Luin eilen yömyöhään asti erästä blogia, jonka kirjoittaja (tai kirjoittajat, koska heitä ilmeisesti on useampia) ovat entisiä seurakuntanuoria, jotka nyt katsovat taakseen entiseen elämään, seurakuntaan ja uskoonsa ja tekevät tiliä nuoruutensa kanssa. Kirjoittajat ovat varttuneet seurakunnassa/seurakunnissa, jossa on vaikuttanut erittäin voimakas ratkaisukristillinen henki, yleisemmin ottaen viidesläisyydeksi kutsuttu herätysliike. Heidän kertomuksensa nuorten iltojen hurmahenkisyydestä, rippikoululeirien "itkuherätyksistä", evankelioimisesta ja yrityksistä ahtaa itsensä "kunnon uskovaisen" muottiin olivat ahdistavankin kamalaa luettavaa.
Koska isien synneistä on aina helpompi tehdä parannusta kuin omista, en nyt ala listaamaan mitä kaikkea mielestäni joskus on tehty väärin, vaan yritän nyt tehdä parannusta niistä omista synneistä. Koin erittäin ajatuksia herättäviksi kertomukset rippileireistä ja isostoiminnasta, johon nämä entiset uskovaiset olivat nuorina osallistuneet. Koska itsekin on - ainakin jonkinlainen - rippikouluopettaja on pakko katsoa noiden tekstien jälkeen peiliin ja miettiä, että mitä minä olen? Millainen opettaja minä olen?
Uskon välttäneeni ne pahimmat väärinkäytökset ja allikot, mutta silti huomaan pohtivani omaa toimintaani. En vaadi uskoontuloa keneltäkään, en mittaa leirin onnistumista sillä että kuinka moni kääntyy. Tietoisesti minulle rippikoulu merkitsee mahdollisuutta opettaa kristinuskon ja kirkon historiasta ja kertoa mitä kristinuskossa ajatellaan Jeesuksesta, Jumalasta ja uskostakin. Olenko kuitenkin - sitä itse tiedostomattani - manipuloinut, painostanut, ahdistanut, pelotellut? Raja väärinkäytöksien, ahdistamisen, jopa hengellisen hyväksikäytön suhteen on jotenkin pelottavan liukuva uskosta puhuttaessa.
Esimerkiksi leirijumalanpalvelukset. Itse pidän niistä, niiden tunnelmasta, siitä yhteisöllisyydestä. Silti mietin: onko tämä yhteisöllisyys painostavaa? Painostaako se uskomaan? Entä kun pyydän esimerkiksi isosia vastaamaan jumalanpalvelusten saarnoista? En halua mitään itkuisia kääntymyskokemuspuheita tai mitään vastaavaa, mutta silti mietin, että miten tämä "saarnavelvollisuus" vaikuttaa kuunteleviin riparilaisiin? Entä isoseen? Onko se painostamista, pakkosyöttöä, tunteisiin vetoavaa manipulointia?
Kun ajattelen rippikoulun uskonnollista puolta, minä en edusta ratkaisukristillisyyttä. Minusta rippikoulu ei ole eikä sen missään nimessä pidä olla mikään "Herran soturien koulutusleiri taistelussa Saatanaa ja maailmaan vastaan". Voimakkaat kääntymiskokemukset pelottavat ja ahdistavat minua. Sen sijaan rauhallinen uskoonkasvaminen (kuten se tuolla aiemmin mainitsemassani blogissakin muotoiltiin), on mielestäni OK. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Miten nuoria autetaan "kasvamaan rauhallisesti uskoon"? Ajatus on hieno, mutta entä toteutus? Olenko onnistunut siinä?
Kun katson isosia ja nuoria, huomaan joskus miettiväni miten he kokevat uskon. Onko usko heille positiivinen voimavara, yksi osa elämää, joka rikastuttaa heidän normaalia elämäänsä? Vai onko usko ahdistava pakkopaita, joka vie elämästä lähes kaiken muun sisällön?
Vaikeita ja aika ahdistaviakin ajatuksia, joihin en tiedä vastausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti