Olen viime aikoina vapaa-ajallani katsellut Youtubesta skottikokki Gordon Ramseyn televisiosarjoja (mm. Boiling Point, Kitchen Nightmares ja Hell's Kitchen, jonka kolmas tuotantokausi pyörii tällä hetkellä myös Suomen televisiosta). Ramseyn ohjelmat ovat viihdyttäviä, mutta ne edellyttävät kyllä kykyä tietynlaiseen "tv-idiotismiin", jossa sen nojalla, että "tämähän on vain viihdettä", ollaan valmiita sietämään mitä tahansa.
Niille, jotka eivät tiedä, niin Gordon Ramsey on skotlantilainen huippukokki, ymmärtääkseni ammattinsa ehdotonta eliittiä. Kuuluisaksi hän on kuitenkin tullut tulisen temperamenttinsa ja kiukunpuuskiensa ansiosta. Hell's Kitchenissä Ramsey yrittää paimentaa kunnon tosi-tv-meiningin mukaisesti joukosta kilpailijoista esiin yhden huippukokin. Ramseyn opetusmetodi perustuu täydellisyyden tavoitteluun, huutamiseen, kiroamiseen ja raivareihin, joita kilpailijat pelkäävät ja katsojat odottavat - Ramseyllä kun on armeijan kapiaisen kirosanavarasto ja kyky lietsoa itsensä uskomattomaan raivoon. Viihdyttävää televisioviihdettä.
Kuitenkin onhan sen myönnettävä, että ohjelman katsominen on itsellekin varsin kysymyksiä herättävä. Ramsey osaa käyttää hyväkseen isoa kokoaan, kovaa ääntään ja aggressiivisuuttaan - kuten kunnon koulukiusaaja. Kun tajuaa nauravansa katsoessaan miten tunaroiva kokki-wannabe seisoo kasvot punaisina sentin päässä törkeyksiä suoltavan keittiömestarinsa suusta, joutuu tajuamaan ettei sitä ehkä ollakaan tultu kovin kaus ala-asteen koulupihojen hihitysringeistä. Ei ollenkaan miellyttävä havainto.
Hell's Kitchenin katsominen on kiusallinen kokemus, jos sitä alkaa miettimään, koska se pistää kysymään millainen ihminen minä - katsoja - olen. Saman kysymyksen asetti myös The Sopranos - sarjan viimeinen tuotantokausi. Ja sen tulee luultavasti esittämään myös pian alkava uusi sarja Kid Nation. Erona tosin Hell's Kitchenin ja The Sopranosin välillä on, että jälkimmäinen on fiktiota, ensimmäinen ei. Tai sanottakoon vielä varovaisemmin, koska tosi-tv:n uskotaan myös pitkälti olevan käsikirjoitettua: ensimmäinen uskottelee olevansa totta, jälkimmäinen on avoimesti fiktiota.
Tosin Gordon Ramseyn puolustukseksi on sanottava, että Hell's Kitchen antaa hänestä tietoisesti vääristyneen kuvan. Kitchen Nightmaresin Britanniassa tuotetut jaksot (en ole vielä katsonut Amerikan versioita, mutta epäilen, että niissä mässäillään enemmän Ramseyn temperamentin kustannuksella) antavat hänestä huomattavasti miellyttävämmän ja tasapainoisemman kuvan kuin Hell's Kitchen.
P.S. Mielestäni Stephen Kingin Richard Bachman-salanimellä kirjoittamat kirjat Pitkä marssi ja Juokse tai kuole antavat erinomaisen ja järkyttävän kuvan yhä raaistuvasta tosi-teeveepelistä. Kirjat on kirjoitettu huomattavasti ennen tätä tositelkkari-villitystä, mutta ne alkavat osoittautumaan pelottavan todenmukaisiksi kuviksi siitä, miten viihde oikeuttaa kaiken.
lauantai 21. kesäkuuta 2008
sunnuntai 8. kesäkuuta 2008
Omien motiivien pohtimista
Luin eilen yömyöhään asti erästä blogia, jonka kirjoittaja (tai kirjoittajat, koska heitä ilmeisesti on useampia) ovat entisiä seurakuntanuoria, jotka nyt katsovat taakseen entiseen elämään, seurakuntaan ja uskoonsa ja tekevät tiliä nuoruutensa kanssa. Kirjoittajat ovat varttuneet seurakunnassa/seurakunnissa, jossa on vaikuttanut erittäin voimakas ratkaisukristillinen henki, yleisemmin ottaen viidesläisyydeksi kutsuttu herätysliike. Heidän kertomuksensa nuorten iltojen hurmahenkisyydestä, rippikoululeirien "itkuherätyksistä", evankelioimisesta ja yrityksistä ahtaa itsensä "kunnon uskovaisen" muottiin olivat ahdistavankin kamalaa luettavaa.
Koska isien synneistä on aina helpompi tehdä parannusta kuin omista, en nyt ala listaamaan mitä kaikkea mielestäni joskus on tehty väärin, vaan yritän nyt tehdä parannusta niistä omista synneistä. Koin erittäin ajatuksia herättäviksi kertomukset rippileireistä ja isostoiminnasta, johon nämä entiset uskovaiset olivat nuorina osallistuneet. Koska itsekin on - ainakin jonkinlainen - rippikouluopettaja on pakko katsoa noiden tekstien jälkeen peiliin ja miettiä, että mitä minä olen? Millainen opettaja minä olen?
Uskon välttäneeni ne pahimmat väärinkäytökset ja allikot, mutta silti huomaan pohtivani omaa toimintaani. En vaadi uskoontuloa keneltäkään, en mittaa leirin onnistumista sillä että kuinka moni kääntyy. Tietoisesti minulle rippikoulu merkitsee mahdollisuutta opettaa kristinuskon ja kirkon historiasta ja kertoa mitä kristinuskossa ajatellaan Jeesuksesta, Jumalasta ja uskostakin. Olenko kuitenkin - sitä itse tiedostomattani - manipuloinut, painostanut, ahdistanut, pelotellut? Raja väärinkäytöksien, ahdistamisen, jopa hengellisen hyväksikäytön suhteen on jotenkin pelottavan liukuva uskosta puhuttaessa.
Esimerkiksi leirijumalanpalvelukset. Itse pidän niistä, niiden tunnelmasta, siitä yhteisöllisyydestä. Silti mietin: onko tämä yhteisöllisyys painostavaa? Painostaako se uskomaan? Entä kun pyydän esimerkiksi isosia vastaamaan jumalanpalvelusten saarnoista? En halua mitään itkuisia kääntymyskokemuspuheita tai mitään vastaavaa, mutta silti mietin, että miten tämä "saarnavelvollisuus" vaikuttaa kuunteleviin riparilaisiin? Entä isoseen? Onko se painostamista, pakkosyöttöä, tunteisiin vetoavaa manipulointia?
Kun ajattelen rippikoulun uskonnollista puolta, minä en edusta ratkaisukristillisyyttä. Minusta rippikoulu ei ole eikä sen missään nimessä pidä olla mikään "Herran soturien koulutusleiri taistelussa Saatanaa ja maailmaan vastaan". Voimakkaat kääntymiskokemukset pelottavat ja ahdistavat minua. Sen sijaan rauhallinen uskoonkasvaminen (kuten se tuolla aiemmin mainitsemassani blogissakin muotoiltiin), on mielestäni OK. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Miten nuoria autetaan "kasvamaan rauhallisesti uskoon"? Ajatus on hieno, mutta entä toteutus? Olenko onnistunut siinä?
Kun katson isosia ja nuoria, huomaan joskus miettiväni miten he kokevat uskon. Onko usko heille positiivinen voimavara, yksi osa elämää, joka rikastuttaa heidän normaalia elämäänsä? Vai onko usko ahdistava pakkopaita, joka vie elämästä lähes kaiken muun sisällön?
Vaikeita ja aika ahdistaviakin ajatuksia, joihin en tiedä vastausta.
Koska isien synneistä on aina helpompi tehdä parannusta kuin omista, en nyt ala listaamaan mitä kaikkea mielestäni joskus on tehty väärin, vaan yritän nyt tehdä parannusta niistä omista synneistä. Koin erittäin ajatuksia herättäviksi kertomukset rippileireistä ja isostoiminnasta, johon nämä entiset uskovaiset olivat nuorina osallistuneet. Koska itsekin on - ainakin jonkinlainen - rippikouluopettaja on pakko katsoa noiden tekstien jälkeen peiliin ja miettiä, että mitä minä olen? Millainen opettaja minä olen?
Uskon välttäneeni ne pahimmat väärinkäytökset ja allikot, mutta silti huomaan pohtivani omaa toimintaani. En vaadi uskoontuloa keneltäkään, en mittaa leirin onnistumista sillä että kuinka moni kääntyy. Tietoisesti minulle rippikoulu merkitsee mahdollisuutta opettaa kristinuskon ja kirkon historiasta ja kertoa mitä kristinuskossa ajatellaan Jeesuksesta, Jumalasta ja uskostakin. Olenko kuitenkin - sitä itse tiedostomattani - manipuloinut, painostanut, ahdistanut, pelotellut? Raja väärinkäytöksien, ahdistamisen, jopa hengellisen hyväksikäytön suhteen on jotenkin pelottavan liukuva uskosta puhuttaessa.
Esimerkiksi leirijumalanpalvelukset. Itse pidän niistä, niiden tunnelmasta, siitä yhteisöllisyydestä. Silti mietin: onko tämä yhteisöllisyys painostavaa? Painostaako se uskomaan? Entä kun pyydän esimerkiksi isosia vastaamaan jumalanpalvelusten saarnoista? En halua mitään itkuisia kääntymyskokemuspuheita tai mitään vastaavaa, mutta silti mietin, että miten tämä "saarnavelvollisuus" vaikuttaa kuunteleviin riparilaisiin? Entä isoseen? Onko se painostamista, pakkosyöttöä, tunteisiin vetoavaa manipulointia?
Kun ajattelen rippikoulun uskonnollista puolta, minä en edusta ratkaisukristillisyyttä. Minusta rippikoulu ei ole eikä sen missään nimessä pidä olla mikään "Herran soturien koulutusleiri taistelussa Saatanaa ja maailmaan vastaan". Voimakkaat kääntymiskokemukset pelottavat ja ahdistavat minua. Sen sijaan rauhallinen uskoonkasvaminen (kuten se tuolla aiemmin mainitsemassani blogissakin muotoiltiin), on mielestäni OK. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Miten nuoria autetaan "kasvamaan rauhallisesti uskoon"? Ajatus on hieno, mutta entä toteutus? Olenko onnistunut siinä?
Kun katson isosia ja nuoria, huomaan joskus miettiväni miten he kokevat uskon. Onko usko heille positiivinen voimavara, yksi osa elämää, joka rikastuttaa heidän normaalia elämäänsä? Vai onko usko ahdistava pakkopaita, joka vie elämästä lähes kaiken muun sisällön?
Vaikeita ja aika ahdistaviakin ajatuksia, joihin en tiedä vastausta.
lauantai 7. kesäkuuta 2008
Salakirjoitusta
Joskus sitä saa aina mukamas niin mahdottoman hienoja ajatuksia ja ideoita. Sellaisia ahaa-elämyksiä jostain asiasta, josta tuntuu että tuosta on pakko kirjoittaa joskus. Tai että tästä ideasta on hyvä pitää puhe joskus tms.
Usein minulla ainakin nuo hienot ideat iskevät bussipysäkillä, kävelyllä tms. eli silloin kun ei ole mahdollista kirjoittaa niitä kunnolla ylös muistiin tai muutenkaan pitää huolta siitä, että nuo ideat todella jäisivät mieleen. Mutta onneksi on kuitenkin kännykkä, johon voi kirjoittaa ja tallentaa hienoja ideoitaan.
Siinäkin on tosin yksi ongelma: kirjoitustila on rajallinen ja kirjoittaminen itsessään melko vaivalloista. Niinpä itse yleensä käytän erilaisia muistisääntöjä tallentaakseni hienon ideani tulevaisuutta varten.
Lueskelin tässä juuri näitä loistavia ideoita. Mikäköhän syvällinen ajatus mahtaakaan kätkeytyä tämän viestin taakse, joka sanatarkasti kuuluu näin:
"MINÄ kärsivä palvelija armo rakkaus yhteys" ?
Olettaisin, että jotain teologista, mutta muuten ei aavistustakaan.
Usein minulla ainakin nuo hienot ideat iskevät bussipysäkillä, kävelyllä tms. eli silloin kun ei ole mahdollista kirjoittaa niitä kunnolla ylös muistiin tai muutenkaan pitää huolta siitä, että nuo ideat todella jäisivät mieleen. Mutta onneksi on kuitenkin kännykkä, johon voi kirjoittaa ja tallentaa hienoja ideoitaan.
Siinäkin on tosin yksi ongelma: kirjoitustila on rajallinen ja kirjoittaminen itsessään melko vaivalloista. Niinpä itse yleensä käytän erilaisia muistisääntöjä tallentaakseni hienon ideani tulevaisuutta varten.
Lueskelin tässä juuri näitä loistavia ideoita. Mikäköhän syvällinen ajatus mahtaakaan kätkeytyä tämän viestin taakse, joka sanatarkasti kuuluu näin:
"MINÄ kärsivä palvelija armo rakkaus yhteys" ?
Olettaisin, että jotain teologista, mutta muuten ei aavistustakaan.
torstai 5. kesäkuuta 2008
Epäonnea
Nymmää olen tyytyväinen. Sain nimittäin tänne kesäasuntoon lainaksi toimivan tietokoneen ja kyllä nyt kelpaa. Kyllä voi ihmislapsi tulla pienestä iloiseksi.
Alkoi nimittäin tämä kesätyöjakso hieman huonoilla enteillä:
Lähdin koti-kotoa aamulla aikaisin tarkoituksenani sitten suunnata tänne kauas. Olin tyytyväinen, kun ei tarvinnut koiralle sanoa "hei-hei" lähtiessä, se kun oli vielä nukkumassa kahdeksan aikaan aamusta. Se on aina niin sydäntä murtavaa sanoa sille heippa, uskon ihan varmasti että se tietää mitä se meinaa, kun minulla on reppu selässä. Että ei taas muutamaan viikkoon nähdä. Ajattelin, että se että säästyin sydänsuruilta olisi hyvä enne. No ei ollut.
Tarkoitus oli, että olisin noussut 8:45 lähtevään linja-autoon. Olin tarkistanut edellisenä iltana linja-autopysäkin aikatauluista, että siihen aikaan menee linja-autoja. Olin paikalla hyvissä ajoin ja sitten odotettiin ja odotettiin. Kävikin sitten ilmi, että pysäkin aikataulut olivat vanhentuneet, ei 8:45 mitään autoa mennyt. Joten odotin sitten 45 minuuttia, kunnes tuli seuraava linkka, joka lähti 9:15.
No se taas tarkoitti sitä, että myöhästyin noin viidellä minuutilla jatkoyhteydestä. Joten odotin seuraavalla pysäkillä tunnin seuraavaa autoa.
Kun se sitten tuli, tilasin itselleni opiskelijalipun. Kuski pyysi nähdä opiskelijakorttini. Mitä ei tietenkään löytynyt lompakosta. Sanoin ottavani sitten normaalihintaisen lipun. Kuski tarjosi meno-paluuta, mutta kieltäydyin, koska minähän vain menisin. Maksoin ja tallustin paikalleni. Missä vaiheessa tajusin, että meno-paluu olisi tullut huomattavasti halvemmaksi, koska paluulippua ei ole pakko käyttää heti. Istuin tyhmyyttäni ihmetellen, minkä jälkeen löysin opiskelijakorttini lompakosta.
Olin sitten vasta kuuden aikaan illalla uudessa kämpässä, jossa pidän majaa työaikani. Ensimmäinen huomio: ei televisiota. Olin toisaalta osannut odottaakin sitä - kiitos digiajan. Kai se sitten täytyy vain juoda kahvia, pohdin. Olin ajatellut olla itsekäs ja juoda työpaikan kahvia ja jättää omat kahvit ostamatta. Hemmottelin itseäni ajatuksella kahvinjuonnista aina iltaan asti, jolloin olikin hyvä hetki havaita, ettei paikassa ollut kahvia. Eikä edes teetä, jota olisin ollut valmis juomaan kofeiinin himoissani. Ja kaupatkin - totta kai - jo kiinni.
Onneksi oli tietokone. Paino siis sanalla "oli", koska vanha reissutietokoneeni otti ja hajosi samana iltana. Sitten päätinkin, että nyt on aika mennä nukkumaan. Ja niin kului ensimmäinen päivä.
Alkoi nimittäin tämä kesätyöjakso hieman huonoilla enteillä:
Lähdin koti-kotoa aamulla aikaisin tarkoituksenani sitten suunnata tänne kauas. Olin tyytyväinen, kun ei tarvinnut koiralle sanoa "hei-hei" lähtiessä, se kun oli vielä nukkumassa kahdeksan aikaan aamusta. Se on aina niin sydäntä murtavaa sanoa sille heippa, uskon ihan varmasti että se tietää mitä se meinaa, kun minulla on reppu selässä. Että ei taas muutamaan viikkoon nähdä. Ajattelin, että se että säästyin sydänsuruilta olisi hyvä enne. No ei ollut.
Tarkoitus oli, että olisin noussut 8:45 lähtevään linja-autoon. Olin tarkistanut edellisenä iltana linja-autopysäkin aikatauluista, että siihen aikaan menee linja-autoja. Olin paikalla hyvissä ajoin ja sitten odotettiin ja odotettiin. Kävikin sitten ilmi, että pysäkin aikataulut olivat vanhentuneet, ei 8:45 mitään autoa mennyt. Joten odotin sitten 45 minuuttia, kunnes tuli seuraava linkka, joka lähti 9:15.
No se taas tarkoitti sitä, että myöhästyin noin viidellä minuutilla jatkoyhteydestä. Joten odotin seuraavalla pysäkillä tunnin seuraavaa autoa.
Kun se sitten tuli, tilasin itselleni opiskelijalipun. Kuski pyysi nähdä opiskelijakorttini. Mitä ei tietenkään löytynyt lompakosta. Sanoin ottavani sitten normaalihintaisen lipun. Kuski tarjosi meno-paluuta, mutta kieltäydyin, koska minähän vain menisin. Maksoin ja tallustin paikalleni. Missä vaiheessa tajusin, että meno-paluu olisi tullut huomattavasti halvemmaksi, koska paluulippua ei ole pakko käyttää heti. Istuin tyhmyyttäni ihmetellen, minkä jälkeen löysin opiskelijakorttini lompakosta.
Olin sitten vasta kuuden aikaan illalla uudessa kämpässä, jossa pidän majaa työaikani. Ensimmäinen huomio: ei televisiota. Olin toisaalta osannut odottaakin sitä - kiitos digiajan. Kai se sitten täytyy vain juoda kahvia, pohdin. Olin ajatellut olla itsekäs ja juoda työpaikan kahvia ja jättää omat kahvit ostamatta. Hemmottelin itseäni ajatuksella kahvinjuonnista aina iltaan asti, jolloin olikin hyvä hetki havaita, ettei paikassa ollut kahvia. Eikä edes teetä, jota olisin ollut valmis juomaan kofeiinin himoissani. Ja kaupatkin - totta kai - jo kiinni.
Onneksi oli tietokone. Paino siis sanalla "oli", koska vanha reissutietokoneeni otti ja hajosi samana iltana. Sitten päätinkin, että nyt on aika mennä nukkumaan. Ja niin kului ensimmäinen päivä.
maanantai 2. kesäkuuta 2008
Hyvää kesää!
Ensin uutiskatsaus: Vanhanen kiistää, sitten ei kommentoi ja sitten myöntää. Eli sen, kuka ehdotti KMS:lle että toiseen puolueeseen kuuluvalle Forsiukselle voisi myöntää avustuksia eduskuntavaalikampanjaa varten.
KMS:n perustamisesta ollaan nyt erimieltä. Yhdistyksen varapuheenjohtajan mukaan KMS perustettiin keskustan puoluetoimistossa puoluesihteeri Jarmo Korhosen työhuoneessa Korhosen ollessa paikalla.
Korhonen kiistää olleensa läsnä. Myöntää kyllä että työhuonetta on ehkä käytetty. Näin siis Helsingin sanomien mukaan.
Tämä - voisi kaiketi jo sanoa poliittinen skandaali - on sitäkin ihmeellisempi, että edelleenkään lakia ei ilmeisesti ole rikottu missään vaiheessa. Skandaali siitä vain on silti saatu syntymään erinäisten ympäripyöreiden lausuntojen ansiosta. Mutta ei se kaiketi sikäli mitenkään outoa ole, saihan tuossa ulkoministerikin potkut kun lähetteli tekstiviestejä aikuiselle naiselle.
----
Omaan arkeen taas ei kuulu mitään ihmeellistä. Lukuvuosi 2007-2008 on pulkassa ja nyt vietetään lyhyt kesäloma ja sitten mennään töihin. Syksyllä palataan taas opiskelemaan lukuvuotta 2008-2009.
Paljoa ei ole kerrottavaa lukuvuodesta 2007-2008, kävin luennoilla, tein fiksuja opiskeluvalintoja ja huonoja opiskeluvalintoja. Välillä oli hauskaa, välillä ei. Joskus jopa oppi jotain. Sainpa kasaan myös opiskelupisteitä eli opinnot ovat edistyneet.
KMS:n perustamisesta ollaan nyt erimieltä. Yhdistyksen varapuheenjohtajan mukaan KMS perustettiin keskustan puoluetoimistossa puoluesihteeri Jarmo Korhosen työhuoneessa Korhosen ollessa paikalla.
Korhonen kiistää olleensa läsnä. Myöntää kyllä että työhuonetta on ehkä käytetty. Näin siis Helsingin sanomien mukaan.
Tämä - voisi kaiketi jo sanoa poliittinen skandaali - on sitäkin ihmeellisempi, että edelleenkään lakia ei ilmeisesti ole rikottu missään vaiheessa. Skandaali siitä vain on silti saatu syntymään erinäisten ympäripyöreiden lausuntojen ansiosta. Mutta ei se kaiketi sikäli mitenkään outoa ole, saihan tuossa ulkoministerikin potkut kun lähetteli tekstiviestejä aikuiselle naiselle.
----
Omaan arkeen taas ei kuulu mitään ihmeellistä. Lukuvuosi 2007-2008 on pulkassa ja nyt vietetään lyhyt kesäloma ja sitten mennään töihin. Syksyllä palataan taas opiskelemaan lukuvuotta 2008-2009.
Paljoa ei ole kerrottavaa lukuvuodesta 2007-2008, kävin luennoilla, tein fiksuja opiskeluvalintoja ja huonoja opiskeluvalintoja. Välillä oli hauskaa, välillä ei. Joskus jopa oppi jotain. Sainpa kasaan myös opiskelupisteitä eli opinnot ovat edistyneet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)