Maailmanhistoria tuntee monia hallitsijoita, joiden voidaan hyvällä syyllä epäillä olleen persoonallisuushäiriöisiä, sosiopaatteja tai psykopaatteja tai raa'an ajan raa'istamia tappajia. Iivana Julma, Pietari Suuri, Stalin, Adolf Hitler, Tsingis-kaani, Englannin Henrik VIII jne jne... Mutta sitten on myös hallitsijoita, jotka aidosti ovat olleet hulluja tai kauniimmin sanotusti psyykkisesti sairaita. Psykoottisia. Vuosisadat välissä estävät tekemästä tarkkoja diagnooseja, mutta aikalaisten kertomukset paljastavat, että jotain heissä oli vialla.
Päinvastoin kuin fantasiakirjallisuus monesti väittää, hullujen kuninkaiden aika ei ole ollut helppoa heille itselleenkään. Hullut kuninkaat on syösty nopeasti vallasta tai syrjäytetty jonnekin sivustalle.
Englannin historia tuntee kaksi "hullua kuningasta": Henrik VI:n ja Yrjö III:n. Henrik VI oli monella tapaa surullinen hahmo: hänestä tuli kuningas yhdeksän kuukautta vanhana (ja hän on nuorin Englannin kuninkaaksi päätynyt) vuonna 1422. Hän syntyi onnettomana aikana: Satavuotinen sota oli riehunut jo vuosikymmeniä (jos sen siis katsotaan saaneen alkunsa vuonna 1337, jolloin Englannin Edvard III vaati Ranskan kruunua itselleen). Henrikin oma suku oli noussut valtaan kapinan ansiosta: hänen isoisänsä Henry Bolingbrokelainen oli syrjäyttänyt (ja murhannut) serkkunsa kuningas Rikhard II:n ja tullut kuninkaaksi vuonna1399. Henrik VI oli uuden dynastian, Lancasterien, kolmas kuningas. Lapsikuningas, mikä ei koskaan luvannut hyvää valtakunnalle (monet heikot kuninkaat aloittivat hallitsemisen lapsina, Henrik III ja viimeisimpänä Rikhard II)
Ja Henrikillä oli suuret saappaat täytettävänään. Hänen isänsä Henrik V oli Englannin soturikuningas, mies, joka vei pienen armeijansa Ranskaan ja Agincourtin taistelussa kohtasi ylivoimaisen vihollisen: ja murskasi sen niin täydellisesti, että Ranskan kuningas joutui tunnustamaan tappionsa. Suurin osa Ranskan pinta-alaa (mukaan luettuna pääkaupunki Pariisi) siirtyivät Englannille ja kuningas Kaarle VI nimesi Henrik V:n kruununperijäkseen (Kaarle VI oli itsekin psyykkisesti sairas). Yksikään Englannin kuningas ei ollut saavuttanut vastaavaa menestystä. Ja se jäi lyhyeksi, sillä Henrik V kuoli vain 33-vuotiaana. Ja niin Henrik VI:sta tuli Englannin ja Ranskan kuningas, mutta sota jatkui, koska kaikki ranskalaiset eivät hyväksyneet englantilaista kuningasta, vaan ryhmittyivät kruuninperijä Kaarle VII:n taakse. Englantilaisilla alkoi mennä huonosti, kun Jeanne d'Arc niminen maalaistyttö johti Ranskan armeijan voitosta voittoon. Englantilaiset polttivat lopulta Jeannen roviolla ja Henrik kruunattiin virallisesti Notre Damessa Ranskan kuninkaaksi. Ensimmäisen kerran yksi ja sama henkilö oli Englannin ja Ranskan kruunattu kuningas, mutta sitten lapsikuningas jo kiikutettiin turvaan Englantiin ja sinne hän jäi.
Henrikin äiti oli Valois'n Katariina, kuningas Kaarle VI:n tytär ja Kaarle VII:n sisar, ja koska hän oli ranskalainen, englantilaiset aateliset eivät luottaneet häneen pätkääkään. Äiti erotettiin yhdeksän kuukautisesta lapsestaan eikä hänen sallittu osallistua kuninkaan kasvatukseen tai sijaishallintoon. Sijaishallinto jäi Henrikin setien vastuulle.
Yllättäen sedät tosiaan pitivät veljenpoikansa puolta. Ongelmat alkoivat toden teolla vasta kun Henrikistä tuli täysivaltainen hallitsija 16-vuotiaana vuonna 1437. Henrik VI oli aikalaisten kuvausten mukaan ujo ja heikkotahtoinen: hän oli aina samaa mieltä kuin viimeisin puhuja. Hän piti rukoilemisesta ja uskonharjoittamisesta ja toivoi rauhaa Ranskan kanssa: sotaisana aikana hovin sotaisat aateliset pitivät tätä ilmeisenä heikkoutena. Saadakseen rauhan kuningas avioitui Margareetta Anjoulaisen kanssa: myötäjäisenä Englanti luovutti Mainen ja Anjoun herttuakunnat takaisin Ranskalle. Päätös pidettiin salassa parlamentilta, koska parlamentti ei olisi sitä hyväksynyt. Ja kun päätös vihdoin tuli ilmi, kapinahan siitä syttyi, varsinkin kun ranskalaiset jatkoivat valloitussotaa. Lopulta Englanti oli menettänyt vuoteen 1450 mennessä kaikki maa-alueensa Ranskalle Calais'n kaupunkia lukuunottamatta. Tähän Satavuotisen sodan on monesti ajateltu päättyneen.
Tilanteesta syytettiin Henrikin tukijaa ja ystävää Suffolkin herttuaa, joka tuomittiin maanpetoksesta. Henrik onnistui pelastamaan ystävänsä teloitukselta ja muutti tuomion maastakarkotetuksi. Mutta niin vähän kuningasta arvostettiin/pelättiin, mikä oli tuona aikana jokseenkin sama asia, että Suffolkin herttua murhattiin hänen ollessaan matkalla karkotuspaikkaansa. Murhan takana oli luultavasti herttuan poliittinen vihamies, Yorkin herttua Richard.
Henrik oli siis ujo ja heikkotahtoinen kuningas. Mutta hän alkoi myös nähdä hallusinaatioita ja vajosi lopulta vuonna 1453 tilaan, jossa ei reagoinut mihinkään, nykyajan psykologisin termein siis ilmeisesti katatoniseen tilaan. Aikalaisten oirekuvaukset ovat synnyttäneet myöhemmin spekulaatioita, että Henrik olisi mahdollisesti sairastanut skitsofreniaa (tähän viittaa sekin, että myös hänen isoisänsä Ranskan kuningas Kaarle VI oli aikalaisten mukaan "hullu" - skitsofrenia on monesti periytyvää). Varmuutta asiasta ei tietenkään koskaan saada. Joka tapauksessa hän oli kykenemätön hallitsemaan aikana, jolloin kuningas oli oleellinen osa hallintoa. Valtakunta oli jo kärsinyt oman osansa kapinoista ja anarkiasta ja vaikka Henrik ja kuningatar Margareeta olivat jo saaneet yhteisen lapsen, Edwardin (s. 1453), eivät aateliset halunneet antaa sijaishallitsijan asemaa tälläkään kertaa ranskalaiselle kuningattarelle. Sen sijaan sijaishallitsijaksi nimettiin Henrikin serkku, Yorkin herttua Richard. York oli jo aiemmin nimetty kuninkaan perijäksi, kunnes prinssi Edwardin syntymä syrjäytti hänet kruununperillisen asemasta.
Sijaishallitsijan ja kuningatar Margareetan välit olivat kireät, sillä kuningatar ei pitänyt tavasta jolla York pyrki heikentämään kuninkaan ja kruununperijän asemaa; hovissa York oli ollut myös Suffolkin herttuan vihollinen ja Suffolk oli puolestaan ollut kuninkaan ja kuningattaren ystävä. Suffolkin tuomio ja murha olivat melko varmasti Yorkin käsialaa, ja Margareeta tiesi sen.
Kireät välit leimahtivat sodaksi vuonna 1455, kun kuningas Henrik yllättäen heräsi katatonisesta tilastaan joulukuussa 1454 (hän vajosi siihen elokuussa 1453). York tukijoineen ei suostunut luopumaan vallasta ja Ruusujen sota alkoi. Nimitys keksittiin vasta 1500-luvulla Tudorien aikana. Yorkit kyllä käyttivät valkoista ruusua tunnuksenaan (ja monia muitakin asioita), mutta Lancasterit eivät käyttäneet punaista ruusua. Eikä Ruusujen sodassa ollut kyse edes kahden puolen välisestä taistelusta, vaan jo Edvard III:sta polveutuvien sukuhaaroojen välien selvittelystä, jossa mahtavat miehet ottivat yksityisarmeijoineen mittaa toisistaan. Mutta viime kädessä Ruusujen sodan "mahdollisti" yksi ainoa sairas mies.
Päinvastoin kuin fantasiakirjallisuus monesti väittää, hullujen kuninkaiden aika ei ole ollut helppoa heille itselleenkään. Hullut kuninkaat on syösty nopeasti vallasta tai syrjäytetty jonnekin sivustalle.
Englannin historia tuntee kaksi "hullua kuningasta": Henrik VI:n ja Yrjö III:n. Henrik VI oli monella tapaa surullinen hahmo: hänestä tuli kuningas yhdeksän kuukautta vanhana (ja hän on nuorin Englannin kuninkaaksi päätynyt) vuonna 1422. Hän syntyi onnettomana aikana: Satavuotinen sota oli riehunut jo vuosikymmeniä (jos sen siis katsotaan saaneen alkunsa vuonna 1337, jolloin Englannin Edvard III vaati Ranskan kruunua itselleen). Henrikin oma suku oli noussut valtaan kapinan ansiosta: hänen isoisänsä Henry Bolingbrokelainen oli syrjäyttänyt (ja murhannut) serkkunsa kuningas Rikhard II:n ja tullut kuninkaaksi vuonna1399. Henrik VI oli uuden dynastian, Lancasterien, kolmas kuningas. Lapsikuningas, mikä ei koskaan luvannut hyvää valtakunnalle (monet heikot kuninkaat aloittivat hallitsemisen lapsina, Henrik III ja viimeisimpänä Rikhard II)
Ja Henrikillä oli suuret saappaat täytettävänään. Hänen isänsä Henrik V oli Englannin soturikuningas, mies, joka vei pienen armeijansa Ranskaan ja Agincourtin taistelussa kohtasi ylivoimaisen vihollisen: ja murskasi sen niin täydellisesti, että Ranskan kuningas joutui tunnustamaan tappionsa. Suurin osa Ranskan pinta-alaa (mukaan luettuna pääkaupunki Pariisi) siirtyivät Englannille ja kuningas Kaarle VI nimesi Henrik V:n kruununperijäkseen (Kaarle VI oli itsekin psyykkisesti sairas). Yksikään Englannin kuningas ei ollut saavuttanut vastaavaa menestystä. Ja se jäi lyhyeksi, sillä Henrik V kuoli vain 33-vuotiaana. Ja niin Henrik VI:sta tuli Englannin ja Ranskan kuningas, mutta sota jatkui, koska kaikki ranskalaiset eivät hyväksyneet englantilaista kuningasta, vaan ryhmittyivät kruuninperijä Kaarle VII:n taakse. Englantilaisilla alkoi mennä huonosti, kun Jeanne d'Arc niminen maalaistyttö johti Ranskan armeijan voitosta voittoon. Englantilaiset polttivat lopulta Jeannen roviolla ja Henrik kruunattiin virallisesti Notre Damessa Ranskan kuninkaaksi. Ensimmäisen kerran yksi ja sama henkilö oli Englannin ja Ranskan kruunattu kuningas, mutta sitten lapsikuningas jo kiikutettiin turvaan Englantiin ja sinne hän jäi.
Henrikin äiti oli Valois'n Katariina, kuningas Kaarle VI:n tytär ja Kaarle VII:n sisar, ja koska hän oli ranskalainen, englantilaiset aateliset eivät luottaneet häneen pätkääkään. Äiti erotettiin yhdeksän kuukautisesta lapsestaan eikä hänen sallittu osallistua kuninkaan kasvatukseen tai sijaishallintoon. Sijaishallinto jäi Henrikin setien vastuulle.
Yllättäen sedät tosiaan pitivät veljenpoikansa puolta. Ongelmat alkoivat toden teolla vasta kun Henrikistä tuli täysivaltainen hallitsija 16-vuotiaana vuonna 1437. Henrik VI oli aikalaisten kuvausten mukaan ujo ja heikkotahtoinen: hän oli aina samaa mieltä kuin viimeisin puhuja. Hän piti rukoilemisesta ja uskonharjoittamisesta ja toivoi rauhaa Ranskan kanssa: sotaisana aikana hovin sotaisat aateliset pitivät tätä ilmeisenä heikkoutena. Saadakseen rauhan kuningas avioitui Margareetta Anjoulaisen kanssa: myötäjäisenä Englanti luovutti Mainen ja Anjoun herttuakunnat takaisin Ranskalle. Päätös pidettiin salassa parlamentilta, koska parlamentti ei olisi sitä hyväksynyt. Ja kun päätös vihdoin tuli ilmi, kapinahan siitä syttyi, varsinkin kun ranskalaiset jatkoivat valloitussotaa. Lopulta Englanti oli menettänyt vuoteen 1450 mennessä kaikki maa-alueensa Ranskalle Calais'n kaupunkia lukuunottamatta. Tähän Satavuotisen sodan on monesti ajateltu päättyneen.
Tilanteesta syytettiin Henrikin tukijaa ja ystävää Suffolkin herttuaa, joka tuomittiin maanpetoksesta. Henrik onnistui pelastamaan ystävänsä teloitukselta ja muutti tuomion maastakarkotetuksi. Mutta niin vähän kuningasta arvostettiin/pelättiin, mikä oli tuona aikana jokseenkin sama asia, että Suffolkin herttua murhattiin hänen ollessaan matkalla karkotuspaikkaansa. Murhan takana oli luultavasti herttuan poliittinen vihamies, Yorkin herttua Richard.
Henrik oli siis ujo ja heikkotahtoinen kuningas. Mutta hän alkoi myös nähdä hallusinaatioita ja vajosi lopulta vuonna 1453 tilaan, jossa ei reagoinut mihinkään, nykyajan psykologisin termein siis ilmeisesti katatoniseen tilaan. Aikalaisten oirekuvaukset ovat synnyttäneet myöhemmin spekulaatioita, että Henrik olisi mahdollisesti sairastanut skitsofreniaa (tähän viittaa sekin, että myös hänen isoisänsä Ranskan kuningas Kaarle VI oli aikalaisten mukaan "hullu" - skitsofrenia on monesti periytyvää). Varmuutta asiasta ei tietenkään koskaan saada. Joka tapauksessa hän oli kykenemätön hallitsemaan aikana, jolloin kuningas oli oleellinen osa hallintoa. Valtakunta oli jo kärsinyt oman osansa kapinoista ja anarkiasta ja vaikka Henrik ja kuningatar Margareeta olivat jo saaneet yhteisen lapsen, Edwardin (s. 1453), eivät aateliset halunneet antaa sijaishallitsijan asemaa tälläkään kertaa ranskalaiselle kuningattarelle. Sen sijaan sijaishallitsijaksi nimettiin Henrikin serkku, Yorkin herttua Richard. York oli jo aiemmin nimetty kuninkaan perijäksi, kunnes prinssi Edwardin syntymä syrjäytti hänet kruununperillisen asemasta.
Sijaishallitsijan ja kuningatar Margareetan välit olivat kireät, sillä kuningatar ei pitänyt tavasta jolla York pyrki heikentämään kuninkaan ja kruununperijän asemaa; hovissa York oli ollut myös Suffolkin herttuan vihollinen ja Suffolk oli puolestaan ollut kuninkaan ja kuningattaren ystävä. Suffolkin tuomio ja murha olivat melko varmasti Yorkin käsialaa, ja Margareeta tiesi sen.
Kireät välit leimahtivat sodaksi vuonna 1455, kun kuningas Henrik yllättäen heräsi katatonisesta tilastaan joulukuussa 1454 (hän vajosi siihen elokuussa 1453). York tukijoineen ei suostunut luopumaan vallasta ja Ruusujen sota alkoi. Nimitys keksittiin vasta 1500-luvulla Tudorien aikana. Yorkit kyllä käyttivät valkoista ruusua tunnuksenaan (ja monia muitakin asioita), mutta Lancasterit eivät käyttäneet punaista ruusua. Eikä Ruusujen sodassa ollut kyse edes kahden puolen välisestä taistelusta, vaan jo Edvard III:sta polveutuvien sukuhaaroojen välien selvittelystä, jossa mahtavat miehet ottivat yksityisarmeijoineen mittaa toisistaan. Mutta viime kädessä Ruusujen sodan "mahdollisti" yksi ainoa sairas mies.
