JouluJA

Piti laittaa tähän blogiin hyvän jouluntoivotukset, mutta en muistanut.

Ajattelin jotenkin juhlistaa sitä, että blogi tuli perustettua vuosi sitten, mutta en muistanut.

Marraskuussa esitin blogissa kysymyksen, mutta en muistanut antaa oikeaa vastausta.

Siitä huolimatta joulu oli ja meni, ihan kivaa oli. Tuli syötyä hyvin, kenties liiankin hyvin ja saatua lahjoja.

Joulun jälkeen on luonnollisesti morkkiksen aika. Vaaka näyttää karmeita lukuja ja tiliinkin on ilmestynyt liian iso aukko. Mutta aina on mahdollista parannukseen: päätin että koirani aloittaa dieetin. Laitoin kaikille asianomaisille viestin, että koiran ruokkiminen herkkupaloilla on tästä päivästä lukien ehdottomasti kielletty ennen kuin se oikeasti alkaa näyttämään minisialta, jolla on parta.

Niin ja se vastaus oli: ensimmäinen maailmansota päättyi 11.11 klo 11.

Sielujen hoitajat

Olen hiljaa mielessäni miettinyt, että sielunhoito, josta joskus käytetään nimitystä pastoraalisielunhoito, on nykyaikana muotia. Moni teologian opiskelija on kiinnostunut sielunhoidosta ja tuntee vetoa sitä kohtaan. Sielunhoitoon ja psykologiaan jollain tavalla liittyvät kurssit ovat yleensä suosittuja. Minäkin olen niillä istunut ja viihtynyt.

Mutta en silti malta olla ajattelematta, että sielunhoidon nouseminen "muodiksi" ei ole välttämättä hyvä asia. Itse asiassa olen alkanut pitämään sitä yhtenä kirkon/ teologien kriisin oireena.

Nykyaika korostaa selkeästi kaikenlaista konkretiaa. Se taas on jättänyt papit ja papiksi opiskelevat eksyksiin. Mitä se on mitä me teemme? Mitä konkreettista me teemme? Muilla kirkon työntekijöiden ammatteihin yleensä liittyy selkeästi se konkreettinen puoli, mutta pappi saattaa tuntea olevansa eksyksissä, kun mitään nykyajan mittapuun mukaan "järkevää" työtä ei löydy. Sakramentit ja toimitukset osana ihmiselämää ja papin tehtävä toimia eräänlaisena tuonpuoleisen mystiikan edustajana ei enää riitä, ne eivät ole tarpeeksi maanläheisiä. Uskon, että sielunhoito-villitys lähtee tästä eksymisen tunteesta. Sielunhoito on jotain konkreettista, se on ihmisten auttamista.

Sielunhoidon tärkeyden korostamisessa ei sinällään ole mitään vikaa. Onhan papin yleisin tehtävä toimia kuuntelijana ja keskustelijana. Se on äärimmäisen tärkeä tehtävä. Sen sijaan olen alkanut vierastamaan korostusta, jossa pappi/teologi aletaan nähdä jonkinlaisena "köyhän miehen terapeuttina", joka kykenee vastaamaan nykyajan ihmisen haasteisiin ja ongelmiin ammattimaisesti. Jossa meidät pastoraalisielunhoitajat nostetaan samaan kastiin psykoterapeuttien kanssa. Eräässä sielunhoitoa käsittelevällä luennolla mainittiin, miten pastoraalisielunhoito on ottanut parhaimmat puolet esimerkiksi psykoterapiasta ja käyttää niitä menestyksekkäästi.

Mutta millä eväillä me niitä "parhaita puolia" käytämme? Oppikirjoissa kerrotaan, miten esimerkiksi sielunhoidossa on tärkeää erottaa toisistaan syyllisyys ja häpeä. Mutta miten ne sitten erottaa toisistaan käytännössä? Siihen tarvittaisiin opintoja ja työnohjausta.

Tällä hetkellä yliopistot tarjoavat sielunhoidon opetusta pakollisena kirkon tehtäviin pyrkiville 20 opintopisteen verran. Se on aika paljon vähemmän kuin psykoterapeuteilla, joiden teorioista olemme ottaneet "parhaat palat". Enkä nyt väitä, että psykoterapeutit edustavat sitä täydellisyyttä. Tai että koulutus on autuaaksi tekevä asia. Sanonpahan vain, että joskus on hyvä tietää miten perustukset tehdään ennen kuin rakentaa talon.

Eikä tämä tarkoita, että kirkossa ja yliopistoilla ei olisi loistavia sielunhoitajia. Aivan taatusti on. Osa on luonnonlahjakkuuksia; osa on opiskellut ja hankkinut itselleen erittäin korkean tieto- ja taitotason; osa oppii tekemällä. Ja kuten sanottu, sielunhoito on tärkeä osa pappien ja teologien työtä ja ammattitaitoa. Sanonpahan kuitenkin vain, että ehkä sitä suurinta intoa tulisi hillitä. Ehkäpä me emme kuitenkaan vastaa psykoterapeutteja. Ehkäpä meidän ei tulisikaan yrittää vastata psykoterapeutteja. Ehkä meidän pitäisi hakea ammatti-identiteettimme jostain muualta kuin rinnastamalla itsemme psykologian alan työntekijöihin.

Tekniikka on ajanut ohitseni

Kun aloitin opiskelut yliopistossa (eikä siitä siis niin kovin kauan edes ole) muistan miten kaikki vielä pyöri papereiden ympärillä. Luennoille ei vielä sentään tarvinnut ilmoittautua, vaan niille mentiin ja ilmoittautuminen sujui kaiketi "automaattisesti" eli kaikki ensimmäisen vuoden opiskelijat eli fuksit oli merkitty osallistumaan perusopintoihin.

Tentteihin käytiin ilmoittautumassa opintotoimistossa. Siellä täytettiin ruskea tenttikuori, johon kirjoitettiin käsin kuulakärkikynällä tarvittavat tiedot tenttikirjoista, äidinkielestä, omasta nimestä jne. Sitten kuori pistettiin postilaatikkoon. Seuraavan kerran näit sen tentissä, jolloin kuoren sisälle oli pistetty tenttikysymykset.

Esseiden kanssa meneteltiin niin, että kirjoitettuasi sen tietokoneella tulostit sen ja otit sitten siitä vaikka kaksitoista kopiota. Niittasit kopiot yhteen ja kiikutit ne laitokselle, jolle essee oli tarkoitettu, pistit ne sovittuun palautuslokeroon ja sieltä sitten jokainen esseeryhmäläinen kävi itse hakemassa oman kopionsa esseestä. Aina silloin tällöin joku ei ehtinyt palauttaa esseetään ajoissa ja sitten niitä piti käydä erikseen hakemassa.

Ja jokaisessa tietokoneessa oli levykkeen paikka ja niiden käytöstä oli omat yhteiset pelisäännöt miten toimitaan hävinneiden levykkeiden kanssa ja sitä rataa. Kaikilla oli levykkeitä, joillain isojakin nippuja tietokoneen vieressä, jotta he saisivat tallennettua työnsä. Eksegeettinen analyysini on myös vielä tallennettu levykkeelle ja se vasta soppa olikin, kun levykkeet tuppasivat olemaan mäsänä ja työn tallentamisessa oli suuria ongelmia.

Pikku hiljaa hommat kuitenkin muuttuivat. Jo kandidaatintutkielmaa tein vain muutamaa vuotta myöhemmin niin, että kaikki tekstit lähetettiin sähköpostin liitteenä niin ohjaajalle kuin kurssilaisillekin. Graduseminaari pyöri täsmälleen samalla tavalla eli kaikki työt liikkuivat verkossa. Sitä sentään vaadittiin, että ne piti tulostaa itselleen myöhempää tapaamista varten.

Tai ei itse asiassa kyllä vaadittu, kaikki vain tekivät niin.

Perusopinnoille pitää ilmeisesti nykyisin ilmoittautua sähköisesti. Tentteihin ilmoittaudutaan nykyisin myös sähköisesti, ruskeat tenttikuoret ovat kadonneet.

Ja yliopiston tietokoneet, no niissä ei ole enää sitä levykepaikkaa. Muistan järkytykseni, kun yritin tallentaa jonkun työn itselleni ja otin matkaani levykkeen vanhasta muistista. Mutta eipä onnistunut, kun koko koneessa ei enää ollut koko paikkaa mihin sen olisi lykännyt.

Tunsin itseni vanhaksi.

Katso jalkoihisi

Joskus minulla on paha tapa jättää tavarat siihen, mihin ne satun kädestäni laskemaan.

Sain työpaikallani kahviota pitävältä mieheltä ilmaiseksi ison pussillisen hillomunkkeja kotiin vietäväksi. Iloisesti pompsahdellen menin sitten kotiin, mutta koska kello oli jo niin paljon päätin ettei nyt ole munkkikahvien aika, vaan nyt mennään nukkumaan. Muovipussin, jonka sisällä oli toinen pussi, jossa munkit olivat, laskin lattialle aikeenani siirtää ne myöhemmin kaappiin. No enpä sitten muistanut siirtää. Sen sijaan pussin päälle putosi sänkyni päiväpeite.

Myöhemmin tallustelin lattialla lojuneen päiväpeiton yli onnellisena kuin mikäkin, kun huomasin että jalkani alla oli jokin tavallista pehmeämpi möykky. Sen sijaan että olisin siirtänyt peitteen ja tarkistanut, että mitäs pehmoista siellä on, taisin vähän hypähdellä pehmoisen päällä saadakseni möykyn littanaksi (etten vain kompastuisi) ja jatkoin matkaani. Kunnes muistin lattialla siirtoa odottavat hillomunkit. Kävin pahinta peläten nostamassa päiväpeittoa ja...

tarinan lopun kukin voikin sitten päätellä itse.

Salassapito

Yksi suosikkiblogeistani on vaikenemassa, koska sen kirjoittaja on siirtymässä tehtäviin, jossa kokee että blogin pitäminen riittävän anonymiteetin säilyttäen ei onnistu.

Blogin kirjoitukset ovat synnyttäneet mielenkiintoisia reaktioita joissain toisissa saman ammatin edustajissa. Blogi haluttaisiin vaientaa, koska "näistä asioista ei saa puhua". Halutaan siis pitää sisäpiirin asiat sisäpiirin asioina. Tämä siitäkin huolimatta, että blogissa ei ole paljastettu mitään sellaista, jota mielestäni ei pitäisi paljastaa. Henkilöt, niin työkaverit kuin asiakkaatkaan, tai työpaikkakaan, eivät ole tunnistettavissa. Mutta kun asioita ei vain saisi kertoa, ei positiivisia eikä varsinkaan negatiivisia, eikä ainakaan julkisesti, "siviileille". Ilmiö, jossa halutaan vaan eristäytyä kaikista muista ja kätkeytyä vain jonkinlaisen salamyhkäisyyden kaapuun, on mielestäni huolestuttavakin.

Samanaikaisesti ilmiö on myös huvittava, varsinkin kun ne "salaisuudet", joita niin raivokkaasti suojellaan, ovat kaikkea muuta kuin "salaisia" ja suurin osa niistä selviää hetkessä, kunhan vain pitää silmät ja korvat auki, lukee alan kirjallisuutta ja osaa yhdistellä asioita päässään.

Blogin kommenteissa käyty keskustelu muistuttaa erästä keskustelufoorumia, jossa vuosia sitten keskusteltiin alalle tulleista uusista koodeista. Osa kirjoittajista paheksui jyrkästi sitä, miten koodeista keskusteltiin julkisesti avoimella palstalla, jossa "muutkin" voisivat niistä lukea. Pohdittiinpa jopa sitä oliko koodeista puhuminen salassapitovelvollisuuden rikkomista. Samanaikaisesti minulla oli ihan sattumalta lainassa yleisestä kirjastosta lainattu alaan liittyvä teos, jossa oli lueteltu kaikki uudet koodit merkityksineen. Eli se siitä "salassapitovelvollisuudesta".

Mietin silloin ja mietin nyt blogin kirjoittelua seurattuani, että voisiko tällaisessa sisäpiiriasioiden vahtimisessa olla kyseessä vain jonkinlainen itsensä tärkeäksi tekemisen muoto?

Opintoja

Kun työskentelee nuorena miehenalkuna lapsenvahtina, oppii monia asioita, jotka ovat tulevaisuudessakin hyödyllisiä taitoja.

Opetus nro 1:

Olin lapsenvahtina ja tarkoitus olisi, että jäisin yöksi. Ilta kului mukavasti, leikittiin, syötiin ja niin edes päin. Lapsi oli jo nukahtaa iltapalapöytään ja nuokkui karjalanpiirakka suussa siihen malliin, että tiesin ettei nukkumaan laittaminen tulisi olemaan vaikeaa.

Iltapalan ja nopean hampaiden pesun jälkeen vein lapsen nukkumaan ja luin iltasadun, jota en päässyt edes kunnolla loppuun lapsen jo nukkuessa. Menin katsomaan televisiota tyytyväisenä siitä, miten kivuttomasti kaikki oli mennyt.

Yöllä hiivin itse samaan huoneeseen, johon minulle oli valmistettu oma vuode, jotta olisin lähellä lasta, jos tämä sattuisi heräämään. Ja heräsihän lapsi. Nosti päätään, näki vieressään hahmon, painoi pään tyynyyn ja mutisi tyytyväisenä: "Äiti...". Minä taputin lasta selkään ja sanoin rauhoittavasti: "Nuku vaan." Ja tajusin heti tehneeni karmivan virheen.

Poijoijoing! Lapsen pää ponnahti ylös tyynyltä kuin vieterilelu, silmät olivat apposen ammollaan ja suusta tuli kaikkea muuta kuin tyytyväisellä sävyllä karjahdus: "MISSÄ ÄITI ON!?!" Loppuyö ei sujunut rattoisasti, ja mietin vakavissani että miksi ihmisen elämässä ei ole takaisinkelausnappia, jotta saisin estettyä sitä harkitsematonta lausetta karkaamasta ilmoille.

Sen jälkeen olen yrittänyt aina muistaa tämän ohjesäännön: mieti ja harkitse tarkkaan ennen kuin avaat suusi.

Eläinten inhimillistäminen

Iltalehti uutisoi tänään, miten eläinten inhimillistäminen on yleistynyt urbaaneissa ympäristöissä. Eläinten odotetaan käyttäytyvän kuin ihmiset ja niillä uskotaan olevan samat perustarpeet ja perusoikeudet kuin ihmisilläkin. Linkki Iltalehden uutiseen

Samassa lehdessä uutisoitiin myös Kauhajoella sattuneesta metsästysonnettomuudesta (linkki). Hetken kesti ennen kuin hoksasin mikä kuvassa on hieman ns. outoa.