkeen. Voittaja on se, joka on viimeisenä jäljellä. Tarinassa kansa rakastaa tätä tositeeveeviihdettä ja yleisön reaktiot ovat tarinan pelottavimpia kohtia. Toinen tarina on nimeltään Juokse tai kuole. Kurjuudessa elävien ihmisten on mahdollista saavuttaa suuria rikkauksia osallistumalla erilaisiin sadistisiinkin tosi-tv-kilpailuihin. Yksi on nimeltään Juokse tai kuole jossa osallistuja pakenee jahtaajiaan henkensä edestä.
Sitten tosimaailmaan:
Vuonna 2002 neljä nuorta miestä tuotti dokumenttityylisen "viihdepläjäyksen" Bumfights. Ohjelma noudatteli Jackass-, Dirty Sanchez- ja Duudsonien perusideaa: tehdään tyhmiä ja kivuliaita temppuja/tapellaan ja kuvataan se videolle. Ainoa, ratkaiseva ero oli siinä, että Bumfightsien tekijät eivät osallistuneet temppuhin itse. Ohjelman nimen mukaisesti esiintyjinä toimivat kodittomat, joille tekijät tarjosivat vastineeksi pieniä summia rahaa, alkoholia ja muita hyödykkeitä ja vastineeksi kodittomat tarjosivat "sirkushupia" osallistumalla väkivaltaisiin temppuihin.
Ensimmäistä videota mainostettiin lauseella "mahdollisuus nähdä juoppojen pummien hakkaavan toisensa tyhmiksi". Tekijät itse ovat korostaneet, että he auttoivat kodittomia (eräs mies repi hampaansa pihdeillä irti - vastine oli 20 dollaria). Filmit ja niiden tekijät saivat osakseen rajua kritiikkiä - ja samalla filmejä myytiin netissä valtavat määrät tekijöiden netotessa filmeistä n. miljoona dollaria.
Bisneksen tekemistä väkivallalla edustaa myös japanilainen videopeli Rapelay, jonka Amazon.com veti markkinoilta valtavan kritiikkiryöpyn seurauksena. Tätä voi pitää hyvänä seikkana (jos ummistaa silmänsä siltä, että peli ylipäätänsä otettiin myyntiin). Pelin kuvauksen voi lukea täältä (ei herkimmille).
Osa minusta on sitä mieltä, että minun ei pitäisi edes kirjoittaa tästä. Että jotenkin kirjoittamalla tästä tulen tukeneeksi sellaista "viihdettä", joka minusta on yksinkertaisesti sairasta.
Vitsailin kerran kaverilleni, että aloitettuani järkkärintyöt olen alkanut uskomaan perisyntiin (perisynti oli pitkään minulle vaikea teologinen pala). Mutta oikeasti siihen uskominen on paljon helpompaa, kun näkee mitä viihteenä myydään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti