Nostalgiaa

Kävin kirjastossa, siellä missä lapsenakin kävin. Tilat olivat muuttuneet ja uusia kirjoja ilmestynyt. Tiskin takana ei ollut enää se täti, joka minua aina hymyillen tervehti, joka laittoi kirjoja, joita tiesi minun haluavan lukea, tiskin alle piiloon, ja joka päästi minut omin nokkineni penkomaan varastoa. Paljon oli muuttunut ja olo tuntui vieraalta, mutta sitten törmäsin niihin vanhoihin kirjoihin, joita jo sillon lapsena selailin.

Kuljetin sormeani niiden selkämystä pitkin niin kuin silloin aikoinaan vuosikymmeniä sitten ja tuntui aivan kuin nuo kirjat olisivat kuiskannut minulle käheällä, mutta lempeällä äänellä tervehdyksen: "Terve, poika, täällä me olemme. Vähän rapistuneita ja vähän haalistuneita, ajan kuluttamia, kuten sinäkin. Me muistamme sinut, miten sinä meitä rakastit ja miten me rakastimme sinua. Tervetuloa."

Löysin vanhan kotipaikkakuntani urheiluseuran historiikin 20 vuoden takaa ja sieltä valokuvan ja jäsenluettelon. Vanhoja kuvia katsellessani ja nimiä selaillessani mieleeni nousivat nuo ihmiset nimien takaa, ihmiset, joita en ole vuosikymmeniin enää miettinyt, joiden kasvot ovat muistissani haalistuneet, mutta jotka silloin olivat osa maailmaani niin kuin aurinko ja kuu, tähdet ja taivas, joiden ajattelin olevan yhtä ikuisia ja muuttumattomia. Ja mietin että missä lienevät nuo ihmiset joiden silloin ajattelin olevan pysyviä. Miten elämä on heitä riepotellut, mitä haavoja ja arpia ovat saaneet, kuka on jo saanut ikuisuuskutsun? Ovatko onnellisia?

Ja tajusin olevani vanha.

Castameren sateet

Tätä on tullut viime aikoina kuunneltua:

The Rains of Castamere

Lauluhan on siis George R.R. Martinin kirjasarjasta Tulen ja Jään laulu, tunnettu myös televisiosarjana Game of Thrones. 

 Kirjasarjaa lukeneet tajuavat vitsin, kun sanon että tämä laulu kannattaa esittää häissä.

Sanat:

And who are you, the proud lord said, that I must bow so low?
Only a cat of a different coat, thats all the truth I know. 
In a coat of gold or a coat of red, a lion still has claws. 
And mine are long and sharp, my lord, as long and sharp as yours. 
And so he spoke, and so he spoke, that lord of Castamere.
But now the rains weep o'er his hall, with no one there to hear.
Yes now the rains weep o'er his hall, and not a soul to hear. 

Esittäjänä on The National-niminen indie rock-bändi.

Sanat Ylen kääntämänä:

"Ken lienet", sanoi kopea lordi, "jota syvään pitää kumartaa?
Vain kissa erivärinen, et sen ihmeempää.
Oli turkin väri kulta taikka punainen, kynnet leijonalla on.
Ja mun kynteni on terävät ja pitkät niin kuin sun."
Ja niin sanoi hän, ja niin sanoi hän, tuo lordi Castameren.
Nyt itkee sade yllä linnan sen, ei kuule kukaan vain.
Nyt itkee sade yllä linnan sen, ei kuulijaa oo lain.

The Battle of the Aunties - Tätien taistelu

Eräs nimeltä mainitsematon yhtye piti kerran lyhyen "mainoskonsertin" eräässä nimeltä mainitsemattomassa ostoskeskuksessa. Väkeä oli saapunutkin paikalle kiitettävissä määrin, vaikka "keikkaa" ei oltu mainostettu mitenkään.

Minä ja työparini nojailimme laiskan pulskeina seinään pitäen samalla raukeasti silmällä väkijoukkoa, joka oli hajaantumassa "keikan" päätyttyä. Odotimme vain, että viimeisetkin häipyisivät paikalta niin meidänkin hommamme alkaisi olla ohi.

Tähän keikkaan - promootiotapahtuma kun nyt pääsuuntaisesti oli - oli sattunut kuulumaan myös bändin fanipaitojen jakelu periaatteella "nopeimmat elävät" eli heitetään paitoja yleisöön ja ne, joilla on kärpän refleksit, saivat paidan. Kaikki sujui rauhallisesti, hyvällä hengellä. Kunnes....

Kun suurin osa yleisöstä oli jo valunut pois tapahtuma-alueelle, luoksemme tuli päätään pudisteleva ja partaansa naureskeleva mies.

"Tuolla tapellaan tuollaisesta paidasta", hän sanoi meille ja viittasi taakseen. Joten lähdimme tietysti tarkastamaan, että missä tapellaan. Aika lähellä esiintymislavaa huomasimmekin sitten paidan, jonka kummassakin päässä roikkui täti-ihminen. Molemmat tädit olivat kahmineet käsiensä ympärille mahdollisimman paljon paitaa ja loppu oli kireänä "ei-kenenkään-maana" heidän välillään.

Pian kävi ilmi, että kyse oli itse asiassa maaottelusta, Suomi vastaan Venäjä. Suomalainen päätti olla ystävällinen ja hymyili kauniisti (samalla kun puristi omaa osuuttaan rystyset valkoisina). Eikö venäläinen nyt voisi antaa paitaa hänelle? Hän oli fani, oli tullut varta vasten paikalle tätä keikkaa varten. Hän oli myös ottanut paidan ensin. Ja nykäisi paitaa itselleen. Venäläinen nykäisi takaisin.

Venäläinen oli myös fani. Lisäksi hän oli nähnyt paidan ensin, ei suomalainen. Ja hän oli myös vanhempi. Kohteliaisuus vaatisi, että nuorempi väistäisi. Näin sanottuaan hän nykäisi paitaa itselleen. Ja suomalainen nykäisi takaisin.

Puheitten sävy muuttui kireämmäksi, mutta paitaa ei siirtynyt milliäkään enempää kummallekaan. Välillä sitä nyittiin vuorotellen. Sitten venäläinen kyllästyi ja päätti ratkaista asian voimalla, isompi kun oli. Hän otti omasta osuudestaan tukevan otteen ja lähti marssimaan erästä kauppaa kohti.

Mutta suomalainen ei luovuttanut. Hän roikkui omassa osassaan kiinni ja pisti päälle ns. lukkojarrutuksen käytännössä siis raahautuen venäläisen perässä. Venäläinen pysähtyi ja taas vaihdettiin mielipiteitä varastelevista rohmuista, jotka eivät kunnioittaneet toisen oikeutta omaan.

Sitten venäläinen näki meidät ja taas suomalaista vietiin paidan perässä; tällä kertaa meidän luoksemme. Molemmat osapuolet vaativat meitä ratkaisemaan kiistan ja vetosivat oikeudentuntoomme. Toki me ymmärtäisimme, että juuri hänellä oli oikeus tähän paitaan. 

Me taas ilmoitimme välittömästi, että me emme ottaisi asiaan yhtään mitään kantaa. Luulisi nyt kahden aikuisen osaavan itse päättää kuka paidan saisi. Naiset kääntyivät taas toisiaan kohden. Nyt päätettiin selvittää kuka oli tosi fani. Suomalainen pommitti venäläistä tietokysymyksillä. Koska bändi julkaisi ensimmäisen levyn? Kuinka mones levy oli menossa? Mikä oli suosituin single? Venäläinen ilmoitti, että hänen ei tarvitse mokomiin vastata ja repäisi paitaa itselleen voimalla. Suomalainen repäisi takaisin. Venäläinen repäisi taas. Äänet kohosivat.

Minä rykäisin ja käskin rauhoittua, aikuiset ihmiset. Vetäminen loppui ja venäläinen syytti suomalaista, että tämä oli vetänyt ensin.

Työparini kyllästyi ja osoitti olevansa Salomon veroinen päättäjä; jos sopuun ei päästä, niin leikataan paita sitten kahtia. Päinvastoin kuin Raamatussa, molemmat suostuivat tähän ehdotukseen. Työkaveri lähti etsimään saksia ja minä jäin pitämään seuraa paidalle ja naisille.

Venäläisen mielestä suomalainen oli ollut poikkeuksellisen törkeä; että oli kehdannut uhkailla vanhempaa naista. Mihin on nuoriso menossa. Törkeää käytöstä. Suomalainen vastasi, että siinä se pata soimaa kattilaa, ei se venäläinenkään ole kovin asiallista käytöstä osoittanut. Venäläinen vastasi sanomalla jotain venäjäksi. En tiedä mitä sanottiin, mutta epäilen, että "tsuhnaa" ei kehuttu. Suomalainen vastasi, että hän kyllä puhuu useita kieliä, mutta venäjä ei nyt niihin satu kuulumaan. Puhu suomea. Venäläinen vastasi puhumalla lisää venäjää.

Lupaavasti uudelleen alkamassa olleen riidan keskeytti työtoveri, joka saksien kera käski vetää paidan  suoraksi. Näin tehtiinkin ja molemmat osapuolet pitivät huolen, että saivat itselleen yhtä paljon. Sitten työtoverini leikkasi moninkertaiselle rullalle kääriytyneen paidan keskeltä kahtia.  Molemmat naiset vakuuttivat tyytyväisyyttään ja lähtivät eri teilleen  omat palaset mukanaan.

Ainoastaan me emme olleet tyytyväisiä. Olisimme nimittäin halunneet tietää, että mistä kohtaa paita mahtoi mennä palasiksi.  Saiko toinen pelkän helman ja  toinen itse paidan vähän lyhyempänä, vai saivatko molemmat oman hihan.

Happy Meal

Humalainen nainen: Mää olen katshellut shua jo jonkhin aikaa ja shää näytit toshi ykshinäiselt. Shiis tosi ykshinäislet! Eihän shulla ole täällä mitään sheuraa... Eres.

Minä: Onhan mulla ollut täällä seuraa vaikka kuinka paljon.

Nainen: Kuka mhuka?

Minä: No te kaikki.

Nainen: Ai jaa.. Mut hei lähtishitkö shää pileisiin?

Minä: No emmä nyt taida.

Nainen: Mikshet?

Minä: No kun mä olen töissä.

Nainen: Mut shit kun pääshet thäältä poish!

Minä: Mun pitää olla huomennakin töissä.

Nainen: No ei she haittaa.

Minä: Kyl se vähän haittaa.

Nainen: Shiel olish hei toshi kivaa. Siis toshi!

Minä: Varmasti. Mutta emmä silti nyt lähde.

Nainen: Mentäish nyt. Tuu vaikka Kamppiin mun kaa

Minä: No emmä kyllä nyt mihinkään Kamppiinkaan lähde.

Nainen: Tulishit nyt. Shyödään vaikka Happy Mealit!

Mitäpä tuohon enää sanomaan.... Paitsi että tiedät olevasi lihava, kun sinua yritetään iskeä Happy Mealilla.

Luistellen

Pohkeita särkee ja outoa kyllä myös kämmenpohjaa. Sen siitä saa, kun käy luistelemassa ensimmäisen kerran sitten ala-asteen. Työkaverit yllyttivät ja kun tarpeeksi kauan uhosimme kilpaa "kyllä minä menen, jos sinäkin menen", oli sitten mentävä.

Koulu deja-vu oli oli ankara. Niin kuin aina ennenkin minulla kesti kauan saada jo varusteet ylle, luistimien laitto oli hempskutin hankalaa ja kunnon hiki tuli jo pelkästä varusteiden repimisesta. Ainoa mikä puuttui oli lumihanki persuksen alla (meidän koulussa luisteltiin luonnonjäällä ja pukukoppi oli pieni koppi kentän reunalla. Se oli itseoikeutetusti varattu tosi pelaajille, ja me, jotka tulimme paikalle vain koska oli pakko viimeisten joukossa, vaihdoimme varusteemme ulkona. ) Ja kun viimein oli valmis ja lonksuttelin jäälle luistimet jaloissa muljahdellen, muut olivat olleet jäällä jo hyvän aikaa.

Ja niin kuin aina, joukossa on muutama, jotka eivät millään tahdo hyväksyä sitä, että jääkiekon kaltaisessa pelissä parasta on vaihdossa istuminen ja aina välillä oli käytävä pyörimässä kentällä, jolloin piti olla tarkkana kuin porkkana, että on aina selkä kiekkoon päin, ettei kukaan vahingossakaan syöttäisi. Mutta melkein tein maalin.

Ja oli se ihan hauskaa. Jälkikäteen saimme kanasalaattia.

Aikamatka

Kuuntelin eilen pitkästä aikaa Lordia. Sen mukana tuli itse asiassa hämmästyttävän voimakas muisto vuosien takaa. Keksin Lordin vuonna 2006 (luonnollisesti) ja kuuntelin pikkuveljeni aikoinaan saamaa Lordin ensimmäistä levyä kerran toisensa jälkeen. Voisin periaatteessa jopa sanoa sen tarkan päivän, jolloin löysin musiikin. Jos siis muistaisin sen päivän. Sen tosin muistan, että se oli ilta, ja kesä 2006, kun kysyin voisinkohan kuunnella vähän veljen Lordia ja saada lainaksi myös hänen isomman CD-soittimensa. Ja siitä se lähti.

Olin tuolloin töissä eräässä tiekirkossa kirkkopäivystäjänä ja turisteja kävi suhteellisen harvaksiltaan. Työpäivät olivat silti kahdeksan tunnin mittaisia eli jotain tekemistä oli keksittävä. Minä otin mukaani yleensä luettavaa, syötävää ja musiikin keksittyäni pari levyä (en omistanut kuin pari levyä) eli Nightwishin kokoelmalevyn ja sen Lordin sekä pienen kannettavan CD-soittimen ja kuulokkeet.

CD-soitin oli itse asiassa rikki ja toisti ääntä vain toiseen kuulokkeeseen. Mutta huomasin pian, että kun sormen asetti painamaan kuulokkeiden piuhaa tietyllä tavalla, musiikki kuului jostain syystä molemmista kuulokkeista. 

Eilen illalla sitten asennellessani ja tallentaessani vanhoja tiedostajani tälle uudelle koneelle löysin eräästä kätköstäni Lordin ensimmäisen levyn kappaleet ja päätin kuunnella niitä vuosien tauon jälkeen. Erityisesti yksi kappale aiheutti vahvan "aikamatkan" menneisyyteen enkä pelkästään muistanut miltä tuntui olla päivystäjänä, vaan suorastaan tunsin sen. Kivikirkon viileyden ja hämäryyden, sakastin punertavamman valon ja lämmön, sen miltä sakastin vihreä pöytäliina näytti ja tuntui, sekä sitruunamuffinsien maun. Hurahdin nimittäin tuona kesänä myös muffinseihin ja minulla oli niitä yleensä mukana eväänä. Niissä oli myös kermatäyte ja niitä syödä natustelin ja kuuntelin Lordia. Yleensä musiikkia kuunnellessani seisoin sakastin ovella ja pidin silmällä ulko-ovea nähdäkseni tulisiko kirkkoon kukaan.

Kaiken kaikkiaan aikahyppy oli omituinen, mutta myös miellyttävä kokemus.

Olen kaiketi tulossa vanhaksi.

Tätienergiaa vai Häijyläinen

Istuin kerran linja-autossa, matkalla pois pääkaupungistamme. Bussi pysähtyi aikanaan ja otti kyytiinsä joukon lentokentältä tulevia matkustajia sekä rahastajan/linja-autoemännän, joka alkoi myymään lippuja kyydissä oleville matkustajille ennen kuin bussi pysähtyisi pysäkille, jolla rahastaja jäisi pois kyydistä ja nousisi seuraavaan linja-autoon.

Sattuipa sitten niin, että auton kyytiin oli noussut tuolta lentoasemalta kaksi naista, joita voisi kaiketi luonnehtia "täti-ikään" ehtineiksi. Sattumoisin myös rahastaja oli täti-ihminen. Näyttämö oli siis valmis melkoiselle yhteenotolle.

Rahastaja saapui täti-ihmisten luo ja pyysi näitä joko esittämään matkalipun tai ostamaan sellaiset, kuten asiaan kuului. Tädit ojensivat etukäteen ostetut lippunsa. Tähän asti meni hyvin, mutta sitten alkoivat ongelmat.

Tietämättömille kerrottakoon, että kaukomatkan linja-autoon voi ostaa liput kolmella tavalla: heti suoraan autosta kuskilta tai rahastajalta, tai etukäteen joko Matkahuollosta tai bussiyhtiöstä. Jälkimmäiseen liittyy kompa: jos ostat meno-paluun "Vauhtiveikkojen" (nimi keksitty) bussista, on tuo paluulippu myös käytettävä "Vauhtiveikkojen" autossa. Sen sijaan sitä ei voi käyttää kilpailevan yrityksen "Matelevien Makkosten" linja-autossa. "Matelevat Makkoset" kun eivät hyödy siitä mitenkään, että asiakas on ostanut matkan "Vauhtiveikoilta".

Noh, tädit olivat tietysti tehneet juuri näin. Ennen etelänmatkaa oli ostettu meno-paluubussiliput "Vauhtiveikkojen" autosta, mutta nyt istuttiinkin sitten "Matelevien Makkosten" autossa. Ja kyseessä ei suinkaan ollut vahinko, tädit eivät olleet jaksaneet odottaa omaa autoaan ja kun samaan suuntaan matkalla ollut "Matelevien Makkosten" auto oli ilmestynyt asemalle tuntia ennen sitä omaa (ja maksettua) matkaa, tädit nousivat kyytiin. Tätä ennen asia oli varmistettu joltain mystiseltä bussikuskilta, joka oli vakuuttanut että kaikki on ok.

Täti-rahastaja kertoi, että liput eivät käy. Tädit vaativat tietää, että miksi. Täti-rahastaja selitti. Tädit pitivät asiaa järjettömänä. Täti-rahastajan mielestä olisi syytä maksaa matka uudelleen. Tädit ilmoittivat, että matkahan on jo maksettu. Täti-rahastajan mukaan ei tälle bussiyhtiölle. Tädit kysyivät mitä helvetin väliä sillä on minne se on maksettu. Täti-rahastaja sanoi että kyllä sillä vaan niin helvetisti on väliä. Tädit vaativat soittamaan sille mystiselle bussikuskille. Täti-rahastaja sanoi, että ei heillä ole kaikkien bussikuskien yhteystietoja. Tätien mielestä se oli aika outoa. Täti-rahastaja sanoi että vaikka olisikin, ei tämä asia mystisen kuskin kanssa käräjöimällä muuksi muuttuisi. Tätien mielestä se oli suorastaan absurdia.

Täti-rahastaja sanoi, että matka pitäisi nyt maksaa. Tädit sanoivat, että se bussikuski maksaa, koska se on heitä huijannut, menkää siltä pyytämään. Täti-rahastaja sanoi, että matka on maksettava nyt. Tädit sanoivat, että hehän eivät matkaa kahta kertaa maksa. Täti-rahastaja sanoi että heidän täytyy sitten reklamoida saadakseen rahansa takaisin. Tädit sanoivat että he tekevät niin. Täti-rahastaja sanoi, että matka pitäisi nyt maksaa. Tädit sanoivat että ei käy, ei heillä ole rahaa.

"No nyt tuli kyllä valhe", sanoi täti-rahastaja.
"Miten niin?" kysyi täti hyökkäävästi.
"Rouvat on tulossa Etelästä ja väittävät ettei muka ole yhtään rahaa mukana."
"Meillä oli kuulkaa budjetti!"

Tässä vaiheessa oltiin jo aikaa sitten saavuttu rahastajan päätepysäkille ja neljännes bussista oli yhä rahastamatta. Linja-auto seisoi siis paikallaan, täynnä matkustajia, kun tädit väänsivät kättä. Lopulta tädit ilmoittivat, että soittakaa poliisit, he eivät maksa. Minä-häijyläinen käkättelin penkilläni tätä meteliä kuunnellessani ja toivoin, että poliisit tosiaan soitettaisiin. Mutta ei soitettu.

Bussikuski tuli myös selvittämään mistä oli kyse. Tädit kertoivat, että heitä on huijattu ja he eivät suostu maksamaan samasta matkasta kahta kertaa. Bussikuski selitti myös, että matka on maksettu toiselle linja-autoyhtiölle. Matka pitäisi maksaa nyt ja sitten kotiin päästyään reklamoida, niin voisi rahat saada takaisinkin, jos virhe oli bussiyhtiön. Tai jäädä pois kyydistä. Tädit ilmoittivat, että he jäävät pois kyydistä.

Bussikuski ja rahastaja palasivat etuosaan ja tädeille tuli hätä. Hiljaisempi täti alkoi puhua kaverilleen, että ei hän halua jäädä tähän, jonkun huoltamon pihalle keskellä talvea. Kovaäänisempi täti myöntyi ja huusi rahastajan takaisin. He maksavatkin.

Rahastaja-täti piti kielensä kurissa eikä ihmetellyt, että sitä rahaa sitten näköjään löytyikin. Loppukaneetiksi toinen täti kysyi ja ihan vakavissaan, ilman mitään piruilua, että mikä mahtoi olla arvioitu saapumisaika "Papin sillalle" (keksitty paikka tätien varjelemiseksi). Tässä vaiheessa auto oli seissyt paikallaan 20 minuuttia.

"Tätä vauhtia luultavasti huomenna", sanoi neljäs täti, joka oli meidän muiden matkustajien tavoin seurannut vaitonaisena keskustelua, mutta ei voinut ilmeisesti enää mieltänsä malttaa.

"Anteeks vaan, mutta ei ole kyllä se meidän vika", korjasi yleistä käsitystä kivahtamalla toinen riitelijätädeistä.

Vaikka linja-auto olikin lopulta myöhässä n. 40 minuuttia, minulla oli silti  hauskaa. Join limpparia, söin makeisia ja kuuntelin itsekseni nauraen tätä ympärilläni tapahtuvaa näytelmää. Sisälläni asuu jonkinlainen Häijyläinen, joka ilmeisesti piti kys. episodia aika hulvattomana.  Siksi kaksi otsikkoa. Lukija päättäköön kertooko tämä tarina tädeistä vai häijyläisestä.

"Paska kännykkä. Paska vartija."

Oli sulkemisaika. Seisoin ulko-ovilla ja tarkistin kännykästä kellonajan. Silloin ohitseni käveli natiainen, vaahtosammuttimen kokoinen, pellavatukka. XY-kromosomit. Naama täynnä tussinviivoja ja piirretyt viikset ylähuulen yläpuolella. Katsoi minuun ja hymyili.

"Paska kännykkä."

Käveli vähän matkaa, pysähtyi ovella ja kääntyi taas katsomaan minua. Hymy leveni entisestään.

"Paska vartija."

Sen sanottuaan livahti ulos. Ovet napsahtivat kiinni. Minä jäin pyörittelemään päätäni. Kohta sama pellavapää kävelee suljettujen ovien ohi, siskonsa kanssa. Ja keskisormi pystyssä. Nyt molemmat nauroivat. Minä katselin niiden menoa. Kohta ne tulivat ohi uudestaan. Pysähtyivät seisomaan ovien eteen ja nostivat kumpikin keskisormensa pystyyn. Jonkun ajan päästä ne ilmestyivät koputtelemaan ikkunoita, mutta en ollut huomaavinanikaan. Mietin mielessäni, että ennen muinoin vartijat antoivat huutia mokomille penskoille. Mietin että pitäisikö tehdä jotain tajunnanräjäyttävää. Mutta en jaksanut.

Penskojakaan ei enää näkynyt viimeisen kolkuttelun jälkeen. En kaiketi ollut hauska.

Mutta on ne ihania nää nykyajan lapset.

Taksissa

Pitkä työpäivä oli takana ja jalkoja särki aivan vimmatusti. Oli taas se hetki kuukaudesta, jolloin palkka oli juuri tullut ja tunsin itseni rikkaaksi roikaleeksi. Niinpä nousin taksiin. Sanoin osoitteen reippaasti ja taksi lähti liikkeelle.

"Arvaapa mikä on pisin ajo, jonka olen tänään tehnyt?" taksinkuljettaja kysyi.
"En osaa kyllä sanoa", vastasin minä.
"Arvaa."

Pitkä hiljaisuus, jonka aikana hoksasin, että minun ihan oikeasti odotettiin arvaavan. En ole pitänyt arvausleikeistä sitten sen, kun pikkusiskoni vuosia sitten alkoi huvikseen kertomaan päivän tapahtumista arvuuttelemalla. Yleensä tyylillä: "Arvaa mitä tänää tapahtu? Arvaa." Ja kun arvasit väärin, lisävihjeen sijasta sait vastaukseksi: "Eeei. Arvaa." Tätä jatkui kunnes arvaaja viimein jossain vaiheessa hoksasi ettei arvuuttelija enää itsekään tainnut muistaa oikeaa vastausta.

Takaisin taksiin. Vastasin jotain epämääräisesti: "En osaa kyllä sanoa" (eli hienovarainen vihjaus "jos ei kuitenkaan arvuuteltaisi")

"Kävin yhessä kaupungissa."
"En kyllä hoksaa..."
"Ajattele vähän laajemmin."
"No Turussa."
"Ei niin kaukana."
"En tiedä."
"Aika tuttu paikka täällä etelä-Suomessa."
"Tampere."
"Joo!" Taksikuski vaikutti kuitenkin vähän pettyneeltä, että arvasin niin nopeasti, minä taas olin onnellinen, että tämä uusi kokemus tuntemattomien ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta päättyi niinkin nopeasti.

No, se arvuuttelua seurannut itse kertomus oli kyllä mielenkiintoinen.

Koulukiusaus

Krätyakan blogissa kerrottiin kipeitä muistoja kouluajoilta. Olen aiemmin kyllä kirjoittanut ja julkaissut täällä tämän muistelon, mutta ilmeisesti poistanut sen häpeän vallassa, kun tajusin, että lukijoita on jonkin verran ja osa on tuttuja. Miksi koin sen häpeälliseksi, vaikka minä en ole tehnyt mitään väärää, on varmasti toisen blogimerkinnän aihe.

Olin lukion ensimmäisellä luokalla, 16-vuotias, maalaiskylän poika isossa kaupungissa (10 000 asukasta) ja uudessa koulussa. Aiemmat 9 vuotta olin ollut luokkani hiljainen, joka ei vapaaehtoisesti tunnilla sanaa suustaan päästänyt. En ollut takarivin paha poika, vaan seinävierustan keskirivin hiljaisia.

Lukiossa päätin sitten aloittaa uuden elämän. Kunnianhimoinen ajatukseni oli, että minusta tulee tuntiaktiivinen ja puhelias (no ei tullut, mutta haaveissa on hyvä elää). Tämä suuri ajatus mielessäni menin ensimmäiselle liikunnantunnille, minä ja 30 muuta 16-vuotiasta poikaa, joista suurinta osaa en tuntenut edes näöltä.

Opettaja järjesti meidät istumaan auditorioon. Ensimmäinen liikuntatunti käytettäisiin suunnitteluun, tutustumiseen ja tavoitteiden selväksi tekemiseen, tämä oli päivän mantra. Minä kukistin vaistoni hakeutua taakse ja istuuduin eteen.

Opettaja - joka tunsi ison osan paikalla olevista nuorista yläasteen ajoilta - kertoi visioistaan ja näkemyksistään. Saimme selville muun muassa sen, että hän inhosi salibandya. Hän vaikutti kuitenkin melko hauskalta, tosin karulla tavalla. Sitten opettaja kertoi arvosteluperiaatteistaan. Niihin vaikutti paitsi osaaminen, myös asenne ja yleinen aktiivisuus.

Tässä vaiheessa opettaja kääntyi ja osoitti minua sormella sanoen: "Esimerkiksi sinä olet selvästi ylipainoinen, se laskee numeroa." Olen muistini hämäristä tavoittavinani että hän neuvoi minua myös olemaan ottamatta itseeni. Tai sitten vain kuvittelen nyt yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Sen muistan, että joku nauroi selkäni takana. Ja sen, että istuin lopputunnin paikallani kuin tikku paskassa naama tulipunaisena, toisaalta kylmän puistatukset välillä lävitse mennen ja yritin olla räpyttämättä silmiäni.

Rahaa

Kävin nettipankissa ja sain melkein hepulin: palkastani puuttuu rahaa! Kuka sen on vienyt!?!

Soittamaan taloustoimistoon. Jämpti puhelu: "Miksi tililleni on maksettu vähemmän rahaa kuin mitä sopimuksessa lukee?"

Vastaus tulee myös: palkastani on luonnollisesti vähennetty verot. Suomessa kun on ilmeisesti tapana maksaa veroja.

Päättelemme puhelun herttaisessa yhteisymmärryksessä.

Olen uskomaton idiootti.

Karin hyytävä huone

Kortteeripaikassani on monia mielenkiintoisia, suorastaan persoonallisia piirteitä. Eläinfauna, joka on saanut täydennystä lapsista, kaksi suihkua joista kumpikaan ei toimi, valtaisasti vessoja, itsekseen sulkeutuvat ovet, vuotavat vesihanat ja yömyöhään kurisevat ja pulputtavat putket luovat tunnelman, jota voisi kaiketi kutsua persoonalliseksi.

Yksi mielenkiintoisista piirteistä on pieni toimisto, jolle olen antanut nimen Karin hyytävä huone. Kerrotaan, että vuosia sitten siellä työskenteli eräs Kari. Ja sen kyllä huomasi, kun toimistossa kävi. Siellä oli pöytä, kirjahyllyjä, jotka notkuivat kirjoja, asiapapereita, suttupapereita, kyniä, valokuvia erilaisista retkistä. Siis ihan tavallinen pikkuruinen toimisto. Pöydällä oli jotain papereita ja kynä ikään kuin odottamassa lounaalle lähtenyttä työnpuurtajaa takaisin töihin.

Paitsi että yhtenä päivänä Kari lähti eikä koskaan enää palannut. Ja se tapahtui vuosia sitten. Ja kaikki nuo vuodet kynä ja paperit odottivat uskollisesti kadonnutta omistajaansa palaavaksi. Kaikki on kuin suoraan jostain kauhuelokuvan alkukohtauksesta.

Tarina olisi tosin hyytävämpi, jos se ei olisi ollut Kari itse joka minut sinne ensimmäisen kerran vei ja toimistonsa esitteli. Ei vain ollut saanut aikaiseksi korjata tavaroitaan, vaikka toimipiste oli vaihtunut.

Tänä vuonna tosin petyin, koska kortteeripaikan muut käyttäjät olivat sitten vissiin kyllästyneet ja tehneet Karin toimistosta lopultakin sen varaston, miksi se on vuosien saatossa hitaasti ollut muuttumassa. Mutta ilokseni löysin yhä joitain vanhoja esineitä niiltä ammoisilta ajoilta. Se oli kuin olisi tavannut vanhan tutun.

Tänään

Tänään minut vietiin hauskaan paikkaan.

Minulle sanottiin, että pitää pakata mukaan viikon verran vaatteita. Lämpimiä, kesävaatteita ja säänkestäviä. Petivaatteet ja pesuvälineet tietysti.

Aamulla minut sitten haettiin. Oikein autolla. Minulla oli oma kuski ja kaikki. Ei tarvinnut itse mennä mihinkään, ainoastaan herätä. Kuski auttoi kantamaan laukut. Hän jutteli minulle mukavia.

Se paikka, johon minut vietiin, oli tosi kiva. Siellä oli kivoja punaisia taloja ja tilaa temmeltää. Järvikin oli, jos tekisi mieli mennä uimaan. Ja veneitä, jos haluttaisi soudella. Huomasin, että yhdellä seinällä oli onkia. Järvi kimmelsi kauniisti auringossa.

Minulle annettiin oma huone. Se oli vähän pieni,mutta idyllinen. Sänky, sohva, pikkuruinen kaappi, pöytä ja ikkuna metsään päin.

Minulle annettiin oma tietokone. Yksi kiva ihminen kävi sen oikein erikseen päivittämässä.

Siellä oli paljon kivoja ihmisiä. Ne jutteli minulle ja nauroi aina oikeassa kohdassa, kun minä kerroin juttuja. Ne jaksoi kuunnella ja hymyillä. Minulla oli kivaa.

Sitten minut vietiin syömään. Söin pizzaa. Se oli hyvää. Söin yhden kokonaisen pizzan, koska minulla oli ahne olo.

Kyllä täällä viikon voi olla, ajattelin.

Mutta sitten katsoin ikkunasta ulos ja näin että etupihalle oli ilmestynyt valtava lauma tenavia. Niillä oli kaikilla isot reput ja ne näyttivät eksyneiltä. Silloin tajusin, että minut oli tuotu töihin rippileirille.

Pentu

Kohta jo viisi vuotta sitten meille muutti pieni koiranpentu. Koska kyseessä oli kääpiörodun edustaja, pieni koiranpentu todella tarkoitti pientä. Se pystyi kävelemään sohvan alle. Kooltaan se vastasi lähinnä kissanpentua. Mutta se oli silti koira.

Minä olen koiraihminen ja koiranpentu oli vuosien toiveiden täyttymys. Kerran olin kahdestaan pennun kanssa. Leikitin sitä ja makoilin lattialla, koska se oli paras asento niin pienen leikkikaverin kanssa. Sitten pennulle tuli väsy ja se tuli viereeni pötköttämään. Minä makasin sen vieressä, silitin sitä ja suljin omat silmäni. Sisälläni oli sellainen mukavan pörröinen olo, väsyneen onnellinen. Tähänhän voisi vaikka nukahtaa, ajattelin ja annoin tajuntani pikku hiljaa vajota kohti unta.

Mutta sitten pentu kyllästyi, nousi ylös ja työnsi kielensä sieraimeeni. Se ei tuntunut kovin mukavalta eikä minua sitten enää nukuttanutkaan.

Ajattelemattomuus

Uutisissa on aina välillä kertomuksia vahingonteoista, joiden tekijöinä on lapsia. Olen itsekin sellaisen tempauksen kerran nähnyt.

Edellistalvena olin tulossa opiskelijakaverin kanssa pois riparilta, jota olimme pitämässä. Seisoskelimme siinä juna-asemalla ja odottelimme Helsinkiin päin menevää junaa ja juorusimme niitä näitä.

Vastakkaisella puolella (kyseessä oli siis ns. kylmä asema, jossa oli kaksi laituria, toinen Helsinkiin meneville junille ja toinen sieltä pois tulevilta) oli joukko sellaisia 12-vuotiaita pojannaskaleita polkupyörineen. Kun juna oli saapumassa laituriin Helsingistä päin, pojat "maastoutuivat" kovan tohinan saattelemana. Ja sitten alkoi lentää lumipalloja liikkuvaa junaa päin

Käänsin juuri silloin selkäni tapahtumille sanoakseni jotain kaverilleni, kun takaani kuului äkillisesti voimakas pamahdus ja pimeässä illassa välähti kirkas valo. Käännyin ja ehdin vielä nähdä valtavan kipinäsuihkun/valokaaren, joka lähti junan katolla olevista sähköjohtimista. Ilmeisesti yksi lumipallo oli osunut niihin, mikä aiheutti ilmeisesti jonkinlaisen oikosulun. Ainakin juna pysähtyi jarrut kirskuen kuin seinään ja sen sisällä olevat valot vilkkuivat. Konduktöörit hyppäsivät junasta ulos tarkistamaan mitä oli tapahtunut. Me vastapäisellä laiturilla olevat huusimme mitä oli tapahtunut. Pojat olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, ainoastaan hylätyt polkupyörät kertoivat, että he olivat koskaan paikalla edes olleet.

Juna jäi seisomaan asemalle vielä senkin jälkeen, kun meidän junamme oli saapunut ja lähtenyt. Minä ja toverini puolestaan mietimme ollessamme turvallisesti omassa junassamme, että saattoi lumipallon heittäneitä poikiakin nyt hieman pelottaa. Paljonkohan junan hajottaminen maksaa?

No, ilmeisesti mitään vakavaa ei kuitenkaan onneksi tapahtunut, koska juttu ei päätynyt edes paikallisuutisiin.

Satuja ja tarinoita, osa III

Jo pienenä lapsena tunsin suurta viehtymystä käärmeisiin. Minulla ja kaverillani oli oma lemmikkikäärme, jonka nimi oli yllättäen Käärme. Se oli anakonda tarkemmalta lajimääritykseltään ja se asui meidän takapihallamme. Aikuiset väittivät, että Käärme oli oikeasti talon rakentamisesta ylijäänyt salaojaputki, mutta mitäs aikuiset nyt tietävät. Heistä oli varmaan mukavampi ajatella, että pihalla oli salaojaputki eikä 20 metrinen käärme.

Käärme-viehtymykseni jatkui jatkumistaan ja haaveilin omasta lemmikkikäärmeestä. Yhä vieläkin joskus haaveilen, että jos minulla sitten joskus olisi rahaa ja aikaa. Enää en sentään haaveile isoista käärmeistä, vaan sellainen pikkainenkin kelpaisi.

Sittemmin olen saanut tietää, että tämä käärmeviehtymykseni on kuulemma verenperintöä. Myös isovaarini oli käärmeiden ystävä ja aikana, jolloin trooppisia käärmeitä ei vielä lemmikeiksi rahdattu, hänellä oli kesy kyykäärme.

Käärmeen kesytys lähti ihan käytännön syistä: maatalossa oli paljon hiiriä, mutta kissaa ei tehnyt mieli. Koska pihamaa oli samanaikaisesti myös käärmeiden suosiossa, isovaari sai hyvän idean: hän kokeilee saisiko yhden käärmeen kesytettyä, sellaiseksi kotikäärmeeksi. Jospa se pitäisi hiiret ja rotat kurissa, mutta samalla jättäisi talonväen pureskelematta.

Kesytys lähti liikkeelle tarinan mukaan maitolautasella ja tuotti kuulemma myös tulosta. Yksi käärme tottui tähän säännölliseen ruokintaan ja lopulta kesyyntyi. Pihasta tuli sen reviiriä ja hiiret se piti kuulemma paremmin nuhteessa kuin yksikään kissa. Se ei enää pelännyt ihmisiä, vaan itse asiassa tuli melkein kutsuttaessa luokse. Isovaarin kävellessä tiluksilla käärme luikerteli perässä kuin mikä tahansa pikkukoira. Ainoa haittapuoli oli, että vähän se tuppasi kuulemma silittäessä suhisemaan, että kovin kauan sitä ei uskaltanut paijata.

Siinä suhteessa se oli erilainen kun meidän pihalla aikoinaan elänyt Käärme, joka kyllä salli paijaamisen. Ja ehkä on hyvä, että minulle ei kerrottu kesystä kyykäärmeestä tuolloin. Olisin aivan taatusti yrittänyt kokeilla, että josko minäkin onnistuisin.

Erilaisia ihmisiä

"Anteeks, mutta tää alue on tarkoitettu vain henkilökunnalle. Tuohon suuntaan, kiitos."
"No miksei täällä muka sais olla?! Ketä se muka häiritsee!?" kivahtaa välittömästi yksi alueella luvattomasti olevista teinitytöistä ja mittailee minua katseellaan päästä jalkoihin.
"Mua se ainakin häiritsee", vastaan. "Joten tohon suuntaan."

Tytöt pyörittelevät halveksuvasti silmiään ja lähtevät maleksimaan osoittamaani suuntaan. Välillä he vilkuilevat olkansa yli minua ja supattavat. Minä astelen heidän perässään varmistaakseni, että he todella poistuvat eivätkä yritä jäädä alueelle päästyään näköetäisyydeltä. Tyttöjen olkien yli kurkkiminen kiihtyy ja lopulta yksi kivahtaa:

"Kyl me osataan itteki kävellä!"
"No kävele sitten", minä ärähdän takaisin ja jatkan kävelyäni.Tytöt poistuvat alueelta ja minusta vaikuttaa siltä, että yksi näyttää minulle keskisormea. Ainakin jos katseet tappaisivat niin...

Teen virheen, ja palaan takaisin valvomoon. Joku kuudes vaisto saa minut kuitenkin kääntämään kameran osoittamaan suljettua aluetta. Ja kas kummaa, samat tytöt parveilevat jälleen alueella.

Lähden kiroillen ja mielessäni pyörii erilaisia mahdollisia avausrepliikkejä. Asiallisia ("Mitä te täällä taas olette"), tiukkoja ("Enks mä just käskeny teidät pois täältä") ja ivallisia("Ymmärryksessä vikaa vai"). En kuitenkaan ehdi käyttää niitä ainoatakaan, koska heti kun tytöt näkevät minut, kaikki pinkaisevat juoksuun ja reippailevat alueelta pois.

Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun moinen ivallinen vihamielisyys olisi saanut minut hämmennyksiin ja ahdistumaan. Nyt olen jo turtumassa siihen.

- - -
Kaupassa esiteltävänä oleva tietokone hälytti. Ja kovaa. Hälytyslaitteen pärinä kuului toiselle puolelle kauppaa, jossa minä olin. Päästyäni perille paikalla oli myös työkaverini ja paikan myyjä. Ilmeisesti joku oli töninyt tms. esiteltävänä olevaa konetta, mikä oli laukaissut siihen kiinnitetyn hälytinlaitteen. Myyjä kiemurtelee pöydän alle kytkemään hälytintä pois päältä. Se ei onnistu kovin helposti, hälytin tekee tehtävänsä ja ujeltaa jatkuvasti. Lopulta sen sammuttaminen kuitenkin onnistuu ja kaikki palaavat omiin tehtäviinsä.

Kävelen kaikessa rauhassa kaupan halki, kun yhtäkkiä hihaani tulee nykäisemään 12-13-vuotias poika. "Anteeks että mä sain ton hälyttimen soimaan. Mä luulin että sen koneen saa laittaa päälle." Hieman hämmentyneenä, mutta ilahtuneena tästä rehellisyydestä kiitän poikaa rehellisyydestä ja vakuutan, että kaikki on kunnossa. Näitä vääriä hälytyksiä sattuu. Poika on kuitenkin ensimmäinen joka pyytää anteeksi aiheuttamaansa vaivaa.

Siitä jää hyvä mieli.

Tilliä

Mies istui metrossa ja puhui puhelimessa. Sävy oli yhtä aikaa kiivas, mutta samalla hellä. Huomasi, että luurin toisessa päässä oli miehelle tärkeä ihminen, ilmeisesti vaimo tai tyttöystävä.

Kävi ilmi, että mies oli lähetetty ostoksille. Vaimo ei ollut kuitenkaan aivan tyytyväinen siihen tapaan, jolla mies oli päättänyt kerman ostoreissun hoitaa. Ja nyt mies puolusti itseään ja mainettaan luotettavana ostajana, joka ei kauppalistaa tarvinnut.

"Kyllä mä hoidan tän. Mä lupasin, että mä hoidan. Sun on ihan turha siellä olla kiukkunen... Joo, mä tiedän, että tää on tärkeetä.... Ei, mut mähän lupasin... Mä on iha just siellä kaupassa.... Anna mun nyt tehdä tää niin ku mä teen... Ethä anna.... Sä et sit yhtää luota.... Mä lupasin et mä hoidan! Nii... Anna mun sit tehdä tää mun tyylil.... Mä oon iha just siel kaupas... No ei kestä kaua!"

Mies ja vastapuoli näyttivät pääsevän sopuun ja alkoivat kerrata kauppalistaa.

"Joo, kyl mä muistan. Joo, tuon kermaa." Pitkä hiljaisuus miehen kuunnellessa. "Niin ja maitoa." Hiljaisuus. "Joo, totta kai muistin. Maitoa ja kermaa. Niin ja leipää..... Joo, muistin mä sen. Maitoa, kermaa... Eihän siinä mitään muuta ollut.... TILLIÄ?!"

Tässä vaiheessa vastapuoli ilmeisesti menetti uskonsa kauppalistattomaan mieheen, koska mies sulki puhelimen sanomatta enää mitään ja mökötti hiljaa koko matkan metron pääteasemalle.

Murheellisten laulujen maa

Perjantai-ilta ja minä löysin itseni istumasta Itä-Helsingistä keskustaan päin menevässä metrossa. Selkäni takana oli joukko teinejä, 13-15-vuotiaita, tyttöjä ja poikia. Pullot kilisivät ja vittua huudettiin paikalle. Oltiin jo hyvässä nousuhumalassa ja jutuista saivat nauttia kaikki, jotka kyseisessä vaunussa istuivat.

Porukalla pohtivat, että mihin mentäisiin hengaamaan. Joku tytöistä ehdotti Kampin ostoskeskusta, joka on auki ympäri vuorokauden. Yksi pojista, jolla oli siloiset pikkupojan kasvot ja jolla ei ollut vielä kunnolla tullut edes äänenmurrosta, sanoi etteivät he voi mennä Kamppiin, koska hänellä on porttikielto sinne. Vartijat heittäisivät hänet heti ulos. Tämä tieto otettiin vastaan tyynesti. Rautatieasemakaan ei käynyt, koska sinnekin pojalla oli ilmeisesti porttikielto.

Joku toinen poika kysyi tältä ensimmäiseltä, että joko tämä oli käynyt asemalla. Poika kertoi, että tänään hän oli ollut kertomassa oman versionsa tapahtumista ja asianajajankin hän oli jo saanut. Keskustelu siirtyi muille urille. Yhdessä vaiheessa tämä ensimmäinen poika kertoi saaneensa lahjaksi sata euroa. Aikoi ostaa kuulemma housut niillä rahoilla.

"Ostaa?" Toinen poika kysyi, vilpittömästi hämmästyneenä.
"Joo, mä en enää varasta", ensimmäinen poika vakuutti ja hörppäsi oluestaan. Hän katseli ikkunasta ulos ja kertoi, että oli menossa ensi viikolla urheiluleirille. Ei voitaisi bilettää.

Juttu jatkui taas, ensimmäinen poika katseli vaitonaisena ikkunasta ja joi oluttaan. Sitten hän sanoi kovalla äänellä seuralaisilleen: "Tiiätteks te, mä alan opiskella. Mä teen vittu kovasti duunii, sit mä meen lukioon ja sit mä luen ittelleni kunnon ammatin. Sit mä nauran teille pulsuille. Saatte nähä. Musta tulee vielä jotain. Varmasti tulee."

Poistun metrosta asemallani ja nuoret jatkavat matkaansa kohti keskustaa. Toivottavasti pojan unelma toteutuu.

Savolainen

Niin monta vuotta kuin olenkin Helsingissä asunut, joskus tunnen itseni yhä savolaiseksi*. Tänään oli yksi niistä päivistä.

- - - -

Muutama päivä sitten kävin R-kioskilla lataamassa matkakorttini. En ole koskaan ymmärtänyt/viitsinyt opetella HKL:n ja YTV:n maksukäytäntöjä kaikenmaailman vyöhykkeineen, arvoineen ja kausineen. Sen olen hoksannut, että kausi tulee halvemmaksi, jos reissaan paljon. Ja koska olen viime aikoina reissannut paljon pääkaupunkiseudulla (Helsinki, Espoo, Vantaa) menin ostamaan kautta.

Tänään oli ensimmäinen kerta, kun käytin korttia. Olin menossa Vantaalle. Nousin linkkaan, kortti lukulaitteeseen ja kaikki oli hyvin. Lukulaite piippasi ja minä menin paikalleni. Mukana oli taskurahaakin mikäli kortti ei olisi toiminut. Bussi lähti liikkeelle ja jonkun aikaa ajeltuamme kyytiin nousi kaksi sinipukuista naista, joiden rinnuksissa oli kyltti YTV - Tarkastaja. Eli matkalipun tarkastus oli edessä.

Minä ja tarkastaja toivottelimme toisillemme huomenet, minä näytin korttiani lukulaitteelle, tarkastaja nyökkäsi, kiitti ja jatkoi matkaansa. Kun kaikkien matkustajien liput oli tarkistettu, tarkastajat tulivat taas auton etuosaan ja istuutuivat viereeni käytävän toiselle puolelle. Kuljettaja kysyi heiltä: "Oliko kaikki kunnossa?"

"Tällä hetkellä on", vastasi toinen nainen, se joka oli tarkastanut lippuni. "Oho, saakohan joku sakot", mietin. Bussi jyristeli eteenpäin.

Kun bussi ylitti Helsinki-Vantaan rajan, tarkastajanainen nousi ylös ja ojensi minulle 80 euron sakkolapun. Oli nimittäin niin, että minulla oli väärä lippu. Sellainen kausilippu, joka oikeutti matkustamaan ainoastaan Helsingin sisällä, mutta ei Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnan eli YTV:n alueella.

Sillä se seikka, mitä savolainen ei ollut tajunnut, oli se, että kausia tosiaan oli useampiakin. Tarkoitukseni oli ostaa sitä kautta, jolla voi reissata pääkaupunkiseudulla. Sellaista minulla on ollut aiemminkin, minkä tarkastajakin minulle ystävällisesti kertoi (oli ilmeisesti nähnyt sen koneeltaan). Mutta olin vahingossa ostanut Helsingin sisäistä kautta. Kun olin sanonut Ärrällä reippaana kapitalistina "Kuukausi kautta", vahinko pääsi tapahtumaan, koska kumpikaan meistä - Ärrän myyjä tai minä - ei osannut lukea ajatuksia tietääkseen mitä toinen todella tarkoitti.

Tarkastajatäti minulta tivasi, että eikö hinta sitten saanut minua ymmärtämään mitä oli tapahtunut. Jälleen kerran minun oli tunnustettava savolaisuuteni, minulla ei ole harmainta aavistustakaan mitä maksaa yksi päivä kautta ja mikä on sisäisen ja koko YTV:n alueen päivän hintaero puhumattakaan siitä, että olisin osannut laskea paljonko maksaa kuukauden Helsingin sisäinen kausi (miinus opiskelija-alennus) ja YTV:n alueen kausi (miinus opiskelija-alennus).

Että näin.

* savolainen: syntyperäisten stadilaisten käyttämä ivallinen nimitys niistä, jotka ovat muuttaneet Helsinkiin muualta Suomesta.